Maria Guyomar de Pinha

Maria Guyomar de Pinha (16641730, joskus myös Maria Gimard tai Maria Guimard) oli 1600-luvulla nykyisen Thaimaan Ayutthayan kuningaskunnan hallitsija Narain hovin keittiössä palvellut japanilais-bengalilais-portugalilaistaustainen orja, joka tunnetaan etenkin eurooppalaisvaikutteisten jälkiruokien tuojana thaimaalaiseen keittiöön.

ElämäMuokkaa

Maria Guyomar de Pinha syntyi vuonna 1664.[1] Hänen äitinsä oli katolinen japanilainen, minkä lisäksi hänellä oli portugalilaista ja bengalilaista taustaa. Äiti oli paennut Japanista uskonnollisten vainojen takia.[2] Guyomarin puoliso oli puolestaan kreikkalainen nykyisen Thaimaan Ayutthayan kuningaskunnan hallitsija Narain (1656–1688) neuvonantaja[2] Κonstantínos Gerákis[1].

Guyomarin aviopuoliso päätyi lopulta teloitetuksi petoksesta, kun taas Guyomarista tehtiin tällöin orja. Hän työskenteli kuninkaan keittiössä saaden ajan myötä mainetta taidoistaan. Guyomarin oli perinyt taitonsa äidiltään, joka oli puolestaan oppinut ruuanlaittoa katolisilta lähetyssaarnaajilta. Guyomar kehitti seuranneiden vuosikymmenten aikana useita jälkiruokia, jotka ovat edelleen tunnettuja thaimaalaisessa keittiössä.[2] Guyomar kuoli vuonna 1730.[1]

JälkiruuatMuokkaa

 
Phoi thong.

Moniin Guyomarin luomuksiin vaikutti portugalilainen keittiö. Thaimaalaiseen keittiöön levisi eurooppalaisia tapoja, joita maassa vielä aiemmin ollut. Esimerkiksi makeisia ei ennen ollut tapana tarjoilla jälkiruokana. Monen Guyomarin jälkiruuan perusaineosia olivat kananmuna ja jalostettu sokeri, joista jälkimmäisestä oli tuolloin Thaimaassa vasta hiljattain alkanut tulla yleistä eurooppalaisten myötä. Joitakin tunnetuimpia Guyomarin Thaimaahan tuomia makeisia ovat phoi thong (portugalilainen fios de ovos), thong yip, thong yod ja med khanun. Näitä kullan värisiä makeisia pidettiin vaurauden symbolina. Muita luomuksia olivat esimerkiksi höyrytetty torttu sangkhya ja portugalilainen pudim fla.[2]

Guyomarin luomusten saavuttaessa suosiota osa keittiön muusta henkilöstöstä alkoi valmistaa niitä hovin ulkopuolella kotonaan siitäkin huolimatta, että tämä oli periaatteessa kiellettyä. Juhlien yhteydessä etenkin makeisia valmistettiin suurempia uhrauksia varten ja seremonioiden jälkeen niitä jaettiin osallistujille. Seuraavan vuosisadan puolella alkoi ilmestyä jo makeisia myyviä torikauppiaita.[2]

LähteetMuokkaa

  1. a b c Phaulkon (Constance) Centre de recherche du château de Versailles. Viitattu 26.10.2019. (ranskaksi)
  2. a b c d e Darra Goldstein: The Oxford companion to sugar and sweets, s. 735-736. Oxford University Press, 2015. ISBN 978-0-19-931339-6. (englanniksi)