Michel Mayor
Michel Gustave Édouard Mayor (/miʃɛl majɔʁ/, s. 12. tammikuuta 1942)[1] on sveitsiläinen astrofyysikko ja Geneven yliopiston tähtitieteen laitoksen professori emeritus.
| Michel Mayor | |
|---|---|
.jpg) Michel Mayor vuonna 2012 |
|
| Henkilötiedot | |
| Koko nimi | Michel Gustave Édouard Mayor |
| Syntynyt | 12. tammikuuta 1942 Lausanne, Sveitsi |
| Kansalaisuus | Sveitsi |
| Koulutus ja ura | |
| Tutkinnot | Lausannen yliopisto |
| Instituutti | Geneven yliopisto |
| Oppilaat | Didier Queloz |
| Tutkimusalue | astrofysiikka |
| Tunnetut työt | ensimmäisen auringon kaltaista tähteä kiertävän eksoplaneetan löytäminen |
| Palkinnot | Nobelin fysiikanpalkinto 2019 |
| Aiheesta muualla | |
| exoplanets.ch/team/faculty-members/michel-mayor | |
Hän siirtyi virallisesti eläkkeelle vuonna 2007, mutta on jatkanut aktiivista tutkimustyötä Geneven yliopistossa.[2] Hän sai vuonna 2019 Nobelin fysiikanpalkinnon yhdessä Jim Peeblesin ja Didier Quelozin kanssa,[3] Hän on saanut myös vuoden 2010 Viktor Hambardzumyanin kansainvälisen palkinnon ja vuoden 2015 Kioton palkinnon.[2]
Yhdessä Didier Quelozin kanssa hän löysi vuonna 1995 ensimmäisen auringon kaltaista tähteä, 51 Pegasia, kiertävän eksoplaneetan, 51 Pegasi b:n.[4] Tämän saavutuksen perusteella hänelle myönnettiin vuoden 2019 Nobelin fysiikanpalkinto ”auringon kaltaista tähteä kiertävän eksoplaneetan löytämisestä”.[5]
Ura muokkaa
Mayor suoritti vuonna 1966 Lausannen yliopistossa tutkinnon fysiikassa ja väitteli tohtoriksi tähtitieteestä Geneven yliopistossa vuonna 1971.[2] Hänen väitöskirjaansa liittyi tutkielma nimeltä ”Essay on the kinematical properties of stars in the solar vicinity: possible relation with the galactic spiral structure” (”Tutkielma tähtien kinemaattisista ominaisuuksista Auringon läheisyydessä: mahdollinen yhteys galaksien spiraalimaiseen rakenteeseen.”[2] Hän toimi tutkijana Cambridgen yliopiston tähtitieteen laitoksella vuonna 1971.[2] Sen jälkeen hän vietti sapattivuoden Euroopan eteläisessä observatoriossa pohjois-Chilessä sekä Havaijin yliopiston tähtitieteen laitoksella.[2]
Vuosina 1971–1984 Mayor toimi tutkimusapulaisena Geneven observatoriossa, joka on Geneven yliopiston tähtitieteen laitoksen kotipaikka. Vuonna 1984 hänestä tuli yliopiston apulaisprofessori.[1] Vuonna 1988 yliopisto nimitti hänet professoriksi, missä virassa hän toimi eläkkeelle siirtymiseensä saakka vuonna 2007. Mayor toimi Geneven observatorion johtajana vuosina 1998–2004. Nykyisin hän on Geneven yliopiston professori emeritus.[2]
Tutkimukset muokkaa
.jpg)
Mayor on tutkinut aurinkokunnan ulkopuolisia planeettoja eli eksoplaneettoja, havaintovälineitä, kaksoistähtien tilastollisia ominaisuuksia, pallomaisten tähtijoukkojen dynamiikkaa, galaksien rakennetta ja kinematiikkaa. Mayorin tohtorinväitöskirja Geneven yliopistossa käsitteli galaksien kierteistä rakennetta.[1]
Hänen toimiessaan tutkimusapulaisena tutkijoita kiinnostivat kehitteillä olleet valosähköiseen ilmiöön perustuvat Doppler-spektrometrit, joilla oli määrä saada taivaankappaleiden säteisnopeudet mitatuksi tarkemmin kuin ennestään käytössä olleilla valokuvausmenetelmillä. Vuonna 1967 Roger Griffin oli ensimmäisenä osoittanut, että säteisnopeuksien mittaaminen valosähköisen ilmiön avulla on mahdollista. Hänen jälkeensä Mayor kehitti Marseillen yliopistossa yhdessä André Barannen kanssa COREVAL:in, fotoelektronisen spektroskoopin, jolla säteisnopeudet voitiin mitata hyvin tarkasti ja joka näin mahdollisti tähtien liikkeen, kaksoistähtien jaksonajan ja jopa tähtien pyörähdysaikojen mittaukset.[6]
Keksintö avasi monia mahdollisuuksia. Muun muassa sillä voitiin tutkia auringon tyyppisistä tähdistä muodostuvien kaksoistähtien tilastollisia ominaisuuksia. Yhdessä Antoine Duquennyn kanssa hän tutki vuonna 1991 eräiden systeemien säteittäisiä nopeuksia, joiden oletettiin olevan kaksoistähtiä. Heidän tutkimustuloksensa osoittivat, että osa niistä saattoi olla yhden tähden järjestelmiä, joihin liittyi myös tähteä pienempiä kohteita.[7] Toivoen saada säteisnopeudet vielä tarkemmin mitatuiksi Mayor, Baranne ja jatko-opiskelija Didier Queloz kehittivät CORAVEL:in pohjalta ELODIE-spektrografin, jonka tarkkuus kirkkaimpien tähtien osalta oli 15 m/s, kun se CORAVEL:lla oli ollut 1 km/s. ELODIE:n erityisenä tarkoituksena oli selvittää, ovatko tähtien pienemmät seuralaiset ruskeita kääpiöitä vai mahdollisesti jättiläisplaneettoja.[8]
Vuonna 1994 ELODIE oli Genevessä valmiina otettavaksi käyttöön, ja Mayor ja Queloz aloittivat aurinkokunnan kaltaisten systeemien etsimisen tekemällä havaintoja tähtiin liittyvistä sekundaarisista kohteista.[9] Heinäkuussa 1995 heidän havaintonsa 51 Pegasi -tähdestä osoittivat, että sitä kiersi eksoplaneetta, joka sai nimen 51 Pegasi b ja jonka myöhemmin todettiin olevan tyypiltään kuuma jupiter. Se oli ensimmäinen eksoplaneetta, jonka havaittiin kiertävän pääsarjan tähteä; muun tyyppisiä tähtiä kiertäviä planeettoja kyllä oli jo aikaisemmin havaittu.[10] Mayorin ja Quelozin löydön innoittamina muut ovat myöhemmin löytäneet jo suuren joukon eksoplaneettoja.[11] Vuoteen 2019 mennessä on jo ainakin 4000 kohdetta varmuudella tunnistettu eksoplaneetoiksi, minkä lisäksi on vielä suuri joukko sellaisiksi arveltuja kohteita.[12]
Tämän jälkeen Mayor keskittyi entistä enemmän säteisnopeuden mittauslaitteiden parantamiseen, jotta niillä voitiin havaita eksoplaneettoja ja mitata niiden ominaisuuksia. Mayor johti työryhmää, joka kehitti ELODIE:n pohjalta HARPS -nimisen laitteen (High Accuracy Radial Velocity Planet Searcher, joka vuonna 2003 asennettiin ESO:n 3,6 metrin kaukoputkeen La Sillan observatoriossa Chilessä. Sillä voidaan mitata säteisnopeuksia jopa 1 m/s:n tarkkuudella.[13] Mayor johti työryhmää, joka etsi HARPS:in avulla muita eksoplaleettoja. Vuonna 2007 hän oli yksi niistä 11 eurooppalaista tiedemiehestä, jotka löysivät ESO:n kaukoputken avulla Gliese 581 c:n, ensimmäisen tähteä ympäröivällä elinkelpoisella vyöhykkeellä sijaitsevan eksoplaneetan.[14] Vuonna 2009 Mayor ja hänen työryhmänsä löysivät kevyimmän eksoplaneetan, joka pääsarjan tähden ympäriltä on koskaan löydetty: Gliese 581 e:n.[15] Kuitenkin Mayor huomautti, että ihmiset eivät tule koskaan muuttamaan sellaisille eksoplaneetoille, koska ne ovat ”aivan, aivan liian kaukana ... [ja matka kestäisi] satoja miljoonia päiviä nykyisin käytössä olevilla keinoilla”.[16] Sen sijaan Mayorin löytöjen ansiosta eksoplaneetoilta mahdollisesti saapuvien maanulkoisten viestien löytämiseen arvellaan nyt olevan paremmat mahdollisuudet kuin aikaisemmin ajateltiin.[17]
Yhdessä Pierre-Yves Frein kanssa Mayor kirjoitti ranskankielisen kirjan Les Nouveaux mondes du Cosmos (”Kosmoksen uudet maailmat”), josta hänellä vuonna 2001 myönnettiin vuoden tähtitieteellisen kirjan palkinto 17. tähtitieteen juhlilla Haute Mariennessa.[18]
Palkintoja ja tunnustuksia muokkaa
Mayorille on myönnetty seuraavat palkinnot:
- 1998: sveitsiläinen Marcel Benoistin palkinto[1] tunnustukseksi hänen työstään ja sen merkityksestä ihmiselämälle
- 1998: Ranskan tähtitieteellisen yhdistyksen Jules Janssen -palkinto.[19]
- 2000: Balzanin palkinto[1]
- 2001: tähtitieteellisen kirjan palkinto[18]
- 2004: Albert Einstein -mitali.[1]
- 2005: tähtitieteen Shawin palkinto yhdessä amerikkalaisen astrofyysikko Geogrey Marcyn kanssa.[20]
- 2011, yhdessä entisen oppilaansa Didier Quelozin kanssa: BVA Foundation Frontiers of Knowledge Awards uusien tähtitieteellisten havaintolaitteiden kehittämisestä ja kokeellisista tekniikoista, jotka olivat johtaneet Auringon kaltaisia tähtiä kiertävien planeettojen löytämiseen.[21]
- 2015: Royal Astronomical Societyn kultamitali[22]
- 2017: Wolfin fysiikanpalkinto[23]
- 2019: Nobelin fysiikanpalkinto yhdessä Didier Quelozin ja kanssa eksoplaneetta 51 Pegasi b:n löytämisestä.[5]
Vuonna 2004 Mayor nimitettiin Ranskan Kunnialegioonan ritariksi.[18]
Kunniatohtorin arvon ovat Mayorille myöntäneet:[18]
- 2001: Katholieke Universiteit Leuven, Belgia
- 2002: École polytechnique fédérale de Lausanne, Sveitsi
- 2006: Universidade Federal do Rio Grande do Norte, Brasilia
- 2007: Uppsalan yliopisto, Ruotsi
- 2008: Pariisin observatorio, Ranska
- 2009: Université Libre de Bruxelles, Belgia
- 2011: Provencen yliopisto, Marseille, Ranska
- 2014: Université Joseph Fourier, Grenoble, Ranska.
Sveitsiläisen harrastelijatähtitieteilijä Michel Oryn vuonna 2001 löytämä asteroidi sai nimen 125076 Michelmayor. Nimen valinnasta päätti Minor Planet Center 21. elokuuta 2013.[24]
Osallistuminen ammatillisten järjestöjen toimintaan muokkaa
Mayor järjesti Sveitsin astrofysiikan ja tähtitieteen yhdistyksen yhdeksän Saas-Fee -jatkokurssia.[18] Vuosina 1985–1990 hän toimi Europhysics Newsin toimituksen jäsenenä.[18]
Hän on toiminut myös seuraavissa tehtävissä:
- 1985–1987: Sveitsin edustaja Euroopan avaruusjärjestön (ESA) tähtitieteellisessä työryhmässä[18]
- 1988–1991: Kansainvälisen tähtitieteellisen unionin galaksisysteemien rakennetta ja dynamiikkaa tutkineen 33. komission puheenjohtaja[18]
- 1990–1992: Euroopan eteläisen observatorion tieteellisen tekniikan komitean johtaja[18]
- 1990–1993: Sveitsin astrofysiikan ja tähtitieteen yhdistyksen (SAAS) puheenjohtaja[18]
- 1997–2003: IAU:n bioastronomian komission järjestelykomitean jäsen[18]
- 2003–2007: Sveitsin edustaja Euroopan eteläisen observatorion (ESO) neuvostossa[18]
- 2004: Euroopan tiedeakatemian jäsen[18]
- 2006–2009: IAU:n eksoplaneettakomission puheenjohtaja[18]
Lisäksi hän on ollut ulkomaisena jäsenenä Ranskan tiedeakatemiassa vuodesta 2003[18], Yhdysvaltojen National Academy of Sciencesissä vuodesta 2010 ja American Academy of Arts and Sciencesissä vuodesta 2010. Vuodesta 2008 lähtien hän on ollut myös Royal Astronomical Societyn kunniajäsen.[18]
Lähteet muokkaa
- ↑ a b c d e f Conference du 26 Septembre 2007 Syyskuu 2007. Cercle des amities internationales, Geneve. Viitattu 16.11.2019.
- ↑ a b c d e f g Michel Mayor Planetary.org. Planetary Society. Viitattu 16.11.2019.
- ↑ Annikka Mutanen: Fysiikan nobelisti oivalsi, että kosminen taustasäteily kertoo universumin menneisyyden – palkinto myös eksoplaneetan löytäjille. Helsingin Sanomat, 8.10.2019. Artikkelin verkkoversio.
- ↑ A Jupiter-mass companion to a solar-type star. Nature, 23.11.1995, nro 6555, s. 355–359. doi:10.1038/378355a0. Bibcode:1995Natur.378..355M.
- ↑ a b The Nobel Prize in Physics 2019 Nobel Media AB. Viitattu 16.11.2019.
- ↑ Johnb B. Hearnshaw: The Analysis of Starlight: Two Centuries of Astronomical Spectroscopy, s. 114–116. Cambridge University Press, 2014. ISBN 978-1107031746.
- ↑ Antoine Duquennoy, Michel Mayro: Multiplicity among solar-type stars in the solar neighbourhood. II. Distribution of the orbital elements in an unbiased sample. Astronomy & Astrophysics, 1991, s. 485–524. Bibcode:1991A&A...248..485D. Artikkelin verkkoversio (PDF).
- ↑ A. Baranne, D. Queloz, M. Mayor, G. Adrianzyk, G. Knispel, D. Kohler, D. Lacroix, J.-P. Meunier, G. Rimbaud, A. Vin: ELODIE: A spectrograph for accurate radial velocity measurements. Astronomy & Astrophysics Supplement Series, 1996, nro 2, s. 373–390. doi:10.1051/aas:1996251. Bibcode:1996A&AS..119..373B. Artikkelin verkkoversio.
- ↑ Once upon a time, an exoplanet was discovered Science Daily. 16.4.2018. Springer. Viitattu 15.11.2019.
- ↑ Michel Mayor, Didier Queloz: A Jupiter-mass companion to a solar-type star. Nature, 1995, nro 6555, s. 355–359. doi:10.1038/378355a0.
- ↑ Elizabeth Gibney: Michael Mayor: In search of sister earths. Nature, 2013, nro 7480, s. 357–365. doi:10.1038/504357a.
- ↑ Exoplanet and Candidate Statistics California Institute of Technology. Viitattu 16.11.2019.
- ↑ D. Queloz, M. Mayor: From CORALIE to HARPS. The way towards 1 m s-1 precision Doppler measurements. The Messenger, Syyskuu 2001, s. 1–7. Artikkelin verkkoversio.
- ↑ Seth Borenstein: Red dwarf is mother to an Earth-like planet. The Sydney Morning Herald, 25.4.2007. Artikkelin verkkoversio.
- ↑ M. Mayor: The HARPS search for southern extra-solar planets,XVIII. An Earth-mass planet in the GJ 581 planetary system. Astronomy and Astrophysics, 2009, nro 1. doi:10.1051/0004-6361/200912172.
- ↑ Humans will not 'migrate' to other planets, Nobel winner says Phys.org. 9.10.2019. Viitattu 16.11.2019.
- ↑ How a discovery that earned the Nobel Prize in Physics transformed the hunt for alien life nbcnews.com. Viitattu 16.11.2019.
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p Michel Mayor 3.5.2010. Ranskan tiedeakatemia. Viitattu 16.11.2019. (ranskaksi)
- ↑ Prix Janssen Société astronomique de France. Viitattu 16.11.2019. (ranskaksi)
- ↑ Dennis Overbye: Finder of the New Worlds The New York Times.
- ↑ The BBVA Foundation presents its Frontiers of Knowledge Awards at a ceremony enthroning science and culture as motors of development 12.6.2012. BBVA Foundation. Viitattu 16.11.2019.
- ↑ Gold Medal Winners Royal Astronomical Society. Viitattu 16.11.2019.
- ↑ Lidar Gravé-Lazi: Wolf Prize to be awarder to eight laureates from US, UK and Switzerland. The Jerusalem Post, 3.1.2017. Artikkelin verkkoversio.
- ↑ MPC/MPO/MPS Archive ((Sivu MPC 84674, New Names of Minor Planets)) 21.8.2013. The International Astronomical Union, Minor Planet Center. Viitattu 16.11.2019.
