Norjan ja Suomen raja
Norjan ja Suomen raja (norj. Finskegrensen) on noin 736 kilometriä pitkä valtionraja, joka on koko matkaltaan sisämaassa. Sen länsi- ja itäosat ovat maarajaa, mutta keskiosa on jokirajaa Tenon vesistössä. Rajan ylitys on Schengenin sopimuksen ja pohjoismaisen passivapauden vuoksi verrattain vapaata.
Norjan puolella rajaa ovat Tromssan ja Finnmarkin läänit, Suomen puolella Lapin maakunta.
Rajan kulku muokkaa
Lännessä raja alkaa Ruotsin rajalta Kolmen valtakunnan rajapyykiltä, joka sijaitsee Koltajärvessä Kilpisjärven ja Yykeänperän (Skibotnin) lähellä. Maarajan läntinen osuus on 291 kilometriä pitkä ja kulkee muun muassa Haltin kautta, joskin Haltin huippu jää Norjan puolelle.[1] Maaraja noudattaa likimain vedenjakajaa Suomen puoleisen Tornionjoen vesistön sekä Norjan puoleisten Yykeänperänjoen (norj. Skibotnelva), Raisinjoen (norj. Skibotnelva), Altajoen ja Tenojoen vesistöjen välillä.
Käsivarren juuressa lähellä Peltotunturia alkaa 294 kilometrin pituinen jokiraja, joka seuraa Rajajokea (pohjoissaameksi Rádjajohka), Kietsimäjokea (pohjoissaameksi Skiehččanjohka), Inarijokea ja lopulta Tenojokea. Raja seuraa jokiosuuksilla yleensä syväväylää ja järvissä keskiviivaa.[1] Nuorgamissa on jokirajalla Suomen pohjoisin piste.
Nuorgamin ja Pulmangin kohdalla raja erkanee Tenojoesta ja kääntyy maarajana etelään, sitten kaakkoon ja Näätämön tienoilla jälleen etelään. Teno jatkuu Norjan puolella Jäämereen. Maarajan itäinen osuus on 151 kilometriä pitkä ja kohtaa Venäjän rajan Muotkavaaralla.[1] Maarajan poikki laskevat Suomesta Norjan puolelle Näätämöjoki (norj. Neidenelva), Uutuanjoki (norj. Munkelva) ja Kotajoki (norj. Sandneselva).
Rajan historia ja hoito muokkaa
Rajan kulku on peräisin 1700- ja 1800-luvuilta, jolloin se määriteltiin vaiheittain lännestä alkaen.
Vuonna 1734 tehtiin Ruotsin ja Tanskan (johon Norja tuolloin kuului) välinen sopimus rajankäynnistä. Raja seurasi Kölivuoristoa Haltille asti ja sieltä vedenjakajaa Peltotunturille.[1]
Vuonna 1751 Strömstadin sopimuksessa sovittiin rajan jatkuvan Peltotunturilta jokirajana (Skeckemjock, Enara älf, Teno älf). Rajankäyntiä tehtiin 15 vuotta ja se päättyi Golmmesoaiville Näätämön ja Pulmangin välille. Pidemmälle ei rajaa katsottu voitavan pyykittää Venäjää kuulematta. Strömstadin sopimuksen myötä Ruotsi joutui luopumaan vaatimuksestaan päästä Jäämerelle.[1]
»... och så till Laddegeinoifve eller Beldovadda, hwarest fjällryggen
slutar sig, ferifrän skall Riksskilnaden gå i norr till Skeckemjock, samt efter samme Jock eller bäck till dess den faller uti Enara älf, som äfwen kallas Öfre Tana älf. Samma älf förblifwer Riksgränts till dess att den sammanstöter med Karasjocki älf, hwarest den store och rätte Tana eller Teno älf begynnes, som likaledes förblifwer Riksgränts ända till det ställe hwarest Skolajocki bäck faller in i Teno älf. Derifrån drages GränseLinien i öster till fjället Harrimatskaidi, så öfwer ett Land emellan twänne bäckar till träsket Polmatjauri, sedan till Voumovaratz, Pitsusmarast och ändteligen till fjället Kolmisoifvi
Madda Kjetza.[2]»
Strömstadin sopimuksessa ei määrätty, missä kohtaa jokea raja kulkee, mutta rajankäynnissä perustaksi asetettiin syväväyläperiaate, jota on sittemmin seurattu kaikissa rajankäynneissä.[3]
Vuonna 1809 Haminan rauhassa Suomi siirtyi osaksi Venäjää, ja vuonna 1814 puolestaan Norja ja Ruotsi muodostivat personaaliunionin. Rajankäyntiä jatkettiin Venäjän ja Norjan välillä vuosina 1826–1827. Rajaa jatkettiin Golmmesoaivilta Paatsjoelle ja sieltä Vuoremijokea Jäämereen. Kun vielä Suomen ja Venäjän välinen raja määriteltiin vuonna 1833 kohtaamaan Norjan rajan Muotkavaaralla, oli Suomen ja Norjan välinen raja määritelty.[1]
Säännönmukaisten rajankäyntien väliksi on sovittu 25 vuotta. Rajankäyntejä on suoritettu viimeksi vuosina 1950, 1975–1976 ja 2000–2001. Rajankäynneissä muun muassa kunnostetaan ja lisätään rajamerkkejä, raivataan raja-aukkoa ja tarkistetaan jokirajan sijainti. Hiekkamassojen siirtyessä syväväylän paikka siirtyy, ja rajankäynneissä voidaan tehdä pieniä rajan siirtoja syväväylän seuraamiseksi. Esimerkiksi vuosien 2000–2001 rajankäynnissä siirtyi vesialueita kumpaankin suuntaan, Suomelle noin 14 hehtaaria enemmän kuin Norjalle; Suomelle siirtyi myös pieni pusikkoinen 0,14 hehtaarin saari.[1]
Liikenne muokkaa
Koska Norja ja Suomi kuuluvat molemmat Schengen-alueeseen, rajan saa ylittää mistä tahansa, ellei mukana ole tullattavaa tavaraa. Tullattavan tavaran kanssa on kuljettava tullitoimipaikan kautta. Tullitoimipaikkoja ovat:[4]
- Kilpisjärvi (valtatie 21 / eurooppatie 8)
- Kivilompolo (kantatie 93 / eurooppatie 45)
- Karigasniemi (kantatie 92 / riksvei 92)
- Utsjoki (valtatie 4 / eurooppatie 75)
- Nuorgam (seututie 970 / fylkesvei 895)
- Näätämö (kantatie 92 / riksvei 92)
Jokirajan ylittäviä siltoja ovat Inarijoen Karigasniemen kohdalla ylittävä Torvikosken silta kantatiellä 92 ja Tenojoen ylittävä Saamen silta E75-tiellä. Ensin mainittu valmistui vuonna 1958 ja jälkimmäinen 1993. Molemmat suunniteltiin ja rakennutettiin Suomen ja Norjan valtioiden yhteistyöllä ja kustannukset jaettiin tasan.[5]
Lähteet muokkaa
- ↑ a b c d e f g Pekka Tätilä: Suomen ja Norjan valtakunnanraja - Vuoden 2000 rajankäynti. Maanmittaus, 2003, 78. vsk, nro 1–2, s. 46–56. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 19.10.2012. [vanhentunut linkki]
- ↑ Suomen ja Norjan rajankäynti (Ruotsin ja Tanskan välinen sopimus koskien Ruotsin – Norjan rajaa, Strömstad 21. syysk./2. lokak. 1751 (Strömstadin sopimus)) geosite.jankrogh.com. 2000. Viitattu 21.10.2012.
- ↑ Suomen ja Norjan rajankäynti (Aikaisemmat rajankäynnit – yleiskatsaus ja yhteenveto) geosite.jankrogh.com. 2000. Viitattu 22.10.2012.
- ↑ Rajanylitys 2012. Rajavartiolaitos. Arkistoitu 23.7.2013. Viitattu 19.10.2012.
- ↑ Siltojemme historia, s. 263–264. Suomen Rakennusinsinöörien Liitto RIL 2004.
Aiheesta muualla muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Norjan ja Suomen raja Wikimedia Commonsissa
- Historikk om finskegrensen Rajan historiaa (norjaksi)