Wikipedia

Leytenlahden taistelu

toisen maailmansodan meritaistelu

Leytenlahden taistelut Tyynenmeren sodassa toisessa maailmansodassa käytiin Yhdysvaltain ja Japanin välillä 20. lokakuuta 1944 alkaen Filippiinien saariryhmän itäpuolella.[2][3] Liittoutuneiden voittoon päättynyt taistelu on Skagerrakin, Lepanton ja Salamiin taisteluiden ohella suurimpia historiallisia meritaisteluita.[4]

Leytenlahden taistelu
Osa Tyynenmeren sotaa toisessa maailmansodassa
Saattuetukialus USS Princeton palaa 24. lokakuuta Luzonin itäpuolella
Saattuetukialus USS Princeton palaa 24. lokakuuta Luzonin itäpuolella
Päivämäärä:

24.–25. lokakuuta 1944

Paikka:

Filippiinit

Lopputulos:

Liittoutuneiden voitto

Osapuolet

Liittoutuneet:
 Yhdysvallat
 Australia

Japani Japani

Komentajat

Yhdysvallat William Halsey
Yhdysvallat Thomas Kinkaid
Yhdysvallat Clifton Sprague
Australia John Augustine Collins

Japani Takeo Kurita
Japani Shōji Nishimura
Japani Kiyohide Shima
Japani Jisaburō Ozawa
Japani Takijirō Ōnishi[1]

Vahvuudet

34 lentotukialusta
12 taistelulaivaa
25 risteilijää
141 hävittäjää
noin 1 500 lentokonetta

4 lentotukialusta
9 taistelulaivaa
20 risteilijää
yli 35 hävittäjää
yli 300 lentokonetta

Tappiot

noin 3 000 kuollutta
3 lentotukialusta
3 hävittäjää
yli 200 lentokonetta

noin 10 500 kuollutta
4 lentotukialusta
3 taistelulaivaa
10 risteilijää
11 hävittäjää

Nimi muokkaa

Nimestään huolimatta Leytenlahden taistelun mitään osaa ei käyty Leytenlahdella. Taistelun nimi aikakauden teksteissä oli ”taistelu Filippiineistä 24.–25. marraskuuta 1944”.[5]

Tausta muokkaa

Vuoden 1944 kesän ja alkusyksyn aikana Yhdysvaltain joukot olivat saaneet jalansijan Uudella-Guinealla ja Mariaaneilla sekä valloittaneet Morotain saaren ja Ulithin atollin.

Seuraavaksi suunnattiin Filippiineille, mistä voitiin uhata sekä Japanin kotisaaria että sen yhteyksiä Kaakkois-Aasiaan. Syyskuussa päätettiin, että Samarin ja Mindanaon saarten välissä olevalle Leyten saarelle tehtäisiin maihinnousu 20. lokakuuta.

Maihinnousua johti kenraali Douglas MacArthur ja sen suoritti Yhdysvaltain 6. armeija tukenaan amiraali Thomas Kinkaidin Yhdysvaltain 7. laivasto. Strategisena tukena oli lisäksi amiraali William Halseyn Yhdysvaltain 3. laivasto.[6]

7. laivastoon kuului muun muassa

3. laivastoon kuului muun muassa

Huomattavaa on, että runsas kaksi vuotta aiemmin Midwayn taistelun jälkeen Yhdysvalloilla oli kaksi lentotukialusta eikä yhtään toimintakuntoista taistelulaivaa.

Sotatoimet muokkaa

Valmistelevat ilmataistelut muokkaa

10. lokakuuta 3. laivaston tukialuskoneet tekivät voimakkaan hyökkäyksen Riukiu-saarille. Syntyneissä taisteluissa tuhoutui satakunta japanilaiskonetta ja 21 yhdysvaltalaiskonetta. Pääosa yhdysvaltalaismiehistöistä pelastettiin paikalla varta vasten olleisiin sukellusveneisiin ja vesitasoilla.[7]

12. lokakuuta yhdysvaltalaiset pommittivat Formosaa ja japanilaiset ryhtyivät vastahyökkäyksiin 3. laivastoa vastaan. Vastahyökkäykset jatkuivat muutaman päivän ja niissä vaurioitui pahasti kaksi risteilijää, mutta japanilaiset menettivät noin 500 lentokonetta, yleensä miehistöineen.[8]

Maihinnousu Leyten saarelle muokkaa

20. lokakuuta 6. armeija nousi maihin neljän divisioonan voimalla Leyten saarelle suuremmitta vaikeuksitta ja etenivät sisämaahan. 7. laivaston tukialusten lentokoneet tukivat hyökkäystä.[9]

Meritaistelut muokkaa

 
Leytenlahden meritaistelut

Kun maihinnousu Filippiineille tuli ilmeiseksi, lähetti Japanin laivasto 18. lokakuuta päävoimansa taisteluun. Voimat koostuivat seuraavista:[10]

  • Japanista vara-amiraali Jisaburō Ozawan Zuikakulta komentama 3. laivasto[11], jossa oli kymmenen lentotukialusta, joilla oli kuitenkin vain 116 lentokonetta, Luzonin saaren itäpuolelle
  • Linggan väylällä Singaporen ja Sumatran puolivälistä matkannut vara-amiraali Takeo Kuritan Atagolta komentama 2. laivasto[12], jossa oli seitsemän taistelulaivaa, 11 raskasta risteilijää ja 19 hävittäjää, pohjoisen kautta Leytelle
  • Riukiu-saarilta vara-amiraali Kiyohide Shiman Nachilta komentama[13] 5. laivasto, jossa oli kaksi raskasta risteilijää, kevyt risteilijä ja yhdeksän hävittäjää, etelän kautta Leytelle

Kuritan siirtyessä Sibujanin merelle hänen osastonsa joutui 23. lokakuuta Palawanin edustalla Yhdysvaltain laivaston sukellusveneiden USS Dacen ja USS Darterin hyökkäysten kohteeksi.[14] Sukellusveneet vaurioittivat niin pahoin lentotukialus Takaoa, että se oli lähetettävä takaisin ja lisäksi ne upottivat Kuritan lippulaivan Atagon sekä raskaan risteilijän Mayan.

Sibuyaninmeren taistelu muokkaa

 
Yamato Sibujaninmerellä.
 
Taistelulaiva Musashi hyökkäyksen kohteena

Amiraali Kuritan osasto saapui Sibuyaninmerelle 24. lokakuuta. Yhdysvaltalaiset tukialuskoneet tekivät useita ilmahyökkäyksiä, joissa tuhottiin taistelulaiva Musashi ja vaurioitettiin pahasti yhtä risteilijää, joka joutui perääntymään.[15]

Yhdysvaltalaiset olettivat ryhmän tuhotuksi ja perääntyvän. Samaan aikaan yhdysvaltalaiset havaitsivat pohjoisessa Ozawan ryhmän laivoja, joten amiraali Halsey suuntasi 3. laivaston pohjoiseen hyökätäkseen niiden kimppuun. San Bernardinon salmi Sibujanin mereltä Samarin saaren pohjoispuolelle jäi täten vartiotta. Siitä seurasi jäljempänä kuvattu Samarin saaren taistelu.[16] Japanilaiset olivat virittäneet ansan, jossa syöttinä toimiva Ozawan ryhmä houkutteli amerikkalaiset jättämään San Bernardinon salmen ja maihinnousujoukkojen selustan suojattomaksi.

Surigaonsalmen taistelu muokkaa

Vara-amiraali Nishimuran osasto saapui Surigaonsalmeen aamulla 25. lokakuuta. Sitä vastassa oli amiraali Oldendorfin vahva 7. laivaston osasto, joka ruhjoi japanilaiset pahoin. Kaksi taistelulaivaa ja useita risteilijöitä upposi lähes ilman omia tappioita.

Taistelu oli historian toistaiseksi viimeinen, jossa päästiin ”vetämään poikkiviiva T-kirjaimen päälle” eli Yhdysvaltain laivaston raskas osasto oli viholliseen nähden poikittain ja pystyi ampumaan koko aseistuksellaan ja sitä vastoin japanilaiset pystyivät käyttämään vain eteenpäin suunnattuja aseitaan.[17]

Samarin saaren taistelu muokkaa

Pääartikkeli: Samarin saaren taistelu

Vara-amiraali Kurita ei ollutkaan perääntynyt vaan suuntasi taistelulaivoineen Samarin ympäri kohti Leytenlahtea. Aamulla 25. lokakuuta hieman ennen kello seitsemää Kurita törmäsi täysin yllättäen kontra-amiraali Clifton Spraguen saattuetukilaivaosastoon, joka oli tukemassa maihinnousua. Kuritan osasto oli täysin ylivoimainen verrattuna yhdysvaltalaisten pieniin ja heikkoihin laivoihin.[18]

Amerikkalaiset tekivät minkä voivat ja lähettivät vähät koneensa japanilaisten kimppuun ja laivat levittivät savua. Tilanteen epäselvyys ja sitkeä vastarinta saivat Kuritan uskomaan, että häntä vastassa oli 3. laivaston isot tukialukset, jotka olisivatkin olleet paha vastustaja. Kuritan osasto joutui kuitenkin hajalleen, vaikka yksittäiset alukset murjoivat pahasti yhdysvaltalaisia keveitä aluksia.[19]

Juuri täydellisen voiton kynnyksellä Kurita, jolla oli väärä käsitys kokonaistilanteesta, käski laivansa kokoontumaan suuntana poispäin. Yhdysvaltalaiset hämmästyivät vihollisen poistuessa ja ryhtyivät korjaamaan taistelun jälkiä. Lentokoneet ahdistelivat edelleen japanilaisia ja Kurita päätti poistua kokonaan ennen kuin yhdysvaltalaiset saisivat vahvistuksia.[20]

Cape Engañon taistelu muokkaa

Yhdysvaltain 3. laivaston lentotukialusten lentokoneet löysivät aamulla 25. lokakuuta Japanin laivaston amiraali Ozawan komentaman pääosaston. Tukialuskoneet tekivät useita ilmahyökkäyksiä ihanteellisissa olosuhteissa, jolloin ne upottivat kaikki Ozawan osaston tukialukset ja vaurioittivat pahoin muitakin laivoja.[21]

Nimitzin sähke muokkaa

Koordinaatio Yhdysvaltain 7. ja 3. laivaston välillä ei toiminut, osin siksi että kaikkien viestien piti kulkea kenraali MacArthurin esikunnan kautta. Tämän seurauksena Halsey jatkoi etenemistään pohjoiseen kohti Ozawan laivoja vielä silloinkin, kun japanilaiset hyökkäsivät jo täydellä voimalla Samarin luona. Tyynenmeren laivaston komentaja, amiraali Chester W. Nimitz lähetti päämajastaan Havaijilta sähkeen, jossa hän tiedusteli Halseyn laivastoon kuuluneen taisteluosasto 34:n sijaintia. Vihollisen tiedustelun hämäämiseksi sähkeen loppuun oli liitetty merkityksetön lause ”The world wonders” (”koko maailma ihmettelee”), jonka Halseyn lippulaivan USS New Jerseyn sähköttäjä oletti kuuluvan varsinaiseen viestiin. Halsey luuli lausetta häneen kohdistetuksi ivaksi ja raivostui niin pahasti, että ei useaan tuntiin suostunut vastaamaan Nimitzille eikä Kinkaidille. Viivytyksen vuoksi Spraguen osasto ei saanut tarvitsemaansa tukea. Halseyn esikuntapäällikkö, kontra-amiraali Robert Carney sai lopulta Halseyn rauhoittumaan, ja tämä määräsi 3. laivaston palaamaan takaisin etelään. Taisteluosasto 38 kävi lopulta upottamassa syötiksi jätetyt Ozawan laivat.[22]

Seuraukset muokkaa

Japanilaisten näkökulmasta taistelu oli ollut katastrofaalinen. Yhdysvaltalaisten merkittävä teollinen ja materiaalinen ylivoima oli taistelun aikaan jo niin merkittävä, että edes japanilaisten voittoon päättyneenä se ei olisi merkittävästi hidastanut Japanin vääjäämätöntä tappiota Tyynenmeren sodassa.[23]

Lähteet muokkaa

  • Arni, Erkki: Taistelu Tyynen meren herruudesta. WSOY, 1964.
  • van der Vat, Dan: The Pacific Campaign. Simon & Schuster, 1991. ISBN 0-671-79217-2. (englanniksi)
  • Willmott, H. P.: The Battle of Leyte Gulf: The Last Fleet Action. Indiana University Press, 2005. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)

Viitteet muokkaa

  1. ↑ Willmott 2005, s. 270
  2. ↑ Arni 1964, s. 294–384
  3. ↑ van der Vat 1991, s. 343–370
  4. ↑ Willmott 2005, s. 6
  5. ↑ Willmott 2005, s. 2
  6. ↑ Arni 1964, s. 286–287
  7. ↑ Arni 1964, s. 289
  8. ↑ Arni 1964, s. 289–290
  9. ↑ Arni 1964, s. 293
  10. ↑ Arni 1964, s. 296–297
  11. ↑ Willmott 2005, s. 267
  12. ↑ Willmott 2005, s. 268
  13. ↑ Willmott 2005, s. 269
  14. ↑ Arni 1964, s. 298–299
  15. ↑ Arni 1964, s. 306–310
  16. ↑ Arni 1964, s. 313–314.
  17. ↑ Arni 1964, s. 316–321
  18. ↑ Arni 1964, s. 330–337.
  19. ↑ Arni 1964, s. 337–361
  20. ↑ Arni 1964, s. 361–367
  21. ↑ Arni 1964, s. 332–333
  22. ↑ Tillman, Barrett : William Bull Halsey: Legendary World War II Admiral (englanniksi) Historynet.com 6.7.2007. Viitattu 19.6.2017.
  23. ↑ Willmott 2005, s. 241–242

Aiheesta muualla muokkaa

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Leytenlahden_taistelu&oldid=22281732”