Mildred Benson
Mildred Wirt Benson (10. heinäkuuta 1905 Ladora, Iowa – 28. toukokuuta 2002 Toledo, Ohio)[1] oli yhdysvaltalainen lastenkirjailija ja toimittaja. Kirjailijana hänet tunnetaan parhaiten Neiti Etsivä -kirjasarjan ensimmäisten teosten kirjoittajana, jotka hän kirjoitti kirjailijanimellä Carolyn Keene.
Elämä muokkaa
Mildred Augustine Wirt Benson syntyi Ladoressa ja vietti siellä nuoruutensa. Hänen vanhempansa olivat J. L. Augustine ja Lillian Augustine. Mildred aloitti jo lapsena kirjoittamisen, ja jo varhain hänen haaveensa oli tulla kirjailijaksi. 14-vuotiaana hän voitti palkinnon kirjoituskilpailussa.
Benson opiskeli Iowan yliopistossa. Hän valmistui sieltä kandidaatiksi 1925.[2] Tämän jälkeen hän työskenteli vuoden verran Clintoniss, Iowassa paikallisen sanomalehden toimittajana.[2] Alaan hänet tutustutti hänen ensimmäinen aviomiehensä Asa Wirt, joka työskenteli toimittajana The Associated Press -yhtymässä. Sitten Benson siirtyi joksikin aikaa New Yorkiin, jossa tapasi Edward Stratemeyerin, joka omisti kirjoja kustantamoille tuottavan yrityksen. Yhtiön palveluksessa oli useita kirjailijoita, joiden tehtävänä oli kirjoittaa kirjoja. Stratemayer tarjosi näitä kirjoja sitten kustannettavaksi eri kirjankustantamoille. Benson jätti yritykseen tekstinäytteen arvosteltavaksi ja palasi takaisin viimeistelemään maisterintutkintonsa Iowan yliopistoon. Hän oli opinahjonsa ensimmäinen henkilö, joka sai maisterin arvon pääaineena journalismi ja tämä tapahtui vuonna 1927.[2] Tällä välin Stratemeyer oli tutustunut hänen jättämäänsä tekstiin ja hyväksyi sen. Stratemeyer palkkasi Bensonin jo 1926 kirjailijaksi kirjayritykseensä. Alkuun Bensonille tarjottiin tehtäväksi Ruth Fielding -kirjasarjan kirjoitustyötä.[2] Hänen pääasiallinen tehtävänsä oli laajentaa Stratemayerin laatimia juonirakennelmia ja täydentää ne kokonaisiksi romaaneiksi.
Kirjailijan ura muokkaa
Mildred Bensonin kirjallinen tuotanto sisältää yli 130 teosta.[1] Hän kirjoitti Neiti Etsivä -sarjaa vuodesta 1930 lähtien. Sarjan ensimmäisestä 30 teoksesta Benson kirjoitti 23. Kirjailijan mukaan kirjayhtiön johtaja Edward Stratemayer ei ollut täysin tyytyväinen ensimmäisen romaanin sisältöön, mutta jo kahdesta seuraavasta teoksesta tuli kaupallinen menestys.[1] Kirjasarjasta kokonaisuudessaan tuli hyvin suosittu. Sarjan teoksia oli myyty Bensonin kuoleman aikoihin jo yli 200 miljoonaa kappaletta ja niitä oli käännetty 17 kielelle.[1] Bensonin kirjoittamat Neiti Etsivä -kirjat julkaistiin kirjailijanimellä Carolyn Keene. Saman nimimerkin suojissa sarjaa on sittemmin kirjoittanut useita muitakin kirjailijoita.
Kirjoitustyön alussa Benson sai valmiin nimiehdotuksen ja muutaman lauseen pituisen aiheluonnostelman, josta hänen tehtävänään oli laatia noin 200 sivun romaani.[2] Stratemeyer saattoi jälkeenpäin vielä muokata tekstiä ennen kirjan toimittamista kustantamoon. Parhaimpana vuotenaan Benson kirjoitti valmiiksi 13 romaania.[2] Tämän lisäksi hän oli työskenteli täysipäiväisesti lehdessä toimittajana.
Benson sai jokaisesta kirjoittamastaan Neiti Etsivä -kirjasta vain 125 dollarin kertakorvauksen.[1] Hän ei koskaan saanut niistä enää jälkeenpäin tekijänoikeuskorvauksia, eikä myöskään kirjojen pohjalta tehdyistä elokuvista ja peleistä.[1] Kustantajan vaatimuksesta kirjailija ei myöskään saanut paljastaa tekijän oikeaa henkilöllisyyttä. Salaisuus paljastui kuitenkin vuonna 1980, kun kirjailija joutui todistajaksi kustantamoon kytkeytyneeseen oikeusjuttuun.[1] Alkuaikana kirjojen tekijänoikeudet omisti Edward Stratemayer ja tämän kuoltua 1930 hänen tyttärensä Harriet Adams.[1] Adamsin kuoleman (1982) jälkeen oikeudet osti kustannusliike Simon & Schuster.[1]
Bensonin muuhun kirjalliseen tuotantoon kuuluivat mm. mysteerikertomusten sarja nimeltä Penny Parker. Lisäksi hän kirjoitti kymmeniä lyhyitä kertomuksia. Aihevalikoimassa oli toisinaan erikoisiakin aiheita. Kirjailija oli lentänyt vain kerran eläessään, kun hän kirjoitti "Ruth Darrow Flying Stories" –nimistä kirjasarjaa.[3] Hän suoritti myöhemmin lentäjän koulutuksen ja sai lentolupakirjan.[3]
Bensonin kirjailijanura päättyi 1960-luvun puolivälissä. Hän kieltäytyi uudistamasta Neiti Etsivän juonirakennelmia, koska ei halunnut sisällyttää siihen esimerkiksi huumeiden käyttöä ja muita sosiaalisia ongelmia. [3]
Toimittajana muokkaa
Pääasiallisen elämäntyönsä Benson teki lehtitoimittajana. Vuonna 1944 hänet palkattiin toimittajaksi Toledo Timesiin.[1] Myöhemmin hän siirtyi Toledo Bladeen, jonka nimeksi vaihtui sittemmin The Blade.[3] Vuodesta 1990 tammikuuhun 2002 hän kirjoitti paikallisista uutisasioista ja lisäksi hänellä oli lehdessä vakituinen kerran viikossa ilmestyvä kolumni.[1] Viimeisinä vuosinaan Mildred Benson kärsi heikentyneestä kuulosta ja myös hänen näkökykynsä oli heikentynyt. Silti hän kykeni jatkamaan kirjoittamista. Bensonilla diagnosoitiin keuhkosyöpä kesäkuussa 1997.[1] Hän jatkoi sairaudesta huolimatta lehtipalstan toimittamista.
Tammikuussa 2002 Bensonin oli vastahakoisesti jäätävä eläkkeelle. Kaikkiaan hänen uransa toimittajana kesti 58 vuotta. Vielä eläkkeellä ollessaan hän viimeisinä elinkuukausinaan kirjoitti lehteen kerran kuussa kolumnin. Palstan nimenä oli Millie Benson’s Notebook (suom. Millie Bensonin muistikirja) ja se käsitteli arkipäiväisiä asioita ja erilaisia vanhuuteen liittyviä teemoja.[1] Benson oli toimituksessa kirjoittamassa artikkelia, kun hän sai äkillisen sairaskohtauksen työpöytänsä ääressä toukokuussa 2002.[3] Hänet vietiin Toledon sairaalaan, jossa hän myöhemmin kuoli.[1]
Yksityiselämä muokkaa
Mildred Benson solmi ensimmäisen avioliittonsa Asa Wirtin kanssa.[1] Liitosta syntyi tytär, Margaret (Peggy).[1][2] Wirt kuoli 1947.[1] Mildred Wirt avioitui toisen kerran 1950 Toledo Times-lehden toimittajan George Bensonin kanssa. Liitto päättyi aviomiehen kuolemaan 1959.[1]
Lähteet muokkaa
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r “Nancy Drew’s first author dies” USA Today. Ohio: Gannett Company Inc 29.5.2002 (englanniksi) Viitattu 6.10.2013
- ↑ a b c d e f g “Mildred Benson is dead at 96; Wrote 23 Nancy Drew Books” New York Times. 30.5.2002 (englanniksi) Viitattu 6.10.2013
- ↑ a b c d e New York Times 30.5.2002 (englanniksi) Viitattu 6.10.2013