Nimilaki

Nimilaki (SDK 694/1985, ruots. namnlag) oli laki, joka velvoitti jokaiselle kansalaiselle sukunimen ja etunimen. Se oli voimassa 1. tammikuuta 1986 lähtien. Lain mukaan jokaisella tulee olla sukunimi ja henkilö, jolla ei ole sukunimeä, on velvollinen sen ottamaan. Laissa säädettiin muun muassa lapsen sukunimestä, nimiasioista avioliittoon liittyen ja sukunimen muuttamisesta.

Uusi etu- ja sukunimilaki (946/2017) tuli voimaan 1.1.2019. Siinä on merkittäviä muutoksia lakiin, kuten sukunimiyhdistelmän ottaminen käyttöön.

Ensimmäinen sukunimilaki säädettiin Suomessa 1920. Siinä määrättiin sukunimi pakolliseksi, joskin sukunimen käyttö oli yleistynyt jo 1800-luvun loppupuolella.

Lapsen sukunimen valinta

Lapsen sukunimi

• voi olla vanhempien yhteinen sukunimi
• voi olla äidin tai isän sukunimi, mutta ei eri kuin sisaruksilla (jos nämä ovat äidin ja isän yhteisessä huollossa)
• valitaan edellisin perustein myös ottolapsille, mutta tuomioistuin voi antaa luvan säilyttää vanhan nimen, jos se on lapsen edun mukaista.

Poikkeustilanteet

• Jos isyys vahvistetaan vasta lapsen väestörekisteriin ilmoittamisen jälkeen, nimen saa vaihtaa isän sukunimeksi sitten kun isyys on vahvistettu.
• Lapsen huoltaja päättää isän sukunimen ottamisesta, on siis mahdollista, että yksinhuoltajaäiti antaa lapselle tämän isän sukunimen, kun isyys vahvistetaan, vaikka isä ei tätä haluaisi.
• Jos alaikäisen lapsen huoltaja menee naimisiin ja ottavat yhteisen sukunimen, lapsen nimen voi muuttaa samaksi (mutta vain jos lapsella ei ole toista huoltajaa muualla).

12-vuotiaan tai vanhemman lapsen nimeä ei saa muuttaa ilman hänen suostumustaan. Lapsiin liittyvät nimiasiat hoidetaan väestörekisterin pitäjän kanssa.

Sukunimen valinta avioliittoon mennessä

Avioliiton solmivat puolisot

• voivat ottaa yhteisen nimen jonka täytyy olla jommankumman viimeksi käytössä ollut nimi naimattomana, ei siis minkään aiemman avioliiton kautta saatu nimi
• säilyttää omansa, joka heillä on naimisiin mennessä (tämä vuodesta 1986 voimassa ollut käytäntö oli paluuta vanhaan, historialliseen käytäntöön)
• voivat ottaa yhteisen nimen, jolloin se puoliso jonka nimi muuttuu, voi ottaa itselleen yhdysnimen Maija/Markku Vanhanimi-Uusinimi. Vanhan nimen on oltava uuden nimen edellä ja tässä "vanha nimi" voi olla joko viimeksi naimattomana ollut nimi tai se nimi, joka hänellä on naimisiin mennessä (esimerkiksi edellisestä avioliitosta jäänyt nimi).

Avioliittoihin liittyvät nimiasiat hoidetaan väestörekisterin pitäjän kanssa.

Sukunimen valinta avioeron yhteydessä

Avioeron yhteydessä

• voi säilyttää avioliiton kautta saamansa nimen
• voi luopua avioliiton kautta tulleesta nimestä ja ottaa käyttöön nimensä joka oli naimattomana ollessaan, mutta ei mitään aiempaa avioliiton kautta saatua nimeä
• voi säilyttää avioliiton solmimisen myötä otetun yhdysnimen, tai ottaa käyttöönsä sen etuosan, eli vanhan nimensä (joka voi olla myös aiemman avioliiton kautta saatu nimi).

Sukunimen vaihtaminen

Sukunimen saa vaihtaa, jos

• nimestä on ilmeistä haittaa, se on esimerkiksi hankala kirjoittaa (ulkomaalainen), liian yleinen, merkitykseltään nolo
• uusi nimi on kuulunut aiemmin itselle tai suoraan edeltäville esivanhemmille
• on muu hyvä syy.

Sukunimen muuttamisasiat hoidetaan Digi- ja väestötietoviraston kanssa.

Sukunimeä koskevat rajoitukset

Uusi sukunimi ei saa olla

• sopimaton tai ilmeistä haittaa käytössä aiheuttava
• kotimaisen kielenkäytön vastainen esimerkiksi kirjoitusasultaan
• erittäin yleinen
• etunimenä yleisesti käytetty
• jonkin jo olemassa olevan suvun nimi
• käytössä oleva liikemerkki, yrityksen tai yhteisön nimi, taiteilijanimi tms.

Vain ensimmäinen näistä kohdista on aivan ehdoton, muista voi perustellusta syystä poiketa.

Kirjallisuutta

• Urpo Kangas: Etunimet, sukunimet ja laki. Juridica, 35. Helsinki: Alma Talent, 2019. ISSN 1459-7535. ISBN 978-952-14-3551-5.