Oppimisympäristö tarkoittaa fyysisistä, psyykkisistä ja sosiaalisista tekijöistä koostuvaa ympäristöä, jossa opiskelu ja oppiminen tapahtuvat.[1] [2] Oppiminen voi olla joko virallisen ja epävirallisen opetuksen seurausta tai arkioppimista.

Oppimisympäristö-sanaa käytetään usein myös tarkoittamaan yksittäistä oppimisalustaa, vaikka oppimisalusta tulisikin nähdä vain oppimisympäristön teknisenä osana. Hyvin usein oppijan oppimisympäristöä ajatellaan kapeasti, ottamatta huomioon kaikkia sen ulottuvuuksia.[3]

Suomen perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa oleva kolmikantainen jako voidaan laajentaa seuraavasti[4]:

  • rajoittavat ja mahdollistavat tekijät:
    • fyysinen: koulurakennus, koululuokka välineineen, huonekalut, valaistus
    • teknologinen: kynä, kumi, vihko, liitutaulu, tietokone, verkkopohjainen oppimisalusta jne.
  • suunnitellut tekijät:
    • pedagoginen tai andragoginen: kasvatukselliset ja opetukselliset periaatteet
    • didaktinen: opetuskäytännöt ja -menetelmät
  • interpersoonalliset tekijät:
    • sosiaalinen: luokkatoverit, opettajat, vanhemmat, kaverit, sosiaaliset suhteet ja vuorovaikutukset
    • kulttuurinen: koulun vakiintuneet toimintatavat, oppijoiden toimintatavat, kulttuuri ja piilokulttuuri
  • intrapersoonalliset tekijät:
    • kognitiivinen: oppijan tai opettajan tiedot ja taidot
    • affektiivinen: motivaatio, tavoitteet, vireys, tunnetila

Historia

muokkaa

Suomessa oppimisympäristöistä alettiin puhua 1990-luvun alussa. Asialla olivat lähinnä kasvatussosiologit, jotka tutkivat ihmisen oppimista koulun ulkopuolella. Oppimispsykologian puolelta Lave ja Wenger yrittivät vallankumousta kirjallaan: Lave, J. & Wenger, E. (1991). Situated Learning. Legitimate Peripheral Participation. New York: Cambridge University Press. Kirjassa on mm. kuvattu juovan ei-alkoholistin oppimisprosessia. Prosessin tulos on, että henkilöstä tulee ei-juova alkoholisti (henkilö menee AA-kerhoon, lopettaa juomisen ja myöntää olevansa alkoholisti). Suomessa komiteamietintö ”Oppimisen ilo - kansallinen elinikäisen oppimisen strategia” kuvaili avoimia ja uusia oppimisympäristöjä. Komiteamietintö korosti mm. sitä, että ihmisten oppimista elämän kaikissa vaiheissa ja kaikissa ympäristöissä olisi edistettävä. Koululla ei tulisi olla monopolia opettamiseen.

Suomessa alettiin 1990-luvun puolivälissä hyödyntää internetiä myös opinnollisiin tarkoituksiin. Edelläkävijät korostivat, etteivät he rakenna internetiin luokkahuoneita. Kun ei muuta sopivampaa termiä ollut käsillä niin he alkoivat puhua oppimisympäristöistä, vaikka oikeampi termi nykyisin olisi oppimisalusta. Myös opiskeluympäristön käsite otettiin esille oppijan aktiivisen toiminnan ympäristön erottamiseksi, jolloin oppimisympäristönä voitiin nähdä oppijan omassa mielessään tai päässään konstruoima malli ulkoisesta todellisuudesta.[5] Kasvatussosiologit huomauttivat, että käsite oppimisympäristö kaventuu liikaa. Heidän mielestään oppimisympäristöjä oli muuallakin kuin vain netissä. Teknologiasta innostuneet opettajat, kouluttajat ja teknologit eivät kritiikistä piitanneet vaan alkoivat tehdä luomuksistaan ohjelmallisia versioita. Oppimisympäristö kaventui merkitsemään ohjelmaa, jonka avulla voitiin opettaa ja opiskella netissä. Ensimmäisiä ohjelmia olivat Alta Vista Forum ja Idemix. Myös projektit, jotka toimivat verkko-opetuksen saralla alkoivat käyttää itsestään nimitystä oppimisympäristö. Esimerkkinä mainittakoon vuonna 1996 toimintansa aloittanut Internetix Campus.

Lähteet

muokkaa
  1. Opetushallitus: ”3”, Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2004, s. 18. Opetushallitus, 2004. Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 8.8.2009). fi (Arkistoitu – Internet Archive)
  2. Pantzar, E. Väliharju, T.: Kohti virtuaalisia oppimisympäristöjä. Helsinki: Ammatti-instituutti. Tutkimus. Julkaisu 1, 1996. fi
  3. Land, S., Hannafin, M. (Eds.): ”1”, Theoretical Foundations of Learning Environments, s. 1-24. NJ, USA: Lawrence Erlbaum Associates, 2000. (englanti)
  4. Toikkanen, Tarmo: Sosiaalinen media ja oppimisen uudet mahdollisuudet. Laatua e-oppimateriaaleihin, 2012, s. 25-32. Tampere: Opetushallitus. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 23.1.2013. (suomeksi)
  5. Tella, S.: ”2”, Verkko-opetuksen lähtökohtia ja perusteita, s. 13-34. Helsingin yliopisto: Opettajankoulutuslaitos, 2001. Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 4.8.2009). fi (Arkistoitu – Internet Archive)

Kirjallisuus

muokkaa
  • Meisalo Veijo, Sutinen Erkki, Tarhio Jorma: Modernit oppimisympäristöt. Tietosanoma, 2003. ISBN 951-885-214-6