Avaa päävalikko

Friedrich (Frederich) Karl Viktor von Maydell-Felks (s. 10. lokakuuta 1899) oli venäläissyntyinen paroni ja Suomessa ja Saksassa toiminut elokavaohjaaja. Hän tuli tunnetuksi ns. Maydell-jutun yhteydessä. [1] [2]

Baltiansaksalainen Maydell oli lähtenyt vallankumouksen jälkeen Venäjältä, osallistunut kertoman mukaan vapaaehtoisena Suomen sisällissotaan valkoisten puolella ja elänyt sitten emigranttina Saksassa toimien siellä elokuva-alalla. Maaliskuussa 1932 Suomen Tukholman-lähetystön lähetystösihteeri Sigurd von Numers myönsi hänelle Nansen-passin. Maydell oli kuvaajana Gustav Ucickyn Ufa-yhtymälle ohjaamassa saksalaisessa elokuvassa Aamunkoitto (Morgenrot) joka oli 1933 ensimmäinen Saksassa ensi-illan saanut kansallissosialistinen elokuva. Elokuvan sukellusvenekohtauksia kuvattiin kesällä 1932 Suomenlinnassa kun Suomi oli ainoa maa joka suostui antamaan sukellusvenekalustoaan käytettäväksi kuvauksissa. Kuvausten aikana sittemmin Neuvostoliittoon loikannut luutnantti Vilho Pentikäinen toimi kuvausryhmän ja Suomen armeijan välisenä yhteysupseerina. Myöhemmin elokuvan esittäminen Suomessa kuitenkin kiellettiin.[1][3]

Sisällysluettelo

Erämaan turvissaMuokkaa

Maydell ohjasi Suomessa vuonna 1931 elokuvan Erämaan turvissa (esitettiin myös nimillä Tundra–Valse Triste ja Oliko hän vakoilija?) yhdessä Kalle Kaarnan ja Carl von Haartmanin kanssa. Kaarnan elokuvayhtiö Sarastus Oy:n tuottaman elokuvan tapahtumat sijoittuivat Suomen suuriruhtinaskuntaan vuoteen 1913. Pääosissa olivat suomalainen Hanna Taini ja venäläistä upseeria esittänyt saksalainen Bernhard Goetzke. Upseeri pelastaa Tainan esittämän naisen Helsingin kadulta ohranan kynsistä. Heidän välilleen syntyy romanssi mutta upseeri pidätetään kesken ravintolaillan ja karkoitetaan vallankumuksellisten avustamisesta syytettynä Siperiaan. Elokuva ei menestynyt Suomessa taloudellisesti ja äärioikeisto tuomitsi sen epäkansalliseksi "ryssäläisestä aiheestaan ja ruotsinkielisyydestään". Elokuvaa esitettiin myös Saksassa ja Tsekkoslovakiassa mutta näistä esityksistä saadut tulot Maydell piti itsellään. [4][3]

Maydell-juttuMuokkaa

Tammikuussa 1933 Maydell tapasi von Numersin Tukholmassa keskustellakseen uudesta filmihankkeestaan. Kieltolakiaiheisen 96 %-nimisen elokuvan käsikirjoituksen oli tehnyt neuvostoliittolainen Alexander Alexandrovitsh Vanitskin (s. 1906) joka oli toiminut Moskovassa elokuvaohjaaja Vsevolod Pudovkinin apulaisena. Maydellin mukaan Suomen yleisesikunta oli luvannut elokuvan kuvauksia varten käytettäväksi sotalaivoja, lentokoneita ja sotaväen osastoja. Elokuvan rahoitus oli kuitenkin estynyt Hitlerin noustua valtaan Saksassa ja nyt Maydell etsi rahoitusta elokuvalle Ruotsista ja Suomesta. Von Numers lupasikin auttaa rahoituksen hankkimisessa mutta pian selvisi ettei rahoitus tulisi onnistumaan. Tämän jälkeen Maydell pyysi von Numersia auttamaan häntä ottamaan yhteyttä Ruotsin kuningashuoneen prinssiin Lennart Bernadotteen. [1][3]

Von Numers kieltäytyi oman kertomuksensa mukaan tästä mutta Maydell pääsi kuitenkin tapaamaan Bernadottea käyttämällä hyväksi tuttavuutttaan von Numersiin. Elokuvauksesta kiinnostunut Bernadotte innostuikin hankkeesta ja matkusti sen johdosta Suomeen. Filmialalla työskennellyt ruotsalainen luutnantti Robert Wahlberg jota Maydell oli myös käynyt tapaamassa piti filmihanketta epäilyttävänä ja sen vetäjiä huijareina ja Moskovan asiamiehinä. Hän varoitti suomalaisia olemasta tekemisissä Maydellin kanssa ja tämän jälkeen von Numers välitti varoituksen myös Bernadotten asianajajalle.[1]

Suomen Tukholman-lähetystössä lähetystösihteerinä toiminut Teo Snellman välitti varoituksen Suomen ulkoministeriölle ja varotti myös ruotsalaisia viranomaisia vaikkei ollutkaan saanut jälkimmäiseen esimiestensä lupaa. Snellmanin mukaan Maydell ja Vanitskin olivat bolsevikkeja ja olivat tulleet Suomeen valmistelemaan bolsevistista propangandaelokuvaa. Elokuvan Suomessa kuvattavaa kuvausmateriaalia tultaisiin Snellmanin mielestä käyttämään ulkomailla Suomen maineen mustaamiseen ja siinä kuvattaisiin suomalaiset upseerit rappeutuneiksi ja bolsevismille alttiiksi sekä väitettäisiin Suomen ja Ruotsin suhteiden olevat huonot. Snellmanin varoituksen johdosta Suomen ulkoministeriö pyysikin Etsivää keskuspoliisia tutkimaan Maydellin ja hänen vaimonsa Hanna von Maydellin taustoja. Etsivä keskuspoliisi sai myös tehtäväkseen valvoa elokuvan kuvausta Suomessa.[1]

Elokuvan kuvauksia varten Suomeen saapui kaksi kuvausryhmää, toinen Ruotsista ja toinen Saksasta. Ruotsista tulleeseen ryhmään kuuluivat muun muassa elokuvan ohjaajaksi aiottu Per Axel Branner ja näyttelijät Margit Manstad ja Uno Henning. Ryhmät majoittuivat Helsingissä Hotelli Torniin ja vuokrasivat käyttöönsä auton ja autonkuljettajan. Ryhmä kävi myös Kolilla Pohjois-Karjalassa mutta ei kuvannut siellä mitään. Hotelli Torniin olivat asettuneet elokuvahankkeen merkeissä myös prinssi Bernadotten lähipiiriin kuuluneet vapaaherra Bertil von Alfthan ja ratsumestari Carl von Haartman. Ulkoministeri Antti Hackzell pelkäsi Bernadotten joutuvan vedetyksi mukaan johonkin skandaaliin ja varoitti tätä Ruotsin Suomen-lähettilään von Heidelstamin välityksellä. Bernadotte palasikin nopeasti Ruotsiin ja koko filmihanke kariutui lopulta Suomen opetusministeriön kielteiseen kantaan. [1]

Etsivä keskuspoliisi sai selville että prinssi Bernadotte oli tallettanut Suomeen tultuaan filmiyhtiön tilille 100 000 markkaa jonka elokuvan kuvausryhmä oli käyttänyt vajaassa kahdessa viikossa. Maydellin arveltiin myös maksaneen vanhoja velkojaan osalla rahoista. Elokuvahankkeessa mukana ollut ruotsalainen filmiväki sai palkkansa ja päivärahansa mutta esimerkiksi kuvausta varten studion vuokralle luovuttanut Fennia Filmi jäi ilman saataviaan. Etsivä keskuspoliisi tiedusteli myös helmikuussa 1933 voitaisiinko Suomessa oleskelleet Maydell ja Vanitskin korkoittaa maasta. [1]

Ruotsalaisissa kansallissosialistisissa lehdissä jatkettiin kirjoittelua elokuvahankkeesta vielä hankkeen kaatumisen jälkeenkin. Lehtikirjoituksissa väitettiin Suomen lähettilään Rafael Erichin ja lähetystösihteeri von Numersin sekaantuneen elokuvahankkeeseen ja vihjattiin että juutalaiseksi väitetty Erich oli suhtautunut myönteisesti Maydelliin rotu- ja sukulaisuussuhteiden vuoksi. Kirjoituksissa otettiin esille myös Rafael Erichin veli Mikko Erich jota kuvattiin marxilaiseksi agitaattoriksi. Lähetystösihteeri Teo Snellman raportoi tästä kirjoittelusta Suomen ulkoministeriölle. Rafael Erich piti lehtikirjoituksia Snellmanin laatimina ja hän yritti myös Ruotsin yleisesikunnan tiedustelun kautta päästä selville kuka oli laatinut lehtikirjoitukset. Snellman puolestaan kiisti tämän ja vaati että hänen maineensa puhdistettaisiin. Jupakka tuli päätökseen kesäkuussa 1934 kun ulkoministeri Hackzell vapautti Snellmanin tehtävistään koska yhteistyö Snellmanin ja Erichin välillä ei näyttänyt sujuvan. Virasta erottaminen katkeroitti Snellmanin joka liittyi mukaan Suomessa toimineiden kansallissosialististen ryhmien toimintaan. Vuonna 1936 Snellman julkaisi omakustanteena kirjan Erich, Maydel ja Tukholman selkkaus jossa hän esitti oman kantansa Maydell-jutusta. [1]

LähteetMuokkaa

Aiheesta muuallaMuokkaa