Pakkolaitos

Pakkolaitos oli vaarallisia rikoksenuusijoita varten perustettu erityinen laitos tai laitoksen osasto. Sinne tuomitut vangit kärsivät vankeusrangaistuksensa ns. "päivästä päivään -periaatteella", eli niin pitkinä kuin ne on annettu, ilman mahdollisuutta päästä ehdonalaiseen. Pakkolaitosjärjestelmä oli käytössä Suomessa vuoteen 2006 asti.

Pakkolaitokseen määrääminen

Kun henkilö oli ensin tehnyt kaksi rikosta ja kärsinyt niistä vähintään kolmen vuoden rangaistuksen, ja teki sitten vielä kolmannen rikoksen, josta oli säädetty vähintään vuoden mittainen tuomio, hänet tulkittiin vaaralliseksi rikoksenuusijaksi. Silloin seuraava tuomio oli ns. harkintatuomio, jonka pituuden vankilaoikeus saattoi määrittää vapaasti. Rangaistuksella ei ollut ylärajaa. Niinpä ihmiset saattoivat istua vankilassa vuosikymmenten ajan suhteellisen vähäpätöisistä rikoksista, kuten varkauksista. Vankilanjohtaja Matti Sipon mukaan todella vaarallisia pyttyvangeista oli vain häviävän pieni osa.

Pakkolaitokseen eristämisestä päätti vankilaoikeus tuomioistuimen suosituksesta. Pakkolaitoksen ja pakkolaitoseristyksen slanginimitys oli pytty.

Pakkolaitokseen voitiin eristää vain määräaikaisen vankeusrangaistuksen saanut vanki. Elinkautisvankiin pakkolaitoslausumaa ei siis voitu soveltaa.^lähde?

Aiempi laki ja sen ongelmat

Ennen lainmuutosta joulukuussa 1967 pakkolaitokseen joutui automaattisesti, kun vankeusrangaistusten määrä ylitti ns. eristämisrajan. Tämä raja oli tietty määrä ehdottomia vankeusrangaistuksia vuosiksi muutettuna, koska aiemmin katsottiin että niinkin paljon vankilassa ollut henkilö olisi automaattisesti yhteiskunnalle vaarallinen. Eräs parhaita esimerkkejä tällaisesta oli Runar Holmström jota syytettiin Tulilahden kaksoismurhasta: hänellä oli niin pitkä vankilahistoria, että jo toteennäytettyjen mutta vielä oikeuden tutkinnan alaisten rikosten määrä olisi vienyt hänet yli eristämisrajan.^lähde?

Vanhan lain vuoksi eristettyinä oli suuri joukko esimerkiksi kodittomia irtolaisia ja pikkurikollisia. Tällaiset vangit laitostuivat auttamatta, mistä seurasi omat vaikeutensa. Lakia muutettiin, jonka jälkeen pakkolaitokseen joutui vain todella vaarallisia rikoksia tehneitä vankeja.

Journalismi

Vuonna 1966 Hymy-lehden toimittaja Veikko Ennala aloitti artikkelisarjan, joka esitteli pakkolaitoksen Suomen kansalle. Juttusarja herätti vilkasta keskustelua ja sillä oli kouriintuntuvia vaikutuksia. Jo pelkkä toimittajan vierailu Sukevan vankilassa johti siihen, että siellä pidetyt pyttyvangit siirrettiin parempiin oloihin Huittisten varavankilaan. Aikanaan Ennalan työ johti siihen, että lakia muutettiin, ja vuosikymmenten mittaiset pyttytuomiot lopetettiin. Ennalan juttusarjaa käytetään usein esimerkkinä, kun etsitään tapausta, jossa journalismin keinoin olisi kyetty vaikuttamaan johonkin yhteiskunnalliseen epäkohtaan.

Lakkauttaminen

Vankilaoikeus lakkautettiin ja pakkolaitos käsitteenä poistui laista vankeuslain kokonaisuudistuksen yhteydessä 1. lokakuuta 2006 .

Lähteet

• Paanila, Jarmo: Vaarallisten rikoksenuusijoiden uusimisriskiin vaikuttavat tekijät Suomessa 1971–1995. Kuopio: Kuopion yliopisto, 2004. ISBN 951-781-457-7.

Pakkolaitos kirjallisuudessa

• Aarre Haunia: Päällikkökomissaario ja kuristaja
• Mauri Sariola: Elämän makeus
• Pentti Aalto: Pakkolaitosvanki

Aiheesta muualla

• Asetus pakkolaitoksesta 11.6.1971/448
• 1996/01 Pakkolaitoksen ohjesääntö Rikosseuraamusvirasto (Arkistoitu – Internet Archive)
• Rikosseuraamuslaitoksen tilastollinen vuosikirja
• Rikosoikeuden professori: Aiemmin vaaralliset rikoksenuusijat voitiin eristää pakkolaitokseen määrittelemättömäksi ajaksi Yle, 2018