Mauri Ryömä

suomalainen poliitikko

Mauri Ryömä (30. lokakuuta 1911 Helsinki28. marraskuuta 1958 Helsinki) oli suomalainen lääkäri ja poliitikko, joka toimi SDP:n kansanedustajana 1936–1937 ja SKDL:n kansanedustajana 1945–1958.[1] Hän oli 1940–1950-lukujen merkittävimpiä suomalaisia kommunistipoliitikkoja, johon SKP:ssä vaaran vuosina esiintyneet vallankumoukselliset pyrkimykset henkilöityivät. Kommunisteja kutsuttiinkin julkisuudessa usein ”ryömäläisiksi”.[2]

Mauri Ryömä
Ryömä EK:n pidätyskuvassa 1936.
Ryömä EK:n pidätyskuvassa 1936.
Kansanedustaja
1.9.1936–02.02.1937, 6.4.1945–28.11.1958
Ryhmä/puolue SDP, SKDL
Vaalipiiri Uusimaa, Turun pohjoinen
Henkilötiedot
Syntynyt 30. lokakuuta 1911
Helsinki
Kuollut 28. marraskuuta 1958 (47 vuotta)
Helsinki
Ammatti lääkäri, päätoimittaja
Puoliso Elvi Sinervo (1933–)

Mauri Ryömän isä Hannes Ryömä toimi SDP:n kansanedustajana lähes 20 vuoden ajan ja oli kahdesti ministerinä. 1930-luvulla Ryömän lähipiirissä oli poliitikkojen ohella vasemmistolaista kulttuuriväkeä, joihin lukeutui myös hänen puolisonsa Elvi Sinervo. Ryömä kuului kommunisminvastaisesta isästään poiketen sosialidemokraattisen puolueen vasemmistosiipeen ja vietti toimintansa vuoksi sotavuodet vankilassa.[2] Ainoana vasemmistopoliitikkona Ryömä tuki Neuvostoliiton politiikkaa myös talvisodan aikana, ja piti Suomen porvaristoa syyllisenä sotaan.[3] Jatkosodan jälkeen Ryömä oli muun muassa perustamassa Suomi–Neuvostoliitto-Seuraa ja työskenteli SKP:n puoluelehden Työkansan Sanomien päätoimittajana.[4] Persoonana häntä on luonnehdittu ”juonikkaaksi” ja ”tosikoksi”.[5][6] Etsivän keskuspoliisin raporteissa Ryömää kuvailtiin ”herrasosialistiksi ja pojanklopiksi, joka kulkee isänsä kalosseissa”.[7]

Vaikka Ryömä kuului SKP:n keskuskomiteaan kuolemaansa saakka, oli hänellä sotavuosista lähtien erimielisyyksiä muun puoluejohdon kanssa.[8] Vuonna 1956 Ryömä oli SKP:n johdosta ainoa, joka ryhtyi arvostelemaan puolueen toimintaa, kun Stalinin rikokset paljastettiin Neuvostoliitossa. Hän ei saanut kritiikilleen tukea, vaan SKP:n sisäinen uudistusliike käynnistyi vasta 10 vuotta Ryömän kuoleman jälkeen.[2]

ElämäMuokkaa

Varhaiset vuodetMuokkaa

 
Hannes Ryömän perhe 1920-luvun alussa.

Mauri Ryömän isä Hannes Ryömä oli sotienvälisen ajan tunnetuimpia suomalaisia sosialidemokraatteja, joka toimi muun muassa lääkintöhallituksen pääjohtajana.[9] Ryömä kirjoitti ylioppilaaksi Helsingin Suomalaisesta Yhteiskoulusta vuonna 1929 ja aloitti lääketieteen opiskelut Helsingin yliopistossa. Vuonna 1932 Ryömä suoritti lääketieteen kandidaatin tutkinnon, jonka jälkeen hän sai väliaikaisen alilääkärin viran Rauhan mielisairaalasta.[1] Vuotta myöhemmin Ryömä kävi opintomatkalla Moskovassa,[5] mutta suoritti varsinaiseen ammatinharjoittamiseen pätevöittäneen lisensiaattitutkinnon vasta 1945.[4] Nuoruudessaan Ryömä oli myös lahjakas urheilija. Vuonna 1933 hän voitti Helsingin Kullervon riveissä Työväen Urheiluliiton jääpallomestaruuden.[10]

Ryömän poliittinen ura käynnistyi Akateemisesta Sosialistiseurasta (ASS), jonka sihteerinä hän toimi 1930–1931. Vuodesta 1931 Ryömä työskenteli yhdistyksen julkaiseman aikakauslehti Soihdun toimituksessa ja oli lehden päätoimittaja 1934–1936.[4] Helsingin Sosialidemokraattisen Nuorisoyhdistyksen puheenjohtajana toimiessaan Ryömä tutustui Elvi Sinervoon, jonka kanssa hän avioitui 1933. Huhtikuussa 1935 pariskunta erotettiin nuorisoyhdistyksestä, ja he liittyivät radikaalimpaan Helsingin Työväenyhdistyksen Toveriseuraan, jossa vaikutti lukuisia vasemmistolaisia kulttuurihenkilöitä.[11] Ryömä ja Sinervo olivat myös mukana kulttuuriyhdistys Kiilassa ja kuuluivat Helsingin Työväen Näyttämön johtokuntaan.[12] Lisäksi Ryömä oli 1935 perustetun Ihmisoikeuksien ja kansalaisvapauksien liiton näkyvimpiä hahmoja yhdessä Väinö Lassilan ja Erkki Valan kanssa.[13] Lääkärinä Ryömä oli kiinnostunut psykiatriasta, johon liittyvistä aiheista hän kirjoitti Kiilan julkaisuihin.[14]

1930-luvun jälkipuoliskolla Ryömä oli mukana K. H. Wiikin johtamassa SDP:n ”rauhanoppositiossa”, joka varustautumisen sijaan kannatti Suomen ja Neuvostoliiton välisen luottamuksen rakentamiseen perustuvaa ulkopolitiikkaa.[15] Sen ohella hän kuului Akateemisen Sosialistiseuran jäsenten muodostamaan SDP:n radikaaliin vasemmisto-oppositioon, jonka mukaan puolue oli luopunut marxilaisuudesta ja alkuperäisistä tavoitteistaan.[16] Oppositio kannatti Länsi-Euroopassa yleistä kansanrintamaa, joka oli suunnattu fasismia ja kasvavaa sodanuhkaa vastaan, mutta SDP:n johto syytti heitä kommunistien tukemisesta.[2] Ryömä olikin yhteistyössä maanalaisen Suomen Kommunistisen Puolueen kanssa läpi vuosikymmenen, mutta liittyi jäseneksi vasta jatkosodan jälkeen puolueen tultua lailliseksi. Hän harkitsi myös siirtymistä täysipäiväiseksi politikoksi, mutta luopui ajatuksesta Tauno Karvosen todettua, että opintonsa keskeyttäneiden sijaan SKP tarvitsee eri alojen asiantuntijoita.[4] Ryömän suurin poliittinen esikuvia oli V. I. Lenin, jonka mukaan lähipiiri kutsui häntä lempinimellä ”Iljitš”.[9]

Ryömä nousi kansanedustajaksi vuonna 1936 saatuaan Uudenmaan vaalipiiristä lähes 9 000 ääntä. Se oli sosialidemokraateista toiseksi eniten hänen isänsä Hanneksen jälkeen.[9] Joulukuussa pidetyissä kunnallisvaaleissa Ryömä valittiin myös Helsingin kaupunginvaltuustoon. Menestys ei ollut puoluejohdon mieleen, vaan se päätti hankkiutua Ryömästä eroon järjestämällä hänet varusmiespalvelukseen,[4] josta Ryömä oli opintojensa vuoksi saanut jo kolme vuotta lykkäystä. Kun uusi lykkäyshakemus hylättiin, astui Ryömä tammikuussa 1937 palvelukseen Kiviniemen varuskunnassa toimineeseen Jääkäripataljoona 4:än,[17] ja helmikuun alussa eduskunta katsoi hänen kansanedustajantoimensa lakanneeksi. Syynä oli vaalilaki, jonka mukaan asevelvollisuutta suorittavilla ei ollut vaalioikeutta.[18] Syksyllä 1936 pantiin vireille aloite lakimuutoksesta, mutta eduskunta hylkäsi sen maaliskuussa 1937.[19][20] Toukokuussa 1937 Ryömä ja kuusi muuta vasemmisto-opposition jäsentä sekä heidän edustamansa Akateeminen Sosialistiseura erotettiin puolueesta. Viidelle muulle annettiin varoitus ja heitä kiellettiin yhteistyöstä erotettujen kanssa.[16][21]

Tutkija Kimmo Rentolan mukaan Ryömä, Otto Wille Kuusinen ja Arvo Poika Tuominen suunnittelivat tämän seurauksena vuonna 1938 uutta vasemmistopuoluetta, jonka toiminta oli tarkoitus käynnistää SDP:n sisältä.[9] Tuominen kehotti Ryömää pyrkimään uudelleen SDP:n jäseneksi nostamalla teemaksi puolueen linjan mukaisesti puolustusbudjetin kasvattamisen.[4] Soihtu-lehden maaliskuussa 1938 julkaistun maanpuolustusnumeron pääkirjoituksessa Ryömä ilmoittikin hyväksyvänsä armeijan lisärahoituksen natsi-Saksan muodostamaan uhkaan vedoten ja vaati samalla sen puhdistamista fasistimielisistä upseereista.[22] Lokakuussa 1938 SDP:n puoluetoimikunta kuitenkin epäsi hänen jäsenhakemuksensa. Syksyllä 1939 Ryömä esitti Soihdussa Neuvostoliittoa ja Kominterniä tukevia lausuntoja Puolan hyökkäykseen liittyen, minkä johdosta viranomaiset lakkauttivat lehden.[4]

Sota-aikaMuokkaa

Ylimääräisten harjoitusten käynnistyessä lokakuussa 1939 Ryömä määrättiin lääkäriksi Kokkolaan perustettuun sotilassairaalaan. Talvisodan sytyttyä Ryömä laati ulkoministeri Väinö Tannerin 15. joulukuuta pitämän radiopuheen provosoimana tälle osoitetun avoimen kirjeen, jossa pidettiin sodan syynä porvariston ”onnetonta politiikkaa”, ja arvosteltiin kiivaasti Tannerin ja SDP:n johdon linjaa. Ryömä piti Tanneria yhtenä suurimmista syyllisistä nimeten hänet Suomen ”sotapolitiikan johtajaksi”. Ryömän mukaan Tanner oli viimeiset 20 vuotta etääntynyt työväenliikkeen päämääristä marsalkka Mannerheimin johdattamana. Hänen mukaansa Suomen itsenäisyys oli Tannerille yhtä arvokas kuin Hitlerille ja Neville Chamberlainille, joiden perään tämä vuoron perään kurkotteli. Länsimaista oikeusjärjestystä Ryömä luonnehti Tannerin edustavan yhtä hyvin kuin Lapuan liikkeen, humanismia ja demokratiaa kuin Mussolinin, ja kulttuuria kuin kenraali Francon. Toisaalta Ryömä myönsi erehtyneensä Neuvostoliiton tarkoitusperistä, joita hän oli pitänyt ainoastaan Saksaa vastaan suunnattuina.[4][22][23]

”Velvollisuuteni on ilmoittaa Sinulle, että Suomen työväenluokka menee rintamalle vastoin tahtoaan, se menee pakosta ja toivoo rauhaa ja ystävällisiä suhteita Neuvostoliittoon.”
—Mauri Ryömä kirjeessään Väinö Tannerille 19.12.1939.[24]

Ryömä lähetti Kokkolassa 19. joulukuuta 1939 päivätyn kirjeensa aluksi vain Tannerille, muttei saanut vastausta, jonka jälkeen hän yritti tuoda sen julkisuuteen sosialidemokraattisten lehtien kautta. Suomen Sosialidemokraatti ja Palkkatyöläinen eivät julkaisseet kirjettä, vaan ilmoittivat siitä viranomaisille. Joulukuun lopussa Ryömä esitti vielä kansanedustaja K. H. Wiikille, että Suomen pitäisi ryhtyä neuvotteluihin Otto Wille Kuusisen johtaman Terijoen hallituksen kanssa. Ryömän toimet johtivat 4. tammikuuta 1940 pidätykseen tasavallan suojelulain nojalla ja kolmen viikon kuluttua hänet siirrettiin turvasäilöön Tammisaaren pakkotyölaitokseen. Kirje tuli julkisuuteen 7. helmikuuta 1940, kun ruotsalaiset kommunistilehdet Ny Dag ja Norrskensflamman julkaisivat sen. Ruotsiin kirjeen toimitti Tukholmassa synnyttämässä käynyt Helmer Adlerin puoliso Leila Adler, joka viranomaisten pelossa opetteli sisällön ulkoa. Julkaisun jälkeen Radio Moskova käytti Ryömän kirjettä propagandassaan.[3][4][22][23] Venäläiset väittivät jopa Ryömän tulleen surmatuksi, minkä valtioneuvosto kiisti omassa tiedotteessaan.[25] Kimmo Rentolan mukaan kirje sinetöi Tannerin vihamielisyyden Ryömän edustamaa äärivasemmistoa kohtaan. Kuusisen suhteen vaikutus oli päinvastainen, sillä talvisodan aikana Suomessa ei kuultu muita häneen myönteisesti suhtautuneita reaktioita.[3]

Päästyään turvasäilöstä 30. huhtikuuta 1940, Ryömä ja Aimo Rikka perustivat toukokuussa 1940 Suomen-Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran (SNS), joka sai nopeasti lähes 40 000 jäsentä. Kommunistien ohella kannattajia löytyi myös muista ryhmittymistä.[26] Ryömä valittiin SNS:n puheenjohtajaksi, mutta hän ei saanut yksimielistä tukea. Raoul Palmgren ja Ahti Myrsky eivät pitäneet Ryömää sopivana, koska heidän mielestään johtoon piti saada talvisodan rintamamies. SNS:stä muodostui ”puolue”, jonka perustamista oli suunniteltu jo 1938. Jälkeenpäin Ryömä kuitenkin piti virheenä, ettei järjestöä perustettu puolueeksi vaan ystävyysseuraksi.[22] Kesäkuussa Neuvostoliiton miehitettyä Viron, Ryömä kutsuttiin puhumaan parlamenttivaalien alla järjestettyihin kommunistien vaalitilaisuuksiin, mutta Suomen viranomaiset estivät matkan.[27] Heinäkuun lopussa Helsingissä tapahtui SNS:n Kallion osaston ja poliisin välinen yhteenotto, jonka seurauksena Ryömä pidätettiin. Hän oli vielä illalla käynyt antamassa selonteon sisäministeri Ernst von Bornille, mutta järjestön johdon pidätykset alkoivat aamulla. Heti pidätyksensä jälkeen Ryömä vaati oikeuskansleri Oiva Huttusta asettamaan Tannerin ja von Bornin syytteeseen sisä- ja ulkopoliittisesti provokatiivisina pitämistään toimista. Seuraavan viikon aikana Helsingissä ja Turussa nähtiin vielä kaksi mellakkaa, joissa vaadittiin muun muassa Ryömän vapauttamista.[28] Myöhemmin elokuussa Ryömä ja SNS:n varapuheenjohtaja Lauri Vilenius lähettivät seuran nimissä eduskunnan puhemies Väinö Hakkilalle kirjeen, jossa vaadittiin myönteisemmin Neuvostoliittoon suhtautuvan hallituksen perustamista. Seurauksena oli syyte ”salahankkeista valtion turvallisuutta vastaan”,[29] ja molemmat saivat 9 kuukautta vankeutta.[30] Syksyllä 1940 vankilassa istuneesta Ryömästä tehtiin seuran kunniapuheenjohtaja ja uudeksi puheenjohtajaksi valittiin Allen Järvenpää.[22]

”En minä nyt sentään Hannes Ryömän poikaa anna ampua!”
—Presidentti Risto Ryti hänelle esitetystä Mauri Ryömän kuolemantuomiosta.[5]

Turun hovioikeus antoi Ryömälle lopullisen tuomionsa heinäkuussa 1941.[31] Sen kokonaispituudeksi tuli 15 vuotta. Hän sai SNS:n johtamisesta 7 vuotta vankeutta valtiopetoksen valmistelusta, mihin lisättiin Tannerille osoitetusta kirjeestä annettu tuomio valtiopetoksesta.[4] Samassa yhteydessä Ryömän puoliso Elvi Sinervo sai 3 vuotta vankeutta toiminnastaan SN-seurassa.[11] Ryömälle ajettiin jopa kuolemantuomiota, minkä kerrotaan kaatuneen ainoastaan presidentti Risto Rytin vastustukseen.[26] Kesän kuluessa vankilaan laitettiin yli 450 kommunistia tai muuta SNS:n jäsentä, ja Ryti ilmoittikin hallituksen ”likvidoineen ryömäläiset”. Tuomion julistamisen jälkeen Ryömä siirrettiin Sörnäisten vankilasta Turun Kakolaan. Hän suoritti tuomiotaan eristettynä muista vangeista ja joutui vartijoiden pahoinpitelemäksi.[15][32] Toukokuussa 1942 mielenterveysongelmista kärsinyt Ryömä murtui henkisesti ja yritti Riihimäen vankilassa itsemurhaa.[9] Myöhemmin häntä pidettiin Vaasan lääninvankilassa sekä Tammisaaren pakkotyölaitoksessa, josta Ryömä pääsi vapaaksi jatkosodan päätyttyä.[4][33] Vapauduttuaan Ryömä sai paljon kirjeitä tukijoiltaan. Niissä muun muassa kerrottiin hänen puolestaan rukoillun, ja ilmoitettiin, kuinka vankilaan oli yritetty lähettää paketteja.[15] Vankeusaikanaan Ryömä suomensi Karl Marxin Pääoman toisen osan, johon hän jälkikäteen sai Suomalaisen kirjallisuuden edistämisvarojen valtuuskunnan rahoituksen.[34]

Sotavuosien jälkeenMuokkaa

”Kyllä voi olla radikaali, mutta ei tuolla tavalla.”
—SDP:n vasemmisto-oppositioon kuulunut Cay Sundström Ryömän talvisodan aikaisesta toiminnasta.

Heti vapautumisensa jälkeen lokakuussa 1944 Ryömä oli perustamassa uutta Suomi–Neuvostoliitto-Seuraa. Sen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Johan Helo, kun osa perustajajäsenistä ei hyväksynyt Ryömää.[35] Jo vanhan SNS:n aikana SKP:n aktiivit olivat suhtautuneet Ryömään kielteisesti, kun taas Moskovassa toiminut puoluejohto kannatti häntä.[22] Seuran perustaminen vauhditti samaan aikaan laillista toimintaansa käynnistäneen SKP:n järjestäytymistä, sillä sen pelättiin muodostuvan uudeksi radikaaliksi vasemmistopuolueeksi.[36] Vielä samana syksynä Ryömä ajautui riitoihin SKP:n johdon kanssa.[37] Olle Leinon mukaan erimielisyydet syntyivät, kun Ryömä katsoi SKDL:n johtotehtäviä jaettaessa tulleensa kohdelluksi epäoikeudenmukaisesti.[5] Etsivän keskuspoliisin tiedustelun mukaan SKP:n ja SNS:n välille syntyi valtaistelu, kun Ryömä ja Aimo Rikka yrittivät savustaa Yrjö Leinon pois puolueen johdosta.[38] Tammikuussa 1945 Ryömä kuitenkin liittyi SKP:n jäseneksi Hertta Kuusisen ja Ville Pessin pyynnöstä, kun puoluejohtoon piti saada henkilöitä, joita ei sodanaikaisen toimintansa vuoksi voitu syyttää neuvostovastaisuudesta tai nationalismista. Ryömän jäsenkirjaan merkittiin liittymisvuodeksi 1944, ja myöhemmin ajankohdaksi muutettiin 1940.[22] Tämä johtui NKP:lta omaksutusta tavasta, jonka mukaan liittymisvuodeksi tuli käytännön puoluetyön alkaminen.[39] Ryömä valittiin myös SKP:n keskuskomiteaan, jonka jäsen hän oli kuolemaansa saakka.[4] Talven 1945 aikana Ryömä ryhtyi uudelleen perustamassaan Soihdussa värväämään vapaaehtoisjoukkoja Norjan vapauttamiseksi natsi-Saksan miehityksestä. Ryömä pyysi valvontakomission puheenjohtajalta Andrei Ždanovilta lupaa liittoutuneiden rinnalla taistelevien joukkojen lähettämiseen, mutta vastaus oli kielteinen.[40]

Hieman myöhemmin Ryömä irtisanottiin SNS-lehden päätoimittajan tehtävästä, koska hän oli tehnyt lehdestä yleispoliittisen, vaikka SKP:n johto ja valvontakomissio halusivat sen keskittyvän Neuvostoliiton asioihin.[4] Valvontakomissiota salakuunnelleen suomalaisen tiedustelumiehen U. A. Käkösen mukaan venäläiset harkitsivat jopa Ryömän toimittamista Moskovaan ”koulittavaksi”.[40] Maaliskuussa 1945 Ryömä valittiin SKDL:n kansanedustajaksi vaalien ylivoimaisesti suosituimpana kommunistina. Kansansuosio perustui Ryömän tunnettavuuteen äänestäjien keskuudessa ja häntä pidettiin myös helposti lähestyttävänä persoonana.[41] Hallitusta muodostettaessa SKDL sai sisäministerin salkun, jonka haltijaksi Ryömä oli koulutukseltaan pätevin. Pääministeri J. K. Paasikivi kuitenkin syrjäytti hänet ja valitsi sopivimpana pitäneensä Yrjö Leinon, joka kelpasi myös valvontakomissiolle.[42] Ryömällä puolestaan oli läheiset suhteet vasemmistolaiseksi miellettyyn Otto Brusiiniin, jonka Leino nimitti Valpon päälliköksi osin Ryömän suosituksesta.[43] Ihailemansa Otto Wille Kuusisen Ryömä tapasi vihdoin Moskovassa syyskuussa 1945,[44] osallistuessaan oikeusministeri Urho Kekkosen johtaman SNS:n kulttuuridelegaation matkalle.[45] Vuonna 1946 Ryömä valittiin SKP:n puoluelehden Työkansan Sanomien päätoimittajaksi.[4]

Kevään 1948 vallankaappaushuhujen ja sitä seuranneen SKP:n valtataistelun aikana Ryömää pidettiin kumousta suunnitelleiden radikaalien ”barrikadikommunistien” johtohahmona.[2] Vuosikymmenen vaihteessa syntyneet riidat johtivat siihen, että Ryömä uhkasi erota Työkansan Sanomien päätoimittajan tehtävästä, mutta lopulta hän jatkoi vuoteen 1957 saakka, jolloin Vapaa Sana ja Työkansan Sanomat yhdistyivät Kansan Uutisiksi.[46] Ryömä ajautui 1940–1950-lukujen vaihteessa välirikkoon myös Raoul Palmgrenin kanssa, mikä katkaisi Palmgrenin välit puoluejohtoon. Kostonhaluinen Palmgren kertoi Ryömää koskevia huhuja pääministeri Kekkoselle, joka välitti ne presidentti Paasikivelle. Tämä teki päiväkirjaansa merkintöjä vallankumousta hautovasta ”Ryömän piiristä”, ja epäili hänen tavoittelevan Neuvosto-Suomen presidentiksi.[47] Vuonna 1953 Palmgren julkaisi salanimellä R. Palomeri romaanin 30-luvun kuvat, jossa Ryömä esiintyy Kullervo Jyrä -nimisenä hahmona.[9]

”Maurin kuoleman jälkeen tapoin itsessäni kirjailijan. Kirjoittaakseen on tarpeen, että rinnalla on sellainen tuki.”
—Elvi Sinervo virolaisen Sirp ja vasar -lehden haastattelussa vuonna 1986.[32]

Ryömä valittiin uudelleen eduskuntaan vuosina 1948, 1951, 1954 ja 1958. Presidentin valitsijamiehenä hän oli 1950 ja 1956.[1] Vuoden 1956 presidentinvaaleissa Ryömä, Hertta Kuusinen ja Yrjö Murto vastasivat Urho Kekkosen valintaan tähdänneestä SKDL:n vaalistrategiasta.[48] 1950-luvun kuluessa Ryömä ryhtyi syyttämään SKP:n johtoa byrokraattisuudesta ja henkilöpalvonnasta.[49] Helmikuussa 1956 pidetyn Neuvostoliiton kommunistisen puolueen 20. puoluekokouksen jälkeen Ryömä aloitti Työkansan Sanomissa keskustelun suomalaisten kommunistien tekemistä virheistä, minkä johdosta häntä syytettiin puoluevastaisesta toiminnasta.[32] Ryömällä oli talvisodasta lähtien ollut Otto Wille Kuusisen silmissä erityisasema, mutta esittämänsa kritiikin vuoksi hän joutui epäsuosioon ja päätti jättäytyä puoluejohdosta marraskuussa 1957. Ryömä otti joksikin aikaa etäisyyttä puolueeseen ilmoittaen keskittyvänsä väitöskirjansa laatimiseen. Hän aloitti myös oman lääkärinpraktiikan ja sai viran Nikkilän sairaalasta. Tästä huolimatta Ryömä palasi SKP:n johtoon jo maaliskuussa 1958. Puoluejohto suostui Ryömän jatkoon, koska hän oli SKP:lle arvokas toimija. Ainoaksi ehdoksi asetettiin, ettei Ryömä esittäisi kritiikkiä puoluejohtoa kohtaan, ja Ryömä ilmoittikin alistuvansa sen linjaan.[49] Kevään 1958 eduskuntavaaleissa Ryömä asettui ehdolle Satakunnassa, josta hänen isänsä oli kotoisin.[1]

Ryömä kuoli auto-onnettomuudessa 47-vuotiaana marraskuussa 1958. Ryömä oli illalla matkalla työpaikalleen Nikkilän sairaalaan, kun hänen ohjaamansa henkilöauto ajautui vastaantulevien kaistalle ja törmäsi kuorma-auton nokkaan Vanhalla Porvoontiellä Sipoon Myrasissa.[50] Ryömä kuoli vammoihinsa seuraavana yönä Punaisen Ristin sairaalassa.[51] Hänet on haudattu perhehautaan Hietaniemen hautausmaalle.[52] Ryömän kuolema herätti villejä huhuja poliittisesta murhasta, sillä esimerkiksi Elvi Sinervon sisar Sylvi-Kyllikki Kilpi pohti mahdollista likvidointia, jota myös Jarno Pennanen oli aikaisemmin pelännyt.[49] Sinervo puolestaan lopetti miehensä kuoleman seurauksena kirjoittamisen ja keskittyi jatkossa suomentamiseen.[32] Ryömän tilalle eduskuntaan nousi Juho Mäkelä.[53]

PerheMuokkaa

Mauri Ryömän isä oli lääkäri Hannes Ryömä ja äiti Eine Magda Sofia Ryömä (o.s. Sundvall, 1886–1928). Hänen sisarensa oli Terttu Ryömä (1909–1922) ja sisarpuoli Ritva Ryömä (1931–1941). Mauri Ryömä solmi avioliiton vuonna 1933 runoilija Elvi Sinervon kanssa. Heillä oli kolme lasta, joista Ilkka Ryömä ja Liisa Ryömä tunnetaan suomentajina.

MuutaMuokkaa

Kalevi Kalemaa on kirjoittanut Ryömän ja Sinervon vankilakirjeenvaihtoon perustuvan dokumenttikuunnelman Koppilaulu, jonka Ylen Ykkönen esitti ensimmäisen kerran vuonna 1990. Heljä Talvikki Ahosen ohjaaman kuunnelman pääosissa olivat Liisa Ryömä ja Jukka Voutilainen.[54]

TeoksiaMuokkaa

KirjoittanutMuokkaa

  • Palmgren, Raoul – Ryömä, Mauri: Kuolemanrangaistusta ja fashismia vastaan!. Helsinki: Akateeminen Sosialistiseura, 1935.
  • Asiakirjojen todistus ns. talvisodasta 1939–40. Helsinki: Kansankulttuuri, 1954. Teoksen verkkoversio (PDF).

SuomennoksiaMuokkaa

  • Marx, Karl – Engels, Friedrich (toim.): Pääoma: kansantaloustieteen arvostelua. 2. osa: Pääoman kiertokulkuprosessi. (Uusintapainos: TA-Tieto, Helsinki 2014. ISBN 978-952-67710-5-2). Suomentanut Mauri Ryömä. Helsinki: Kansankulttuuri, 1950.
  • Leff, Samuel – Leff, Vera: Noituudesta lääketieteeseen. Suomentanut Mauri Ryömä. Helsinki: Kansankulttuuri, 1958.

LähteetMuokkaa

  1. a b c d Mauri Ryömä Suomen kansanedustajat. Eduskunta. Viitattu 13.8.2007.
  2. a b c d e Korhonen, Mikko: ”Mitä minun on tehtävä?” Mauri Ryömän suhde kommunistiseen puolueeseen 1944–1958. Pro gradu -tutkielman tiivistelmä. Tampere: Tampereen yliopiston Historiatieteen laitos, 2006. Teoksen verkkoversio (PDF).
  3. a b c Toivola, Lea: Elvi Sinervo: Maisema Sotaromaanit: Fiktiota ja vähän faktaakin ihmisistä sodassa – Lea Toivolan blogi. 17.5.2018. Wordpress.com. Viitattu 18.5.2020.
  4. a b c d e f g h i j k l m n Hanski, Jari: ”Ryömä, Mauri (1911–1958)”, Suomen kansallisbiografia, osa 8, s. 459–461. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. ISBN 951-746-449-5. Teoksen verkkoversio. Viitattu 20.5.2017.
  5. a b c d Leino, Olle: Kuka oli Yrjö Leino, s. 83. Helsinki: Tammi, 1973. ISBN 951-30265-3-1.
  6. Virtanen, Matti: SKP:n likainen ja läheinen salaisuus (Maksullinen artikkeli.) 13.2.1994. Helsingin Sanomat. Viitattu 18.5.2020.
  7. Koivisto, Hanne: Politiikkaa, erotiikkaa ja kulttuuritaistelua: Kirjoituksia suomalaisesta vasemmistoälymystöstä 1930-luvulta, s. 294, 317. Helsinki: Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, 2011. ISBN 978-952-99991-9-4. Teoksen verkkoversio (PDF).
  8. Koivisto 2011, s. 330.
  9. a b c d e f Korhonen 2001, s. 12–16.
  10. Anttinen, Pentti: Sata vuotta helsinkiläistä jääpalloa, s. 77. Helsinki: Botnia -69, 2007. ISBN 978-952-92280-5-8.
  11. a b Kalemaa, Kalevi: ”Sinervo, Elvi (1912–1986)”, Suomen kansallisbiografia, osa 9, s. 43–45. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-450-5. Teoksen verkkoversio. Viitattu 18.5.2020.
  12. Braskén, Kasper – Copsey, Nigel – Lundin, Johan A. (toim.): Anti-fascism in the Nordic Countries: New Perspectives, Comparisons and Transnational Connections, s. 171. Abingdon-on-Thames: Routledge, 2019. ISBN 978-113-80469-4-8.
  13. Rislakki, Jukka: Maan alla : vakoilua, vastarintaa ja urkintaa Suomessa 1941–1944, s. 168. Helsinki: Love Kirjat, 1985. ISBN 951-83509-9-X.
  14. Koivisto 2011, s. 240.
  15. a b c Näre, Sari – Kirves, Jenni (toim.): Luvattu maa : Suur-Suomen unelma ja unohdus, s. 161. Helsinki: Johnny Kniga, 2014. ISBN 978-951-04029-5-5.
  16. a b Koivisto 2011, s. 329.
  17. Mauri Ryömä sotamiehenä Kiviniemessä. Käkisalmen Sanomat, 19.1.1937, nro 6, s. 3. Kansalliskirjasto Viitattu 18.5.2020.
  18. Niinhän siellä kävi, että edustajantoimi meni. Helsingin Sanomat, 3.2.1937, s. 2, 6. Artikkelin maksullinen verkkoversio. Viitattu 18.5.2020.
  19. Mauri Ryömä sotamiehenä. Laatokka, 16.1.1937, nro 5, s. 1. Kansalliskirjasto Viitattu 18.5.2020.
  20. Mauri Ryömän on suoritettava asevelvollisuutensa. Käkisalmen Sanomat, 11.3.1937, nro 28, s. 2. Kansalliskirjasto Viitattu 18.5.2020.
  21. ”Poika-Ryömä” ja 6 muuta henkilöä erotettu sos.dem. puolueesta. Laatokka, 20.5.1937, nro 55, s. 7. Kansalliskirjasto Viitattu 18.5.2020.
  22. a b c d e f g Vuorikoski, Matti: Juoksuhaudoista uussuomettumiseen: Suomi–Venäjä-Seura 70 vuotta Pirkanmaalla, s. 19–29. E-kirja. Helsinki: Books on Demand, 2017. ISBN 978-952-31802-0-8.
  23. a b Rislakki 1985, s. 169–170.
  24. Lehtinen, Lasse: Tanner : itsenäisen Suomen mies, s. 321. Helsinki: Otava, 2017. ISBN 978-951-13073-0-3.
  25. Herra Mauri Ryömä on pantu turvasäilöön. Käkisalmen Sanomat, 7.3.1940, nro 20, s. 2. Kansalliskirjasto Viitattu 18.5.2020.
  26. a b Korhonen 2006, s. 17–21.
  27. Neuvostolähettiläs Zotovin käskyläiset Suomessa. Helsingin Sanomat, 11.10.1940, s. 7. = Artikkelin maksullinen verkkoversio. Viitattu 18.5.2020.
  28. Vuorikoski 2017, s. 35–40.
  29. Koivisto 2011, s. 296.
  30. Ryömä ja Vilenius 9kk:ksi vankeuteen. Helsingin Sanomat, 8.9.1940, s. 5. Artikkelin maksullinen verkkoversio. Viitattu 18.5.2020.
  31. Mauri Ryömä 7 vuodeksi kuritushuoneeseen. Helsingin Sanomat, 31.8.1941, s. 4. = Artikkelin maksullinen verkkoversio. Viitattu 18.5.2020.
  32. a b c d Paalanen, Rauni: Äiti ja aate, s. 84, 103–105. Helsinki: Ntamo, 2011. ISBN 978-952-21516-9-8.
  33. Rislakki 1985, s. 101.
  34. Hellman, Heikki: Antero Tiusanen on kääntäjien Mr Lonelyhearts. Helsingin Sanomat, 22.10.1986, s. 21. Artikkelin maksullinen verkkoversio. Viitattu 18.5.2020.
  35. Vuorikoski 2017, s. 64–65.
  36. Virtanen, Matti: Vasemmistoliiton perustaminen oli lähellä jo lokakuussa 1944. Helsingin Sanomat, 9.4.1990, s. 8. Artikkelin maksullinen verkkoversio. Viitattu 18.5.2020.
  37. Leino 1973, s. 72–73
  38. Leino 1973, s. 86–87.
  39. Tuominen, Poika: Helsingin Sanomain toimitukselle: Raoul Palmgrenille. Helsingin Sanomat, 13.11.1970, s. 8, 13. Artikkelin maksullinen verkkoversio. Viitattu 18.5.2020.
  40. a b Korhonen 2006, s. 24–29.
  41. Korhonen 2006, s. 23.
  42. Leino 1973, s. 93.
  43. Leino 1973, s. 158–159.
  44. Korhonen 2006, s. 31–32.
  45. Lehtinen 2017, s. 465.
  46. Korhonen 2006, s. 36–37, 54.
  47. Korhonen 2006, s. 48–49.
  48. Huutoja ja kuiskauksia: Presidentintekijä Aimo Aaltonen. Helsingin Sanomat, 13.9.1985, s. 25. Artikkelin maksullinen verkkoversio. Viitattu 18.5.2020.
  49. a b c Korhonen 2006, s. 64–75.
  50. Kolari Sipoossa. Helsingin Sanomat, 28.11.1958, s. 18. Artikkelin maksullinen verkkoversio. Viitattu 18.5.2020.
  51. Mauri Ryömä kuollut. Helsingin Sanomat, 29.11.1958, s. 13. Artikkelin maksullinen verkkoversio. Viitattu 18.5.2020.
  52. Vauhkonen, Pekka: Kansanedustaja Mauri Ryömä 6.9.2014. Viimeiset leposijat. Viitattu 18.5.2020.
  53. Juho Mäkelä Suomen kansanedustajat. Eduskunta. Viitattu 25.5.2020.
  54. Kajava, Jukka: Liisa Ryömä näyttelee äitiään Elvi Sinervoa. Helsingin Sanomat, 30.12.1990, s. 51. Artikkelin verkkoversio Viitattu 18.5.2020.

Aiheesta muuallaMuokkaa

  • Ryömä, Mauri hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)