Psykiatrinen sairaala

mielenterveyden häiriöistä ja sairauksista kärsivien henkilöiden hoitoon keskittynyt sairaala
(Ohjattu sivulta Mielisairaala)

Psykiatrinen sairaala (ent. mielisairaala)[1] on sairaala, joka on erikoistunut mielenterveyden häiriöistä kärsivien henkilöiden hoitoon.

Wienin entinen psykiatrinen sairaala, Narrenturm, on Euroopan vanhin mielisairaalaksi rakennettu rakennus, joka on panoptikon-tyyppinen.

Historiaa muokkaa

Euroopassa muokkaa

Mielisairaiden eristämisestä on asiakirjoja jo keskiajalta.[2] Ensimmäinen tunnettu psykiatrinen sairaala on Bethlem Royal Hospital (tunnettu myös nimellä Bedlam), joka perustettiin Lontooseen vuonna 1247, ja joka vuoteen 1403 mennessä oli alkanut ottaa hoitoon psykiatrisia potilaita. Mielisairaaloiden historiaa on koonnut muun muassa Michel Foucault teoksessaan Folie et déraison: Histoire de la folie à l'âge classique vuonna 1961.[3] Valvonnan, mielisairaaloiden ja vankiloitten arkkitehtuuria Foucault käsittelee teoksessaan Tarkkailla ja rangaista vuodelta 1975.[4] Panoptikon oli rakennustyyppi, jonka Jeremy Bentham myöhemmin suunnitteli erityisesti laitoksiin, joissa tarvittiin jatkuvaa valvontaa.

Napoleonin sotien jälkeen (1815−) kuppa yleistyi ja keskiluokkaistui Euroopassa, mistä seurasi muutaman kymmenen vuoden viiveellä aivokuppaepidemia, jonka oireet muistuttavat skitsofreniaa.[5] 1840-luvulla brittiläisessä Hanwellin mielisairaalassa lopetettiin potilaiden sitominen.[5]

1980-luvun alussa Britannian ja Norjan turvasairaaloissa paljastui väärinkäytöksiä.[6]

Pisimmälle psykiatrisia avohuollon palveluja on kehitetty Italiassa, jossa käytännöllisesti katsoen kaikki mielisairaalat on korvattu avohoidolla. Potilaiden sisäänotto laitoksiin lopetettiin vuonna 1982.[7]

Suomessa muokkaa

Keskiajan lopulla Suomessa ja muualla Euroopassa alettiin eristää mielisairaita perustamalla mielisairaaloita. Niitä kutsuttiin "Pyhän Hengen huoneiksi". Suomessa tällaisesta sairaalasta on ensimmäinen maininta vuodelta 1396. Sairaalat sijaitsivat kaukana kaupungeista, ja sairaalaan jouduttuaan potilas vietti siellä yleensä lopun elämäänsä. Vielä 1700-luvulla mielisairaat eristettiin muun muassa spitaalisten kanssa.

Tärkeä käänne suomalaisessa mielisairaanhoidossa tapahtui 1800-luvulla, kun keisari Nikolai I antoi asetuksen, joka koski mielisairaiden hoitoa ja sairaaloiden rakentamista. 1800-luvun lopulla hoitomaksut oli porrastettu varallisuuden mukaan niin että ylimmän maksuluokan säätyläiset maksoivat ainakin osan hoidostaan itse. Maksavat asiakkaat vähensivät pakkokeinojen suosiota mielisairaaloissa.[5] 1880-luvulla tuli voimaan uusi keisarillinen asetus, joka määräsi kunnat huolehtimaan kroonisesti mielisairaiden hoidosta. Tällöin syntyivät kunnalliskotien mielisairasosastot, jotka jäivät pois vasta 1950-luvulla, kun maahan rakennettiin niin sanottu B-sairaalaverkko.

1800-luvun lopulta 1930-luvulle saakka vallitseva hoitomuoto oli potilaan "pakkokeinottomuus" eli potilaan pakottaminen sänkyyn ja pitkäkestoisiin kylpyihin. Pakkokeinottomuus johti eristämisen ja pakkopaidan sijasta rauhallisten ja rauhattomien potilaiden erottamiseen toisistaan ja jatkuvaan valvontaan. Kaikki akuuttipotilaat ja muut levottomat pakotettiin tavallisesti sänkyyn. Myöhemmin makuuttamisen syrjäytti saksalaisen psykiatrin Hermann Simonin kehittämä aktiivinen työterapia, jota Suomessa ryhdyttiin toteuttamaan 1920-luvun lopulla.[5]

Vuonna 1953 tuli voimaan uusi mielisairaslaki, joka lisäsi potilaspaikkoja ja määräsi ennalta ehkäisevään työhön luotavaksi terveyskeskus- eli "avohoito"verkoston. Kuntoutus- ja perhetyö alkoi tulla mukaan hoitoon. A- ja B-mielisairaalat syntyivät; A-mielisairaaloissa hoidettiin vastasairastuneet ja B-mielisairaaloissa pitkäaikaispotilaat. Kunnalliskotien mielisairaalaosastoista luovuttiin.[8] Pal­ve­lut oli koh­den­nettu lähes yksi­no­maan psy­koo­seja sai­ras­ta­ville, ja ne oli­vat vah­van lai­tos­pai­not­tei­sia.[9] 1950-luvulla alettiin käyttää psykoosilääkkeitä eli neuroleptejä, mikä helpotti potilaiden hallintaa. Päähoitona oli kuitenkin edelleen sähköhoito.[8]

Toiminta muokkaa

Potilaiden hoitoon tulon syynä voi olla muun muassa vakava masennus, itsemurhariski, ahdistuneisuushäiriöt tai pelkotilat, syömishäiriö, psykoottisuus tai päihteiden käytön aiheuttama psyykkinen oireilu.lähde?

Psykiatrinen sairaala on jaettu lasten-, nuoriso-, aikuis- ja vanhuspsykiatrian osastoihin sekä nuorten ja aikuisten päihdepsykiatrian osastoihin. Alle 13-vuotiaat lapset kuuluvat lastenpsykiatrian pariin, 13−17 -vuotiaat nuortenpsykiatrian, 18−65-vuotiaat aikuispsykiatrian ja yli 65-vuotiaat vanhuspsykiatrian (nimeltään myös psykogeriatria, geropsykiatria). Vanhuspsykiatrian potilaat ovat yleensä pitkäaikaissairaita, jotka eivät enää pysty itse huolehtimaan itsestään. Osa heistä on vuodepotilaita.lähde?

Liikunta parantaa potilaiden elämänlaatua ja sillä on positiivisia vaikutuksia mielenterveydelle. Liikunta on myös usein merkittävä osa mielenterveyskuntoutusta.[10] Erot mahdollisuuksissa liikkua ovat kuitenkin sairaaloiden välillä suuret. Joissakin sairaaloissa kaikki potilaat pääsevät harrastamaan liikuntaa, joissakin vain harvat.

Hoitomuotoja muokkaa

Pakkohoito muokkaa

Pakkohoitoon eli tahdosta riippumattomaan psykiatriseen sairaanhoitoon voidaan määrätä vain sillä hetkellä psykoosissa oleva ihminen, jos sairaus muuten pahenisi tai hän ilman hoitoa vaarantaisi omansa tai muiden terveyden tai turvallisuuden.[11] Alaikäisillä riittää myös syyksi muu vakava mielenterveyden häiriö, ja että muut mielenterveyspalvelut eivät sovellu käytettäväksi[12][13]

Suljettu osasto muokkaa

Suljetulla osastolla potilaan eräitä perusoikeuksia voidaan rajoittaa sen verran kuin mielenterveyslaki antaa luvan. Liikkumisvapautta rajoitetaan, sillä osaston ovet ovat aina lukittuja. Potilas voidaan eristää esimerkiksi sitomalla hänet lepositeisiin, jos hän käyttäytyy uhkaavasti itseään tai ympäristöään kohtaan. Liikkumisoikeus voidaan myös sallia esimerkiksi vain kolmesti päivässä tietyn minuuttimäärän verran.[14]

Yhteydenpitoa sairaalan ulkopuolelle voidaan rajoittaa tai kieltää määräajaksi kokonaan. Omaisuus voidaan takavarikoida, jos epäillään, että potilas hukkaa sen tai käyttää rahojaan holtittomasti. Matkapuhelin voidaan ottaa pois. Mielipiteenvapautta ei saa rajoittaa. Rajoituksia tulee purkaa sitä mukaa kuin potilaan vointi sen sallii ja niistä on tehtävä tarkat kirjalliset merkinnät potilaan papereihin.[14]

Psykiatrisen sairaalan suljetun osaston päiväohjelma muodostuu tyypillisesti television katselusta, lehtien ja kirjojen lueskelusta, kortinpeluusta ja kuntosalilla käynnistä. Lisäksi potilailla saattaa olla mahdollisuus askarrella ja osallistua ohjattuihin harrasteryhmiin.[15] Liikuntamahdollisuudet ovat usein puutteelliset ja liikunta voi pahimmillaan jäädä 15 minuutin ulkoiluun omahoitajan kanssa. Kaikkia potilaita ei päästetä ulos.[16]

Intensiivinen ryhmäkuntoutus muokkaa

Intensiivinen ryhmäkuntoutus tapahtuu ryhmäkuntoutusosastolla ja siihen sisältyy paljon ryhmäkeskusteluja. Intensiivisen ryhmäkuntoutusjakson tavoitteena voi olla esimerkiksi tunteiden vapaampi kokeminen, joustavampi suhtautuminen itseen ja muihin, mielekkyyden ja ilon löytäminen sekä rutiinien muuttaminen omaa hyvinvointia parantaviksi.[17]

Intensiivistä ryhmäkuntoutusta ei enää järjestetä kovinkaan paljoa. Intensiiviset ryhmämuotoiset kuntoutusosastot on esimerkiksi Helsingissä yhtä lukuun ottamatta lopetettu ja muutettu löyhäksi avohoidoksi.[17]

Potilaan asema muokkaa

Sairaaloissa toimii sosiaalityöntekijöitä, mutta heidän toimenkuvaansa ei kuulu osastohoidossa olevien potilaiden raha-asioista huolehtiminen[18]. Tämä johtaa usein siihen, että potilaan raha-asiat jäävät hoitamatta koko hoitojakson ajalta[19].

Katso myös muokkaa

Lähteet muokkaa

  1. Mielisairaala Kielitoimiston sanakirja. Viitattu 29.9.2021.
  2. mielisairaanhoidon aikajana http://www.mdx.ac.uk/WWW/STUDY/earthcor.htm
  3. Michel Foucault (2006) The History of Madness. Routledge : ISBN 0-415-27701-9
  4. Michel Foucault, Discipline and Punish (1977) The Birth of the Prison. Vintage, New York
  5. a b c d Merja Nikkonen: Niuvanniemen erityisroolit (s. 25-28) ePooki 9/2012 – piiriltä yliopiston kautta siviiliin. Oulun seudun ammattikorkeakoulu.
  6. Eskola J (1983) Psykiatrinen terveydenhuolto – lainsäädännön ja julkisen toiminnan kehitys. Teoksessa: Achté K, Suominen J & Tamminen T (toim) Seitsemän vuosikymmentä suomalaista psykiatriaa. Suomen Psykiatriyhdistys r.y, s 151–172.
  7. Tuire Fränti: Psykiatrisen sairaanhoitajan vuorovaikutusta luonnehtivat piirteet ja kommunikaatiomenetelmät psykiatrisessa avohoidossa Walesissa (s. 14) Opinnäytetyö. Kevät 2001. Diakonia-ammattikorkeakoulu.
  8. a b PAKKOTOIMENPITEIDEN KÄYTTÖ KEHITYSVAMMAISTEN JA PSYYKKISESTI SAIRAIDEN LAITOSHOIDOSSA - KEHITYSVAMMAHUOLLON LAITOSHISTORIA SUOMESSA HELSINGIN SANOMAT N:o 338. 15.12.1997. Viitattu 21.11.2016.
  9. Historia : Suomen nuorisopsykiatrinen yhdistys ry www.nuorisopsykiatrinen-yhdistys.org. Viitattu 21.11.2016.
  10. Joona Häkkilä: Liikunta osana mielenterveyskuntoutusta theseus.fi.
  11. Tahdosta riippumaton psykiatrinen sairaalahoito :: Terveyskirjasto www.terveyskirjasto.fi. Viitattu 23.3.2016.
  12. Duodecim-lehti www.duodecimlehti.fi. Viitattu 5.2.2018.
  13. Tahdosta riippumaton hoito Tahdosta riippumaton hoito. Viitattu 7.5.2021.
  14. a b Elämää suljetulla osastolla Kaleva.fi. Viitattu 23.3.2016.
  15. Anonyymi: Sinne ja takaisin – Kokemuksia psykiatrisesta sairaalahoidosta Puoltaja. 25.9.2009. Viitattu 14.2.2016.
  16. Psykiatrisilla potilailla surkeat liikuntamahdollisuudet Yle Uutiset. Viitattu 23.3.2016.
  17. a b Riku Siivosen kolumni: Tämän vuoksi jokaisen suomalaisen pitäisi viettää kymmenen viikkoa mielisairaalassa. Yle 30.10.2018. https://yle.fi/uutiset/3-10470640
  18. Sairaalan sosiaalityöntekijät Porin kaupunki. Viitattu 11.7.2023.
  19. Laulaja Liisa Tavi sai kaksisuuntaisen mielialahäiriön hallintaan: ”Tuntuu hyvältä, että ihmiset haluavat edelleen kuulla ääntäni” Kodin Kuvalehti. 12.3.2021. Viitattu 11.7.2023.

Aiheesta muualla muokkaa