Pesäpallo (urheiluväline)

urheiluväline
Kolme pesäpalloa.

Pesäpallo on pesäpallossa käytettävä pallo. Miesten pallo painaa 160–165 grammaa ja naisten 135–140 grammaa. Pallon ympärysmitta on 21,60–22,20 senttimetriä. Suomessa palloja valmistavat Karhu-tuotemerkkiä käyttävä L-Tec Sport ja Suomipesis.

Pesäpallon kehittäjä Lauri Pihkala julkaisi vuonna 1916 ensimmäiset pallonteko-ohjeet, mutta varhaisimmat pallot eivät olleet kovinkaan kestäviä. Tämän jälkeen palloja on jatkuvasti kehitetty, ja uusimmat standardit ovat vuodelta 2005. Samalla myös pallon kokoa on kasvatettu hiljalleen alkuperäisestä 110–120 grammasta, jotta se lentäisi pidemmälle. Pallon ympärysmitta ei sen sijaan ole muuttunut.

Sisällysluettelo

SäännötMuokkaa

Pesäpallon säännöissä määritellään kolme pallokokoa, miesten pallo painaa 160–165 grammaa, naisten pallo 135–140 grammaa ja tenavapallo 95–100 grammaa. Kaikkien pallojen ympärysmitta on 21,60–22,20 senttimetriä.[1]

Pesäpallo-otteluissa käytetään palloja, jotka ovat vuoden 2005 standardien mukaisia.[2] Standardit ovat vuonna 2000 aloitetun tutkimustyön tulosta. Tutkimikseen osallistuivat Pesäpalloliiton lisäksi Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskus, Superpesis ja välinevalmistajat. Vuoden 2005 standardi määrittelee pesäpallon vaatimuksiksi:[3]

  • Miesten pallo
    • uuden pallon kimmoisuusprosentin (160 km/h) on oltava 44–45,5 %
    • käytetyn pallon (70 kertaa/160 km/h) kimmoisuusprosentin on oltava yli 40 %
  • Naisten pallo
    • uuden pallon kimmoisuusprosentin (130 km/h) on oltava 44,5–46 %
    • käytetyn pallon (100 kertaa/130 km/h) kimmoisuusprosentin on oltava yli 43 %.
  • Tenavapallon kimmoisuusprosentin (60 km/h) on uutena oltava 46–49 %.

Valmistus ja valmistajatMuokkaa

Suomessa virallisia pesäpalloja valmistavat L-Tec Sport ja Suomipesis.[4] L-Tec Sport myy palloja Karhu-tuotemerkin alla.[5]

Pesäpallon valmistuksessa on monta vaihetta. Sen ydin on tiiviiksi puristettua trasselia, jonka päälle kääritään lankaa. Langan päällä on kumiliuskakerros, joka tehdään käsin. Pintakerros liimataan, ja pallo saa muotonsa teräsmuotissa uunissa, jossa kuuma seos vulkanoituu. Valmis pallo punnitaan, koepomputetaan ja leimataan.[4]

HistoriaMuokkaa

Pesäpallon edeltäjiin kuuluvaa kuningaspalloa oli pelattu monilla erilaisilla palloilla. Pesäpalloa kehittänyt Lauri Pihkala halusi yhdenmukaistaa pallot pesäpallon levittämiseksi ja julkaisi vuoden 1915 sääntöjen mukana pallonteko-ohjeet. Pallon ympärysmitaksi määrättiin 22 senttimetriä ja painoksi 110–120 grammaa. Pallo valmistettiin kiertämällä tiukasti lankaa pyöristetyn korkin ympärille. Pintakerros pujotettiin neulalla purkautumattomaksi, ja koko kerä päällystettiin nahalla. Viralliset pallot valmistettiin joko itse tai suutarilla, mutta jo 1920-luvun alussa markkinoille alkoi tulla tehdasvalmisteisia palloja.[6]

Varhaisimmat pallot menettivät pelin aikana nopeasti kimmoisuuttaan. Säännöt vaativat pallon olevan tietynlainen vain pelin alussa. Pelin lopulla pallot olivat jo epämuotoisia ja lento-ominaisuuksiltaan vaihtelevia. Urheiluvälinevalmistajat alkoivat valmistaa 1920-luvun lopulla valmistaa kovempia palloja parantaakseen niiden kestävyyttä. Kovat pallot takasivat kovemmat lyönnit, mutta ne aiheuttivat ulkopelaajille sormivammoja, sillä räpylöitä ei vielä käytetty.[7]

SVUL:n pesäpallojaosto julisti vuonna 1930 kilpailun kestävän standardipallon kehittämiseksi, sillä uudempien kovien pallojen rinnalla peleissä käytettiin edelleen myös pehmeitä palloja.[7] Kilpailun voitti kaksi palloa, joista Stadion-palloksi nimetty peliväline sai suurimman suosion. Oy Urheilutarpeiden valmistama pallo oli kimmoisa ja nahalla päällystetty. Sekin kuitenkin pehmeni yhden kovan ottelun aikana, joten Suomen Pesäpalloliitto järjesti vielä 1930-luvulla uuden kilpailun. Seuraava pallomalli kehitettiinkin uusien valmistusmenetelmien ja -materiaalien mukaan. Palloihin valettiin jatkossa raakakumikerros, ne vulkanoitiin vedenpitäviksi ja päällystettiin verkakankaalla. Uudet pallot olivat kestävämpiä, mutta lyöjät pitivät niistä, koska ne eivät lentäneet yhtä pitkälle kuin Stadion-pallot, ja siksi vuonna 1937 pallojen kokoa kasvatettiin 135 grammaan.[8]

Toisen maailmansodan aikana ja pitkään sen jälkeen pesäpalloa jouduttiin pelaamaan mitä erilaisimmista aineksista aineista valmistetuista palloista. Kansanhuoltoministeriö höllensi säännöstelyä kaudelle 1946, jolloin esimerkiksi mestaruussarjaotteluihin pystyttiin varaamaan kolme palloa. Pesäpallot vapautettiin sääntelystä vuonna 1948.[9]

Pesäpalloliiton ja valmistajien tuotekehitys johti 1950-luvulla siihen, että pallojen lento-ominaisuudet kehittyivät. Jatkossa peliväline lensi suoraan eikä enää leijannut. Tähän vaikutti osittain myös pallon koon osittain kasvattaminen, ja 1950-luvun lopulla miesten pallo painoi 145–155 grammaa.[10] Pallojen koko on kasvanut vielä tuonkin jälkeen, ja nykyinen standardi on vuodelta 2005.

LähteetMuokkaa

  • Laitinen, Erkki: Pesäpallo – kansallispeli 60 vuotta. Helsinki: Suomen pesäpalloliitto, 1983. ISBN 951-99488-6-4.

ViitteetMuokkaa

  1. Pesäpallon pelisäännöt (pdf) Pesäpalloliitto. Viitattu 24.6.2016.
  2. Kilpailumääräykset 2016 (pdf) Pesäpalloliitto. Viitattu 24.6.2016.
  3. Pesäpalloille tarkemmat määritykset 28.1.2004. Pesäpalloliitto. Viitattu 24.6.2016.
  4. a b Hirn, Jouni: Tiesitkö? Pesäpallo paistetaan uunissa 11.5.2016. Maaseudun Tulevaisuus. Viitattu 24.6.2016.
  5. Kettumäki, Antti & Tolonen, Laura: Kuva kuopallisesta testipallosta päätyi vahingossa someen – virallisella pallolla on tiukat kriteerit Superpesiksessä 8.5.2015. Yleisradio. Viitattu 24.6.2016.
  6. Laitinen, s. 74–75.
  7. a b Laitinen, s. 151.
  8. Laitinen, s. 152.
  9. Laitinen, s. 318.
  10. Laitinen, s. 319.