Avaa päävalikko

Pekka Kuusi

suomalainen poliitikko ja tutkija

Pekka Juhana Kuusi (9. heinäkuuta 1917 Helsinki25. toukokuuta 1989 Helsinki) oli suomalainen tutkija ja yhteiskuntapoliitikko sekä Alkon pääjohtaja. Hänen pääjohtajakaudellaan aloitettiin kampanjointi viinan korvaamiseksi viinillä suomalaisessa alkoholikulttuurissa. Kuusen sosiaalipoliitikan keskeinen sanoma oli, että sosiaaliset tulonsiirrot tukivat talouskasvua.

Pekka Kuusi
Pekka Kuusi 1950-luvun alussa.
Pekka Kuusi 1950-luvun alussa.
Alkon pääjohtaja
1972–1982
Edeltäjä Manne Nurmia
Seuraaja Heikki Koski
Suomen sosiaali- ja terveysministeri
26.3.–29.10.1971
Edeltäjä Anna-Liisa Korpinen
Seuraaja Alli Lahtinen
Kansanedustaja
1966–1970
Ryhmä/puolue SDP
Vaalipiiri Hämeen läänin pohjoinen vaalipiiri
Henkilötiedot
Syntynyt 9. heinäkuuta 1917
Helsinki
Kuollut 25. toukokuuta 1989
Helsinki
Arvonimi Ministeri
Tiedot
Puolue SDP (1964–)
Koulutus valtiotieteen tohtori 1956
Hallitus Karjalaisen II hallitus
Valiokunnat Ulkoasiainvaliokunta (puheenjohtaja) 1966–1969
Alkoholilakivaliokunta
Sosiaalivaliokunta
Sotilaspalvelus
Sotilasarvo luutnantti

PerhetaustaMuokkaa

Kuusen vanhemmat olivat filosofian maisteri Aarne Kuusi ja Alli o.s. Zidbäck. Hän kuului Granfeltin sivistyssukuun ja hänen isoisänsä oli raittiusliikkeen vaikuttaja A. A. Granfelt. Hänen vanhempi veljensä oli kansanrunouden tutkija Matti Kuusi ja setänsä yhteiskuntatietelijä Eino Kuusi.[1]

Pekka Kuusen ensimmäinen puoliso oli vuosina 1940–1954 filosofian maisteri Eeva Lumiala, asutusneuvos Eino Lumialan tytär, mutta he erosivat. Toinen puoliso oli vuodesta 1955 filosofian maisteri Sirkka Autio. Kuusella oli ensimmäisestä avioliitosta neljä ja toisesta yksi lapsi. Yksi hänen pojistaan oli nuorena kuollut ylioppilaspoliitikko Antti Kuusi.[1]

OpinnotMuokkaa

Kuusi pääsi ylioppilaaksi vuonna 1935. 1930-luvulla Kuusi toimi Sinimustien lausuntakuoron johtajana. Hän kuului jäsenenä myös nationalistiseen Akateemiseen Karjala-Seuraan. Pekka Kuusi suoritti filosofian kandidaatin tutkinnon 1945 ja väitteli valtiotieteen tohtoriksi 1956.[1] Väitöskirjan aiheena oli alkoholin käyttö maaseudulla.

Ura AlkossaMuokkaa

Kuusi aloitti työt Suomen Akataamisen Raittiusliiton sihteerinä vuonna 1945. Hän teki tuolloin aloitteen juhlakulttuurin kohentamiseksi, mikä johti myöhemmin raittiiden elämäntapojen edistämiseen tähdänneen Kansalaisryhti-järjestön perustamiseen. Kuusesta tuli järjestön toiminnanjohtaja ja Alko tuki järjestön kampanjoita. Vuonna 1946 Alkon varajohtaja Toivo Veistaro tarjosi Kuuselle töitä, ja tämä aloitti Alkon yleistarkastajana samana vuonna. Vuosina 1948–1961 Kuusi kirjoitti neljä alkoholipolitiikkaa käsittelevää teosta, jotka vaikuttivat aikanaan merkittävästi suomalaiseen alkoholipoliitikaan. Erityisesti vuoden 1961 kirjasta 60-luvun sosiaalipolitiikka muodostui yhteiskuntapolitiikan klassikko.[2]

Kuusi toimi Alkossa yleistarkastajana 1946–1949, sosiaalihallinnollisen toimen apulaisjohtajana 1949–1950, liikehallinnollisen toimen apulaisjohtajana ja johtokunnan varajäsenenä 1950–1952, johtokunnan jäsenenä ja jakelutoimen johtajana 1952–1971, johtokunnan varapuheenjohtajana ja pääjohtajan varamiehenä 1969–1971 sekä johtokunnan puheenjohtajana ja pääjohtajana vuodesta 1972 vuoteen 1984. Kuusen pääjohtajakautta katsotaan nykyään varsin kriittisesti: hänet koettiin alaisistaan etäiseksi, hänen alkoholipoliittiset ennustuksensa olivat valtaosin vääriä ja jotkut hänen ajamistaan lakimuutoksista johtivat suomalaisen sosiaalihistorian synkimpiin aikoihin.[2]

Muu työuraMuokkaa

Kuusi oli myös Alkoholipolitiikka-lehden päätoimittaja 1949–1971 ja Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan dosentti vuodesta 1962.

Kansanedustajana ja ministerinäMuokkaa

Kuusi tuli valituksi SDP:n kansanedustajaksi vuonna 1966 yhdessä toisen porvarisprofessorin, L. A. Puntilan kanssa. Puntila sai johtaakseen alkoholivaliokunnan, johon myös Kuusi kuului. Kuusi tuli valituksi lisäksi eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajaksi.[2]

Neuvostoliiton kommunistinen puolue suunnitteli 1960- ja 1970-luvuilla Kuusesta "sosialidemokraattisen puolueen Kekkosta", jonka avulla puolue saataisiin sosialistisemmaksi K.-A. Fagerholmin ajaman antikommunistisen linjan sijasta. Kuusen poliittinen ura ei kuitenkaan koskaan kasvanut merkittäväksi: hän jäi erityisesti Mauno Koiviston jalkoihin, joka oli noussut pääministeriksi vuonna 1968. Kuusi oli kansanedustajana vuoteen 1970 saakka, ja tämän merkittävimmäksi tehtäväksi jäi puolivuotinen sosiaaliministerin tehtävä Karjalaisen II hallituksessa vuonna 1971.[2][1]

TeoksiaMuokkaa

  • Kuorolausuntaopas. Raittiuden ystävät, Helsinki 1940. 2. p. 1945.
  • Suomen viinapulma gallup-tutkimuksen valossa. Aikamme kysymyksiä 14. Otava 1948
  • Väkijuomakysymys. Otava 1952.
  • Alkoholijuomien käyttö maaseudulla: Kokeellinen tutkimus alkoholijuomien käytöstä eräissä maalaiskunnissa ja kauppaloissa. Väitöskirja. Helsingin yliopisto 1956.
  • Voidaanko sosiaalimenojamme supistaa: Sosiaalipoliittisen yhdistyksen kokouksessa 15. 10. 1957 pidetty esitelmä ja siihen liittyneet puheenvuorot. Helsingin yliopisto, Sosiaalipolitiikan laitos 1958
  • 60-luvun sosiaalipolitiikka. Piirrokset V. Helle. Sosiaalipoliittisen yhdistyksen julkaisuja 6. WSOY 1961. (2. p. 1961, 3. p. 1962, 4. p. 1963, 5. p. 1968.)
  • Miten jatkamme Paasikiven-Kekkosen linjaa. WSOY 1977.
  • Tämä ihmisen maailma. Kuvittanut Urpo Huhtanen. 5. painos 1983. Helsinki: WSOY, 1982. ISBN 951-0-11440-5.
  • Ihmisen eloonjäämisoppi: Pieni alkeiskirja. Toimittaneet Aulis Aarnio ym. WSOY 1991.

KirjallisuuttaMuokkaa

  • Tuomioja, Erkki: Pekka Kuusi: Alkoholipoliitikko, sosiaalipoliitikko, ihmiskuntapoliitikko. Väitöskirja: Helsingin yliopisto. Tammi, 1996. ISBN 951-31-0903-8.

LähteetMuokkaa

  1. a b c d Tuomioja, Erkki: ”Kuusi, Pekka (1917–1989)”, Suomen kansallisbiografia, osa 5, s. 584–587. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005. ISBN 951-746-446-0. Teoksen verkkoversio (viitattu 26.11.2016).
  2. a b c d Häikiö, Martti: Alkon Historia, s. 258-261. Keuruu: Otava, 2007. ISBN 978-951-1-21310-9.

Aiheesta muuallaMuokkaa

 

Edeltäjä:
Anna-Liisa Tiekso
Suomen sosiaali- ja terveysministeri
1971
Seuraaja:
Alli Lahtinen