Luettelo pääministereistä jotka ovat eronneet epäluottamuslauseen takia

Tämä on luettelo pääministereistä, jotka ovat eronneet parlamentaarisen epäluottamuslauseen jälkeen, jotka ovat menettäneet luottamuksen parlamentissa tai jotka ovat eronneet oma-aloitteisesti väistämättömän epäluottamuslauseen uhatessa.

Pääministerit muokkaa

Alankomaat muokkaa

Hendrikus Colijn (1939).
Jo Cals (1966).

Australia muokkaa

Yksikään Australian pääministereistä ei ole hävinnyt edustajainhuoneessa epäluottamuslauseen vuoksi,^[1] vaikka edustajainhuone hyväksyi epäluottamuslauseen kerran.^[2] Lisäksi kuusi pääministeriä epäonnistui tekemään merkittäviä poliittisia päätöksiä, ja täten joutui eroamaan. Kaksi pääministeriä ei saanut rahoitusta edustajainhuoneelta, yksi pääministeri ei saanut rahoitusta senaatissa ja tuli kenraalikuvernöörin hylätyksi ja yhdellä pääministerillä ei koskaan ollut edustajainhuoneen luottamusta (Vaalien jälkeen hänet nimitettiin pääministeriksi, vaikka hänen tappionsa ei vaikuttanut hänen asemaansa).

Pääministerit, jotka saivat edustajainhuoneen tuen, mutta eivät kyenneet hyväksymään tärkeitä lakeja:

Chris Watson (1904, Sovittelu- ja välityslaki)
George Reid (1905,)
Alfred Deakin (1908, ehdotus parlamentin seuraavan istunnon ajankohdan muuttamiseksi)
Andrew Fisher (1909, keskustelua lykkäävä esitys)
Stanley Bruce (1929, ison lakipaketin kaatuminen)
James Scullin (1931, keskustelua lykkäävä esitys)

Pääministerit, jotka eivät saaneet tukea edustajainhuoneelta tai opposition vastaehdotus muutettiin varsinaiseen lakiin:

Alfred Deakin (1904, ei voinut antaa lainsäädäntöä)
Arthur Fadden (1941, budjettiesityksen kaatuminen)
Malcolm Fraser (1975, ei voinut antaa mitään lainsäädäntöä, ja menetti edustajainhuoneen epäluottamuslauseen, joka kehotti myös kenraalikuvernööriä nimittämään pääministeriksi Gough Whitlam^selvennä.)

Gough Whitlam ei saanut tukea senaatilta, jota valvoi konservatiivien koalitio joten se aiheutti vuoden 1975 perustuslaillisen kriisin ja Whitlam erotettiin kenraalikuvernöörin määräyksellä.

Malcolm Fraser nimitettiin pääministeriksi Whitlamin erottamisen jälkeen. Fraserilla ei ollut enemmistöä edustajainhuoneessa, mikä johti välittömästi epäluottamuslauseen. Kenraalikuvernööri oli kuitenkin jo hyväksynyt Fraserin suosituksen hajottaa parlamentti, joten hallitus ei suoranaisesti kaatunut epäluottamuslauseeseen.

Barbados muokkaa

Lloyd Erskine Sandiford (1994).

Bulgaria muokkaa

Philip Dimitrov (1992) - menetti parlamentin luottamuksen.
Kiril Petkov (2022)

Intia muokkaa

Irlannin tasavalta muokkaa

Charles Haughey (1982).^[3]
Albert Reynolds (1992).^[4]

Israel muokkaa

Yitzhak Shamir (1990).

Italia muokkaa

Benito Mussolini (1943) - Fasistien suuri neuvosto hyväksyi päätöslauselman joka pyysi kuningas Viktor Emanuel III:ta palauttamaan täydelliset perustuslailliset valtuudet, jotka olivat epäluottamus Mussolinia vastaan.
Amintore Fanfani (1954).
Romano Prodi (I hallitus) (1998).
Romano Prodi (II hallitus) (2008).

Itävalta muokkaa

Sebastian Kurz (2019).

Japani muokkaa

Shigeru Yoshida 2. kerta (1948).
Shigeru Yoshida 4. kerta (1953).
Masayoshi Ohira (1980).
Kiichi Miyazawa (1993).

Jugoslavia muokkaa

Radoje Kontić (1998).

Kanada muokkaa

Kaikki epäluottamukset saaneet hallitukset ovat olleet vähemmistöhallituksia.

Arthur Meighen (1926) - luottamuksen menetys.
John Diefenbaker (1963) - luottamuksen menetys hallituskriisin seurauksena.
Pierre Trudeau (1974) - luottamuksen menettäminen (Trudeau menetti luottamuksen, kun hän ei saanut läpi vuoden 1974 talousarviota. Myöhemmin kävi kuitenkin ilmi, että Trudeau teki budjetin läpimenemisen mahdottomaksi tarkoituksellisesti voittaakseen hallituksen enemmistön taakseen. Tämä on ainoa kerta, kun taktiikka on toiminut Kanadan liittovaltion politiikassa, mutta se oli ennakkotapaus. Tällaista taktiikkaa kutsutaan "oman hallituksensa tappion suunnittelemiseksi", ja käytäntö on yleistynyt Kanadan politiikassa).
Joe Clark (1979) - luottamuksen menetys.
Paul Martin (2005) - oppositio käynnisti epäluottamuslauseen.
Stephen Harper (2011) - oppositio käynnisti epäluottamuslauseen Parlamentin halveksunnasta.^[5]

Meighen, Diefenbaker ja Trudeau menettivät parlamentin tuen. Joe Clark menetti luottamuksen, kun hän epäonnistui saamaan budjetin läpi. Martin ja Harper menettivät epäluottamusäänestyksen oppositiopuolueiden aloitteesta.

Kazakstan muokkaa

Sergei Terešenko (1994).

Kosovo muokkaa

Hashim Thaçi (2010).
Isa Mustafa (2017).
Albin Kurti (2020).

Kroatia muokkaa

Tihomir Orešković (2016) - menetti äänestyksen, jossa hallitseva puolue ei saanut luottamusta, kun hän pyysi varapääministeriä eroamaan (hallitsevan puolueen puheenjohtaja) eturistiriidan vuoksi.

Libya muokkaa

Ali Zeidan (2014).
Abdul Hamid Dbeibeh (2021).

Liettua muokkaa

Adolfas Šleževičius (1996).

Malta muokkaa

Alfred Sant (1998).
Lawrence Gonzi (2012).

Marshallinsaaret muokkaa

Casten Nemra (2016).

Moldova muokkaa

Ion Sturza (1999).
Valeriu Streleț (2015).
Maia Sandu (2019).

Montenegro muokkaa

Zdravko Krivokapić (2022)
Dritan Abazović (2022)

Mongolia muokkaa

Tsakhiagiin Elbegdorj (1998).

Nepal muokkaa

Niger muokkaa

Hama Amadou (2007).

Norja muokkaa

Pakistan muokkaa

Imran Khan (2022).

Papua-Uusi-Guinea muokkaa

Michael Somare (1980).
Paias Wingti (1988).
Sam Abal (2011).

Portugali muokkaa

Mário Soares (1978, 1985).
Francisco Pinto Balsemão (1983).
Cavaco Silva (1987).
Passos Coelho (2015) - parlamentti hylkäsi hallituksen ohjelman.

Puola muokkaa

Jan Olszewski (1992)
Hanna Suchocka (1993)
Waldemar Pawlak (1995) – (enemmistön järjestämä pääministerin vaihtaminen ilman presidentin Lech Walesan suostumusta)
Marek Belka (2004)
Mateusz Morawiecki (2023) –menetti luottamusäänestyksen kaksi viikkoa sen jälkeen, kun presidentti Andrzej Duda nimitti hänet virkaan opposition vastalauseista huolimatta

Ranska muokkaa

Georges Pompidou (1962) - pysyi virassa, Kansalliskokous hajotettiin.

Wilhelm Cuno (1923).
Gustav Stresemann (1923).
Hans Luther (1926).
Wilhelm Marx (1926).
Franz von Papen (1932).
Helmut Schmidt (1982).
Helmut Kohl (1982) - epäluottamuslauseen tarkoituksena oli käynnistää uudet liittovaltion vaalit.
Gerhard Schröder (2005) - epäluottamuslauseen tarkoituksena oli käynnistää uudet liittovaltion vaalit.

Slovakia muokkaa

Slovenia muokkaa

Lojze Peterle (1992).
Janez Drnovšek (2000).
Borut Pahor (2011).
Janez Janša (2013).

Solomonsaaret muokkaa

Francis Billy Hilly (1994).
Manasseh Sogavare (2007, 2017).

Somalia muokkaa

Suomi muokkaa

V. J. Sukselainen (1957).
Rainer von Fieandt (1958)
Anneli Jäätteenmäki (2003) - erosi oma-aloitteisesti ennen väistämätöntä epäluottamuslausetta.
Antti Rinne (2019) - erosi oma-aloitteisesti ennen väistämätöntä epäluottamuslausetta.

Sri Lanka muokkaa

Mahinda Rajapaksa (2018).

Tanska muokkaa

Knud Kristensen (1947).

Tšekki muokkaa

Turkki muokkaa

Kâmil Pasha (1909).
Sadi Irmak (1974).
Bülent Ecevit (1977).
Tansu Çiller (1995).
Mesut Yılmaz (1996).

Tuvalu muokkaa

Kamuta Latasi (1996).
Bikenibeu Paeniu (1999).
Faimalaga Luka (2001).
Saufatu Sopoanga (2004).
Maatia Toafa (2010).
Willy Telavi (2013).

Turks- ja Caicossaaret muokkaa

Michael Misick (2009).

Ukraina muokkaa

Uusi-Seelanti muokkaa

Thomas MacKenzie (1912).

Vanuatu muokkaa

Maxime Carlot Korman (1996).
Barak Sopé (2001).
Serge Vohor (2004).
Edward Natapei (2010).
Sato Kilman (2011).
Ishmael Kalsakau (2023)

Viro muokkaa

Mart Laar (I. hallitus) (1994) - epäluottamuslause johtui Venäjän kanssa olevan sopimuksen rikkomisesta, jonka seurauksena Neuvostoliiton ruplia myytiin salaa Itškerian tšetšeenitasavallan separatisteille.
Taavi Rõivas (2016) - epäluottamuslauseen taustalla oli yhden puolueen jäsenten lähtö hallituksesta, jolloin hallitus menetti parlamentaarisen enemmistön.