Palestrina-tyyli
Palestrina-tyyli on myöhäisrenessanssin ajan teosten luonteenomainen sävellystyyli, jonka keskeisin vaikuttaja oli Giovanni Pierluigi da Palestrina. Sen keskeisin piirre on tiukka kontrapunktin sääntöjen noudattaminen. Barokin aikaan tätä renessanssin kontrapunktityyliä ryhdyttiin kutsumaan stile anticoksi tai prima pratticaksi, ensimmäiseksi käytännöksi, erotukseksi barokkimusiikin vapaammasta sävellystyylistä secunda pratticasta.[1]
Erityisen merkityksellistä musiikin kehityksen kannalta oli Palestrinan kontrapunktin käyttö, jota on käytetty musiikin opetuksessa lajinsa tyylipuhtaimpana esimerkkinä Johann Fuxin vuonna 1725 julkaisemasta Gradus ad Parnassum -kirjasta aina meidän päiviimme saakka. Palestrinan kontrapunktissa tunnuksenomaisia piirteitä olivat musiikin rikas tekstuuri, jossa konsonanssit seurasivat dissonansseja lähes joka rytmin iskulla. Palestrina oli ensimmäisiä säveltäjiä, jonka tyyliä tulevien sukupolvien säveltäjät tietoisesti imitoivat.[1]
Palestrinaa on kutsuttu musiikin ruhtinaaksi ja hänen teoksiaan renessanssiajan kirkkomusiikin täydelliseksi huipentumaksi. Teokset, varsinkin hänen 104 messuaan, ovat rauhallisia ja elegantteja, mutta samalla sisältävät laajaa melodista ja rytmillistä vaihtelua. Palestrinan käyttämät melodiat saivat paljon vaikutteita gregoriaanisista lauluista ja sisältävät pitkiä, rytmiikaltaan vaihtelevia kaaria. Eri äänet liikkuvat yleensä yhden sävelaskeleen hypyin. Useamat yli terssin mittaiset hypyt yhdessä äänessä tasapainottuvat jonkin toisen äänen sävelaskelkululla vastakkaiseen suuntaan. Melodiat on sävelletty siten, että ne noudattavat tekstin luonnollista rytmiä ja että keskeiset sanat korostuvat. Pitkiä tekstejä sisältävät teokset (esimerkiksi messun Credo-osa) on usein sävelletty homofonisesti siten, että teksti on helposti ymmärrettävissä.[1]
Lähteet muokkaa
- ↑ a b c Grout Donald Jay et al.: A History of Western Music, 7th ed., s. 229-232 Tunniste=ISBN 0-393-97991-1. W.W. Norton & Company, Inc., 2005.