Norjan historia
Norjan historia yhtenä valtiona alkoi noin tuhat vuotta sitten, vaikka nykyisen Norjan alueella on ollut asutusta sitä ennenkin, paikoin jo jääkauden jälkeisestä ajasta alkaen. Vuonojen ja vuorten pilkkomassa maastossa yhdyskunnat ovat pysyneet toisistaan erillään, ja meri on ollut sekä yhdistävä että erottava tekijä.
 |
|
Norjan kuningaskunta |
Varhaishistoria muokkaa
.jpg)
Norjan asuttaminen alkoi pian jääkauden jälkeen mannerjäätikön vielä sulaessa, kun saamelaisten esivanhemmat vaelsivat maan pohjoisosiin noin 11 000 vuotta sitten. Tätä vaihetta kutsutaan komsakulttuuriksi.[1] Kun ilmasto lämpeni, Keski-Euroopasta alkoi muuttaa lisää väkeä Keski- ja Etelä-Norjaan kalastuksen, hylkeenpyynnin ja metsästysmahdollisuuksien houkuttelemina. Villipeurat seurasivat vetäytyvää jäätikön reunaa, ja niitä seuraavat metsästäjät olivat ensimmäiset Norjan sisämaahan edenneet ihmiset. Seuraavina vuosituhansina asutus vakiintui, ja Rooman valtakunnan kanssa käytiin kauppaa rautaesineillä, kankailla ja keramiikalla. Rautaisten työkalujen avulla metsiä raivattiin pelloiksi ja rakennettiin entistä suurempia laivoja. 500-luvulle mennessä norjalaiset oppivat itse sulattamaan ja muokkaamaan suorautaa.[2] Asutus oli jakautunut "pikkuvaltioihin", joita kutsutaan nimellä fylke.[1]
Viikinkiaika muokkaa
- Pääartikkelit: Viikingit ja Viikinkiaika
Länsi-Norjan ja Oslon seudun arkeologiset löydöt todistavat, että Norjasta oli jo 600-luvulla vilkkaat yhteydet Tanskaan sekä frankkien ja anglien maihin. 800-luvulta alkaen Skandinavian kansat alkavat liikkua pitkillä kauppa- ja ryöstöretkillä lähes koko Euroopassa. Vuonna 829 tapahtui iso ryöstö Saksin rannikolla ja vuodesta 834 alkaen nämä pohjanmiehet (normannit) tekivät kuutena peräkkäisenä vuonna suoranaisia hävitysretkiä Friisian ja Frankian rannikkoseuduille. Normannivaara kasvoi entisestään, kun he saivat perustetuksi tukikohtia Britanniaan.[3]
Viikinkiretkien syynä pidetään yleensä Skandinavian väestön liikakasvua. Perheen vanhin poika peri yleensä perheen koko omaisuuden, jolloin muut pojat saattoivat herkästi liittyä kaukomatkalle lähtevään laivueeseen. Retkien tavoitteena oli tavaroiden ja rikkauksien hankkiminen. Kauppaa käytäessä voitiin vastineeksi tarjota turkiksia, nahkoja, meripihkaa, hunajaa ja orjia. 800-luvulta alkaen tuli tavaksi perustaa miehitettyjä tukikohtia kohdemaihin. Tämä johti usein pysyvään asutukseen, paitsi Keski-Euroopassa, jonne tunkeutuminen ei viikingeiltä onnistunut.[3]
Todelliset kaukoretkeilijät purjehtivat Pohjois-Atlantille ja Jäämerelle. Nämä olivat enimmältään norjalaisia, jotka olivat jääneet sivuosaan eteläsuunnan ryöstämisessä. Yksi tällainen oli Turgeis-niminen viikinkipäällikkö, joka perusti 840 Dublinin kaupungin ja piti siellä asuneita kelttiläisheimoja pelon vallassa. Norjalaiset pitivät hallussaan myös osaa Skotlannista ja Englannin länsirannikosta, jonka paikannimistö nykyäänkin todistaa norjalaisvallasta. Islanti löydettiin ilmeisesti 840-luvulla, joskin siellä asui ennestään pieni määrä kelttejä. Grönlanti löytyi, kun norjalainen Erik Punainen karkotettiin Islannista vuonna 982. Tämän poika Leif Eriksson löysi "Viinimaan, jossa ruoho tuskin koskaan lakastui". Vinlandiin tehtiin useita retkiä, mutta pysyvää asutusta ei muodostunut paikallisten heimojen (intiaanien) vihamielisyydenlähde tarkemmin? takia. Viinimaana pidetään Newfoundlandin aluetta, josta on löytynyt arkeologisia todisteita viikingeistä.[3]
Norjan kuningaskunta syntyy ja liittyy unioniin Tanskan kanssa muokkaa
- Pääartikkeli: Norjan kuningaskunta (872–1397)
Norjan kuningaskunta alkoi muodostua viikinkiajalla 800–1000-luvuilla. Kristinuskon vaikutus maassa alkoi vuosina 995–1000, jolloin kuninkaana oli Olav Trygvason. Olavin kaaduttua Svolderin taistelussa Norja joutui 15 vuodeksi Ruotsin ja Tanskan vaikutuspiiriin, kunnes Olavi Pyhä sai kuninkuuden ja jatkoi maan kristillistämistä. Hänkin kaatui sisäisissä taisteluissa (1030) ja maan hajanaisuus jatkui. 1100-luvun kuningas Sverre Sigurdinpoika oli seuraava vahva kuningas, mutta hän sai vastaansa kirkolliset piirit. Vasta 1200-luvun puolimaissa kuninkaanvallan kannattajat saivat voiton, ja Norjasta tuli perinnöllinen kuningaskunta. Norjan kuningassuku sammui kuitenkin vuonna 1387, ja maa päätyi unioniin Tanskan kanssa. Samaan Kalmarin unioniin liitettiin avioliiton avulla myös Ruotsi.[1]
Keskiaikana Norjan pääkaupunki oli Nidaros (nykyinen Trondheim), vaikkakin sitä hallittiin Tanskan vallan aikana Kööpenhaminasta. Kaupan keskus oli Bergen (entinen Tyskebrygge), joka oli hansakaupunki. Oslo (aikaisemmin Christiania/Kristiania) oli hetken aikaa pääkaupunkina 1300-luvulla. Sen kasvu alkoi vasta, kun sinne perustettiin yliopisto vuonna 1811.[4] Keski-Norjassa on säilynyt kymmeniä keskiaikaisia sauvakirkkoja, joita alun perin oli laajasti koko Skandinaviassa. Vanhimmat säilyneet sauvakirkot ovat 1100-luvulta. Kirkon rakenne perustuu puisiin pystypaaluihin eli sauvoihin, joiden varaan koko kirkko on pystytetty. Katonharjassa on usein eläinhahmoja, kuten lohikäärmeen päitä. Rakennustapa on omaperäinen, ja siinä on vaikutteita roomalaisista basilikoista. Joihinkin kirkkoihin tehtiin uskonpuhdistuksen aikana muutoksia, mutta osa on alkuperäisessä muodossaan.[5]
Norja jäi Tanskan yhteyteen moniksi vuosisadoiksi sen jälkeen, kun Ruotsi vuonna 1520 erosi unionista. Riippuvuus Tanskasta vahingoitti Norjaa: kirkollinen ja maallinen hallinto siirtyivät tanskalaisille, vaikkakin kauppa oli edelleen saksalaisten hallinnassa. Lisäksi Ruotsi valtasi Norjalta Jämtlannin ja Härjedalenin (1645) sekä Bohuslänin (1658).[1] Norja tanskalaistui monin tavoin. Esimerkiksi tanskan kielestä tuli virallinen sivistyskieli ja puhekielikin oli vain norjalaisittain äännettyä tanskaa.
Norja saavutti tasavertaisen aseman Tanskan rinnalla vuodesta 1660 alkaen, jolloin myös maan talouselämä alkoi kehittyä. Norjan merenkulku sai vauhtia jopa Yhdysvaltain vapaussodasta 1770-luvulla, kun Atlantin tavaraliikenne vilkastui ja kansainvälistyi.[1]
Suuressa Pohjan sodassa Tanska liittoutui useiden muiden Itämeren alueen maiden kanssa Ruotsia vastaan. Parikymmentä vuotta kestäneen sodan loppuvaiheessa Ruotsi pyrki parantamaan asemaansa valloittamalla Tanskalta Norjan. Tämä vuosien 1716–1718 operaatio tunnetaan nimellä Kaarle XII:n Norjan sotaretki. Se päättyi Ruotsin kuninkaan Kaarle XII:n kaatumiseen Fredrikshaldin piirityksessä marraskuussa 1718.
Eidsvollin kansalliskokous ja Ruotsi-Norja muokkaa
Tanska liittyi Napoleonin puolelle sen sodissa muita Euroopan suurvaltoja vastaan. Voittajat päättivät ottaa Tanskalta Norjan ja antaa sen Ruotsin kuninkaalle Kielin rauhassa tammikuussa 1814. Ruotsi puolestaan oli menettänyt Suomen 1809 Haminan rauhassa Venäjälle. Norja kuitenkin julistautui itsenäiseksi Eidsvollin kansalliskokouksessa 17. toukokuuta 1814, jolloin maalle vahvistettiin myös perustuslaki. Norjan kuninkaaksi valittiin Norjan käskynhaltijana toiminut Tanskan kruununprinssi Kristian Fredrik. Ruotsi kuitenkin pakotti Norjan personaaliunioniin maiden oltua kahden viikon ajan sotatilassa, mutta maa säilytti kokouksessa määritellyn perustuslakinsa. Kuninkaaksi valittiin Ruotsin kuningas Kaarle XIII.[1]
Norjan taloudellinen nousu alkoi elinkeinovapauden voimaantulosta 1840-luvun alussa. teollistuminen, nykyaikainen maatalous ja siirtolaisuus Yhdysvaltoihin saivat vauhtia 1860-luvulla.[4] Norjalainen nationalismi alkoi myös voimistua. Ruotsin vallan aikana vallitsi jatkuva ristiriita kuninkaan ja maakäräjien (parlamentin) välillä. Itsenäisyyden saavuttaminen olikin monien norjalaisten tavoitteena. Norjan kielestä haluttiin karsia tanskalaisvaikutteita. Ivar Aasen kehitti maaseudun puhekielen pohjalta uusnorjan, jota kirjailijatkin pyrkivät käyttämään. Se ei kuitenkaan ole syrjäyttänyt kirjanorjaa, joten molemmat jäivät käyttöön. Norjan kansalaistoimintakin vilkastui. Parlamentarismi otettiin käyttöön 1884, keskeiset puolueet venstre ja höyre muodostuivat[4] ja miesten yleinen äänioikeus 1898. Kehitystä hidasti kuitenkin kuninkaan veto-oikeus lakien hyväksymisessä.[1]
Norjan itsenäistyminen muokkaa
Unioni hajosi 1905. Norja julistautui itsenäiseksi 7. kesäkuuta 1905, ja tilanne alkoi kehittyä uhkaavaksi maiden välillä, mutta Ruotsissa nousseen rauhanliikkeen vuoksi Ruotsi pidättäytyi Norjan vastaisista toimista ja tunnusti Norjan itsenäiseksi valtioksi 26. lokakuuta samana vuonna. Norjan kansallispäivä on kuitenkin edelleen 17. toukokuuta, vuoden 1814 tapahtumien muistoksi. Norjan hallitus pyysi Tanskan prinssi Carlia kuninkaaksi. Kansanäänestyksen jälkeen parlamentti hyväksyi hänet kuninkaaksi, ja hän otti nimen Haakon VII jatkaen täten Norjan keskiaikaisten kuninkaiden perinnettä (edellinen Haakon-niminen kuningas oli ollut vuosina 1340–1380 hallinnut Haakon VI Maununpoika).
Itsenäisyyden alkua leimasi valtiomuotokysymys, jossa vasemmisto kannatti tasavaltaa ja oikeisto monarkiaa. Kansanäänestyksessä noin 80 % kannatti monarkiaa. Maan kuninkaaksi valittiin Tanskan prinssi, joka otti hallitsijanimekseen Haakon VII. Naiset saivat äänioikeuden 1913 ja Huippuvuoret julistettiin kuuluvaksi Norjalle 1920. Ensimmäisen maailmansodan aikana Norja oli Ruotsin tavoin puolueeton.[1]
Norjalaiset tutkimusmatkailijat tekivät 1800-luvun lopulta alkaen rohkeita retkiä erityisesti napa-alueilla. Fridtjof Nansenin retkikunta hiihti Grönlannin halki ja yritti päästä laivalla Pohjoisnavalle. Roald Amundsen taas saavutti ensimmäisenä Etelänavan 1911. Nansen toimi myöhemmin maailmansodan takia ilman kotimaata jääneiden pakolaisten hyväksi ja oli luomassa niin sanottua Nansen-passin järjestelmää.
Toinen maailmansota muokkaa
Norja luotti 1930-luvulla kansainvälisten sopimusten takaavan rauhan, ja toisen maailmansodan sytyttyä se julistautui puolueettomaksi. Saksa valloitti Norjan yllätyshyökkäyksellä keväällä 1940 (Operaatio Weserübung).[6] Norjan vastarinta kesti kaksi kuukautta, jonka jälkeen kuningas ja hallitus jatkoivat toimintaansa pakolaishallituksena Yhdistyneessä kuningaskunnassa.[1]
Saksa asetti miehittämänsä Norjan johtoon Nasjonal Samlingin johtajan Vidkun Quislingin nukkehallituksen sekä Norjaa valvovaksi valtakunnankomissaariksi saksalaisen Gauleiter Josef Terbovenin. Muut poliittiset puolueet kiellettiin ja suuri joukko miehityksen vastustajia vangittiin. Noin 40 000 norjalaista joutui keskitysleireihin ja satoja teloitettiin. Vastarintaliike häiritsi aktiivisesti saksalaisia, ja siihen kuului noin 40 000 jäsentä.[1]
Saksalaiset jäivät Norjaan Saksan länsiliittoutuneille antautumiseen 8. toukokuuta 1945. Pohjois-Norjaan edenneet neuvostojoukot taas jäivät maahan kuukausiksi Saksan antautumisen jälkeen. Jälkiselvittelyissä Norja tuomitsi noin 20 000 miehittäjiä tukenutta vankeusrangaistuksiin ja 38 sotarikollista kuolemaan.[1]
Sodanjälkeinen aika muokkaa
Sodan jälkeen Norja sai Marshall-apua ja suuntautui länteen, vaikka Neuvostoliitto tarjosi sille yhteistyötä esimerkiksi Huippuvuorten yhteistä linnoittamista. Se liittyi Natoon 1949 ja Yhdistyneisiin kansakuntiin 1945. YK:n ensimmäinen pääsihteeri oli norjalainen Trygve Lie (1946–1953). Vuonna 1960 Norja liittyi EFTA:n jäseneksi. Sen sijaan kansanäänestyksessä 1972 hylättiin ehdotus EEC:hen liittymisestä,[1] ja sama toistui äänestettäessä Euroopan unionin jäsenyydestä 1994. Työväenpuolue oli sodanjälkeisen ajan johtava puolue vuoteen 1981 asti. Sen pitkäaikainen johtaja oli Einar Gerhardsen.[4]
Norjan EU-kansanäänestyksessä 28.11.1994 äänestäjistä 52,3% vastusti maan EU-jäsenyyttä ja kannattajia oli 47,7% äänestäneistä.[7]
EU-jäsenyyden riskinä nähtiin, että sisämarkkinat johtavat energian yhteismarkkinoihin. Norjalta se veisi mahdollisuuden omaan aluepolitiikkaan, joka perusti halpaan energiaan ja öljysektorin valtionomistukseen. Sen ajateltiin estävän myös voimaperäisen kansallisen maatalouspolitiikan. 1970-luvulla alkanut öljyn hinnannousu tulkittiin Norjassa niin, että maa saattoi selvitä taloudellisesti ilman EU-jäsenyyttäkin.[8]
EU:n ulkopuolelle jättäytymisen vastapainona Norja toimii aktiivisesti kansainvälisillä foorumeilla rauhanneuvottelijana ja YK:n rauhanturvaamistoiminnassa. Norjan antama kehitysapu suhteessa kansantuloon on maailman suurinta ja monenkeskisintä.lähde?
Öljytulot vaurastuttavat Norjaa muokkaa
- Pääartikkeli: Pohjanmeren öljy
Norjan talous joutui vaikeuksiin 1970-luvun alussa inflaation, työttömyyden ja heikon kilpailukyvyn takia.[4] Asiat muuttuivat, 1970-luvulla, kun Pohjanmereltä alettiin pumpata öljyä. Norja kokosi verrattain nopeasti mittavan valtionyhtiösektorin valtiontalouden tueksi, ja maan elintaso alkoi nousta. Vuosien 1974 ja 1979 öljykriisit nostivat öljyn hintaa voimakkaasti tarjoten tulolähteen Norjan nousulle.
Ulkopolitiikassaan Norja on ollut maltillinen Nato-maa suhteessaan Neuvostoliittoon ja Venäjään pyrkien löytämään jälkimmäisen kanssa yhteisiä taloudellisia intressejä Kalottialueella. Maiden välejä hiertänyt Barentsinmeren aluejako ratifioitiin kesäkuussa 2011 ja se astui voimaan heinäkuussa 2011.
Norjan politiikan keskeinen vaikuttaja 1980- ja 1990-luvuilla oli Gro Harlem Brundtland. Työväenpuoluetta vuodet 1981-1996 johtanut Brundtland oli siviiliammatiltaan lääkäri ja hän toimi Norjan pääministerinä kolmasti: vuosina 1981, 1986-1989 ja 1990-1996. Brundtland oli Norjan ensimmäinen naispääministeri sekä ensimmäistä kertaa virkaan astuessaan myös Norjan historian nuorin pääministeri. Brundtland toimi myöhemmin vielä Maailman terveysjärjestön WHO:n pääjohtajana vuosina 1998-2003.[9] Brundtlandin jälkeen keskeinen poliittinen vaikuttaja on ollut myös Norjan työväenpuoluetta johtanut Jens Stoltenberg, joka toimi Norjan pääministerinä vuosina 2000-2001 ja 2005-2013. Tämän jälkeen Stoltenberg on toiminut puolustusliitto Naton pääsihteerinä vuodesta 2014.[10]
Oslossa ja Utøyan saarella lähellä pääkaupunkia tehtiin heinäkuussa 2011 kaksi terrori-iskua, joissa kuoli yhteensä 77 ihmistä. Iskujen tekijäksi paljastui norjalainen Anders Behring Breivik, ja hänet tuomittiin 21 vuodeksi vankilaan.[11]
Lokakuussa 2013 konservatiivisen Høyre-puolueen johtaja Erna Solberg muodosti hallituksen yhdessä oikeistopopulistisen Edistyspuoleen kanssa. 40 vuotta aiemmin perustettu Edistyspuolue ei ollut koskaan aiemmin ollut hallitusvastuussa. Uuden hallituksen tavoitteina olivat veronkevennykset, byrokratian karsiminen ja maahanmuuttopolitiikan tiukentaminen.[12] Syyskuussa 2017 suurkäräjävaaleissa porvarillisten puolueiden kannatus väheni sen verran, että hallitus tarvitsisi jatkossa molempien tukipuolueidensa eli liberaalin Venstren ja Kristillisen kansanpuolueen tuen, kun aiemmin oli riittänyt vain toinen tukipuolueista. Näin ollen Erna Solberg muodosti tammikuussa 2018 uuden hallituksen, jossa oli mukana entisten hallituspuolueiden lisäksi myös Venstre.[13] tammikuussa 2018 uuden hallituksen, jossa oli mukana entisten hallituspuolueiden lisäksi myös Venstre. Tammikuussa 2019 hallitukseen tuli mukaan myös Kristillinen kansanpuolue ja Solbergin hallitus muuttui enemmistöhallitukseksi.[14] Tammikuussa 2020 oikeistopopulistinen Edistyspuolue lähti hallituksesta oltuaan siellä kuusi vuotta. Lähdön taustalla oli kiista Isis-taistelijan perheen ottamisesta Norjaan. Pääministeri Solbergin hallitus jatkoi konservatiivien, venstren ja kristillisten vähemmistöhallituksena, joka joutuu turvautumaan edistyspuolueen tukeen suurkäräjillä.[15]
Politiikka muokkaa
Katso myös muokkaa
Lähteet muokkaa
- ↑ a b c d e f g h i j k l Otavan suuri ensyklopedia 6. osa : Malaijit-Oppiminen, s. 4763-4. Otava, 1979. ISBN 951-1-05122-9.
- ↑ History (Arkistoitu – Internet Archive) Lonely Planet
- ↑ a b c Heikki Kirkinen: Otavan suuri maailmanhistoria, osa 7. Euroopan synty, s. 78–84, 116, 121, 185–222. Helsinki: Otava, 1984. ISBN 951-1-07689-2.
- ↑ a b c d e Anders Røhr: Otavan suuri maailmanhistoria. Kartasto-osa, s. 206–208. Suomentanut Laura Kolbe. Helsinki: Otava, 1983. ISBN 951-1-07458-X.
- ↑ Hannu Eskonen: Sauvakirkot. Norjan lahja maailman arkkitehtuurille. Opettaja-lehti, 1986, s. 22–23.
- ↑ Deutsche Botschaft Oslo: Zeitleiste 1931–1940 oslo.diplo.de. Arkistoitu 30.6.2010. Viitattu 16.9.2010. (saksaksi)
- ↑ Kansanäänestykset EU-jsenyydestä syksyllä 1994 www.maailmanmuutos.fi. Arkistoitu 24.1.2021. Viitattu 17.2.2020.
- ↑ Erling Bjöl. Otavan suuri maailmanhistoria 19. Otava 1987. ISBN 951-1-09631-1, s. 295-7
- ↑ Gro Harlem Brundtland | Biography & Facts Encyclopedia Britannica. Viitattu 17.2.2020. (englanniksi)
- ↑ Jens Stoltenberg | prime minister of Norway and secretary-general of NATO Encyclopedia Britannica. Viitattu 17.2.2020. (englanniksi)
- ↑ Breivik sai 21 vuoden vankeustuomion Ilta Sanomat. 24.8.2012. Viitattu 17.2.2020.
- ↑ Norja sai uuden hallituksen - Oikeistopopulistit ensimmäistä kertaa hallitusvastuuseen Yle Uutiset. Viitattu 17.2.2020.
- ↑ Norja saamassa uuden hallituksen nykyisen pääministerin johdolla Helsingin Sanomat. 12.1.2018. Viitattu 17.2.2020.
- ↑ Antti Lehmusvirta: Norjaan syntyi historiallinen enemmistöhallitus - öljyteollisuuden lobbarit kiittelevät Tärkeimmät talousuutiset | Kauppalehti. Viitattu 17.2.2020.
- ↑ Isis-taistelijan perhe ajoi Norjan hallituskriisiin – oikeistopopulistit lähtevät hallituksesta Yle Uutiset. Viitattu 17.2.2020.