Wikipedia

Luhtalitukka

putkilokasvilaji

Luhtalitukka (Cardamine pratensis) on pohjoisella pallonpuoliskolla laajalle levinnyt ristikukkaisiin kuuluva kasvilaji.

Luhtalitukka
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophytina
Luokka: Kaksisirkkaiset Magnoliopsida
Lahko: Brassicales
Heimo: Ristikukkaiskasvit Brassicaceae
Suku: Litukat Cardamine
Laji: pratensis
Kaksiosainen nimi

Cardamine pratensis
L.

Katso myös

  Luhtalitukka Wikispeciesissä
  Luhtalitukka Commonsissa

Ulkonäkö ja koko

muokkaa
 
Luhtalitukka kuvattuna C. A. M. Lindmanin teoksessa Bilder ur Nordens Flora (1917–1926).

Monivuotinen, rönsyämätön luhtalitukka kasvaa 10–50 cm korkeaksi. Varsi on liereä. Lehdet ovat parilehdykkäisiä ja väriltään harmaanvihreitä. Tyviruusukkeen lehdykät ovat ruodittomia tai ruodillisia ja pyöreähköjä, päättölehdykän koko vaihtelee. Varsilehtien määrä vaihtelee kahdesta yli viiteen. Varsilehtien lehdykät ovat ruodittomia tai selväruotisia ja muodoltaan kapeita, kapeansoikeita tai joskus myös isoja ja pyöreitä. Kukan terälehtiä on 4, ja niiden väri vaihtelee valkoisesta sinipunaiseen. Lehdet ovat tummasuonisia ja 8–15 mm pitkiä. Verholehtiä on 4, ja ne ovat 3–6 mm pitkiä ja muodoltaan pyöreäpäisiä tai suipohkoja. Heteitä on yleensä 6, joista 4 pitkää ja 2 lyhyttä. Ponnet ovat väriltään keltaisia. Emiö on yhdislehtinen, 1-vartaloinen, 1-luottinen. Luhtalitukka on ristipölytteinen eikä sen oma siitepöly hedelmöitä kukkia. Luhtalitukka kukkii Suomessa kesä-elokuussa. Siemenet kypsyvät 1–3 cm pitkissä, hoikissa ja litteissä liduissa.[1] Paitsi siemenistä, luhtalitukka leviää myös lehdyköihin muodostuvien pienien silmujen ja niistä kasvavien pienten taimien avulla. Itusilmuja saattaa kehittyä maassa makaaviin kasvista irronneisiin tyvilehtiinkin.[2][3][4]

Suomessa tavataan kolmea luhtalitukan alalajia: nimialalaji niittyluhtalitukkaa (Cardamine ssp. pratensis), rantaluhtalitukkaa (Cardamine ssp. paludosa) sekä pohjanluhtalitukkaa (Cardamine ssp. polemonioides). Alalajit eroavat toisistaan kokonsa sekä lehtien ja kukkiensa muodon ja määrän perusteella.[1][3][4]

Suomessa tavattavista muista litukkalajeista luhtalitukka muistuttaa eniten purolitukkaa (Cardamine amara).[5] Purolitukalla tyvi- ja varsilehdet ovat keskenään samanlaisia, kun taas luhtalitukan tyvilehdissä on leveämmät lehdykät. Kukinta-aikana ne voi erottaa toisistaan purolitukan jokseenkin aina puhtaanvalkoisista terälehdistä tai heteiden ponsista, jotka purolitukalla ovat sinipunaisia, luhtalitukalla keltaisia.[3]

Levinneisyys

muokkaa

Luhtalitukkaa ja sen alalajeja tavataan koko Euroopassa Espanjan, Italian, Kreikan, Ukrainan ja Venäjän eteläosia lukuun ottamatta. Levinneisyysalue jatkuu laikuttaisena läpi Siperian Tyynellemerelle saakka. Pohjois-Amerikassa sitä kasvaa Alaskassa, Kanadassa ja Yhdysvaltojen pohjoisosissa. Luhtalitukka kasvaa myös Grönlannissa ja Huippuvuorilla.[5] Suomessa luhtalitukkaa tavataan koko maassa. Runsain laji on Etelä- ja Pohjois-Suomessa, muualla sitä tavataan satunnaisemmin.[6] Alalajeista niittyluhtalitukkaa tavataan pääasiassa Etelä-Suomessa, rantaluhtalitukkaa koko maassa ja pohjanluhtalitukkaa Itä- ja Pohjois-Suomessa.[1]

Elinympäristö

muokkaa

Luhtalitukka viihtyy kosteilla ja tuoreilla paikolla, kuten märissä ojissa, lätäköissä, lähteisillä letoilla, korvissa, hetteiköissä sekä järvien, jokien ja merien rantaniityillä. Joissa se saattaa kasvaa myös vedessä.[1][3][4]

Käyttö

muokkaa

Luhtalitukan lehdet ja kukat ovat syötäviä, maku muistuttaa vesikrassin ja sinapin sekoitusta.[3][7]

Lähteet

muokkaa
  • Oulun kasvit. Piimäperältä Pilpasuolle. Toim. Kalleinen, Lassi & Ulvinen, Tauno & Vilpa, Erkki & Väre, Henry. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Norrlinia 11 / Oulun kaupunki, Oulun seudun ympäristövirasto, julkaisu 2/2005. Luonnontieteellinen keskusmuseo, kasvimuseo, Helsinki 2005.
  • Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.

Viitteet

muokkaa
  1. ↑ a b c d Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998. s. 173–174.
  2. ↑ Oulun kasvit. Piimäperältä Pilpasuolle. Toim. Kalleinen, Lassi & Ulvinen, Tauno & Vilpa, Erkki & Väre, Henry. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Norrlinia 11 / Oulun kaupunki, Oulun seudun ympäristövirasto, julkaisu 2/2005. Luonnontieteellinen keskusmuseo, kasvimuseo, Helsinki 2005. s. 38.
  3. ↑ a b c d e Luontoportti: Luhtalitukka (Cardamine pratensis) luontoportti.com. Viitattu 21.10.2017.
  4. ↑ a b c Laji.fi: Luhtalitukka (Cardamine pratensis) laji.fi. Viitattu 21.10.2017.
  5. ↑ a b Anderberg, A & A-L: Den virtuella floran: Ängsbräsma (myös levinneisyyskartta) 2004–2011. Tukholma: Naturhistoriska riksmuseet. Viitattu 20.9.2011. (ruotsiksi)
  6. ↑ Lampinen, R. & Lahti, T. 2017: Kasviatlas 2016. Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Helsinki. Kasviatlas 2016: Luhtalitukan (Cardamine pratensis) levinneisyys Suomessa Viitattu 21.10.2017.
  7. ↑ http://sukupuutto.blogspot.fi: Hyötykasvit sukupuutto.blogspot.fi. Arkistoitu 21.10.2017. Viitattu 21.10.2017.

Aiheesta muualla

muokkaa
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Luhtalitukka&oldid=22304190”