Leningradin sotilaspiiri

Leningradin sotilaspiiri oli Venäjän luoteinen sotilaspiiri, joka ulottui Pohjoiselta jäämereltä Norjan ja Euroopan unionin rajoilta etelään. Vuonna 2010 Leningradin ja Moskovan sotilaspiirit yhdistyivät Läntiseksi sotilaspiiriksi.

Siviilihallinnollisesti Leningradin sotilaspiiriin kuuluivat Arkangelin alue (ml. Nenetsia), Vologdan alue, Kaliningradin alue, Karjalan tasavalta, Murmanskin alue, Novgorodin alue, Pihkovan alue, Leningradin alue sekä Pietarin kaupunki.

Historia muokkaa

Perustaminen muokkaa

Pietarin sotilaspiiri perustettiin ensimmäisen kerran Venäjän keisarikuntaan vuonna 1864.[1] Vallankumouksen jälkeen Neuvosto-Venäjän Vallankumouksellinen sotilasneuvosto perusti puna-armeijaan Petrogradin sotilaspiirin 6. syyskuuta vuonna 1918. Petrogradin sotilaspiirin ensimmäinen komentaja oli Boris Pozern. Vuonna 1924 sotilaspiirin nimeksi vaihdettiin Leningradin sotilaspiiri. Sen tärkeimmät tehtävät olivat Kuolan niemimaan ja Suomenlahden pohjoispuolella sijainneen rannikkoalueen puolustaminen.[2][3]

Venäjän sisällissota muokkaa

Sota-asiainkansankomissaari Lev Trotskin aloitteesta perustetut vallankumoukselliset sotaneuvostot johtivat kaikkien sotilaspiirien joukkoja eli niiden värväystä, varustelua, huoltoa, koulutusta ja operaatioita. Vallankumouksellisen sotaneuvoston puheenjohtajana oli sotilaspiirin komentaja. Sen jäseninä oli 2-3 poliittista komissaaria ja tarpeen mukaan myös joukko-osastojen komentajia ja komissaareja, kuitenkin yhteensä korkeintaan 7 henkilöä. Pietarin sotilaspiirin vallankumouksellisen sotaneuvoston (Revvojensovjet) alaisista joukoista tärkein oli 7. armeija, joka oli vastuussa Venäjän sisällissodan luoteisrintamasta. Punaupseeri Eino Rahja kuului jäsenenä Pietarin vallankumoukselliseen sotaneuvostoon vuonna 1922.[4]

Tiedustelu muokkaa

Leningradin sotilaspiirin tiedusteluosastoa johti vuosina 1931-37 latvialainen J. I. Grodis. Tiedusteluosastolla toimi vuosina 1934-36 Kerttu Nuorteva, jonka tehtävänä oli valehenkilöllisyyksien laatiminen Suomeen lähetettäville vakoilijoille.[5]

Mekanisoitu armeijakunta muokkaa

Vuonna 1932 muodostettiin Leningradin sotilaspiirissä ensimmäinen mekanisoitu armeijakunta, jossa oli 2 mekanisoitua prikaatia, yksi jalkaväkiprikaati ja ilmatorjuntapataljoona. Armeijakuntaan kuului yhteensä 500 panssarivaunua ja 200 panssariautoa.[6]

Suomen talvisota muokkaa

Leningradin sotilaspiirin esikunta vastasi puna-armeijan hyökkäyksen suunnittelusta ja toimeenpanosta talvisodassa. Sen komentajana toimi 2. luokan armeijankomentaja Kiril Afanasevitš Meretškov (1897-1968). Puna-armeijan ohjesäännön mukaan sotilaspiirien esikuntien tehtävä oli johtaa armeijan koulutusta ja valmistaa sotilaspiiriä liikekannallepanoon ja sodankäyntiin. Rajalla sijainneen sotilaspiirin vastuualue muodosti rintaman ja sen tehtävänä oli muodostaa armeija. Sotilaspiirin esikunnan toimeksiantajana oli Neuvostoliiton ylin poliittinen johto. Sotilaspiirillä oli sotaneuvosto, jonka alaisuudessa oli 8 eri hallintoa. Ne käsittelivät samoja asioita kuin puna-armeijan yleisesikunta ja päähallinto eli komissariaatti.[7]

Esikunnalla oli 7 osastoa: 1. operatiivinen ja ilma-kemiapuolustusosasto, 2. kutsunta-, täydennys- ja mobilisointiosasto, 3. sotilaskuljetusosasto, 4. taisteluvalmennuksen, kutsuntaa edeltävän valmennuksen, joukko-osastojen ulkopuolella tapahtuvan valmennuksen ja fyysisen (ruumiillisen kehityksen) valmennuksen osasto, 5. järjestelyosasto (territoriaaliharjoitusten järjestäminen, rivistökirjanpito, menosääntöjen laadinta, valmennuksen ja palveluksen valvonta), 6. päällikköosasto (upseeriston henkilöstökysymykset ja nomenklatuura) ja 7. tiedusteluosasto. [7]

14. syyskuuta 1939 annetulla käskyllä Neuvostoliiton 7. armeija alistettiin operatiivisesti Leningradin sotilaspiirin esikunnalle ja sen siirtäminen Suomen vastaiselle rajalle aloitettiin. Sotilaspiirin alaisuuteen muodostettiin 16. syyskuuta vielä Muurmannin operatiivinen ryhmä, jonka nimeksi tuli myöhemmin 14. armeija.[7] Marsalkka Kliment Vorošilovin 11. marraskuuta antamalla käskyllä perustettiin sotilaspiirissä uusi 106. divisioona, jonka komentajaksi nimitettiin prikaatinkomentaja Akseli Anttila. Divisioonan tuli olla valmiina 24. marraskuuta. Seuraavaksi Vorošilov antoi 17. marraskuuta käskyn Leningradin sotilaspiirin saattamisesta täyteen sotavalmiuteen 20. marraskuuta mennessä. Myös Leningradin sotilaspiirin esikunnan laatima lopullinen operaatiosuunnitelma valmistui 20. marraskuuta 1939.[8]

Eversti P. G. Tihomirov Leningradin sotilaspiiristä toteutti 26. marraskuuta Meretškovin ja politbyroon jäsen Andrei Ždanovin allekirjoittamasta käskystä muodollisen sodan syyn (causa belli) eli provokaation, joka tunnetaan nimellä Mainilan laukaukset. Meretškovin ja Ždanovin allekirjoittama hyökkäyskäsky jaettiin Leningradin sotilaspiirin joukoille 29. marraskuuta. Puna-armeija aloitti sotatoimet Suomea vastaan yhtä aikaa maalla, merellä ja ilmassa 30. marraskuuta kello 8 alueella, joka ulottui Suomenlahdelta Jäämerelle.[9]

Suuri isänmaallinen sota muokkaa

Vuoden 1941 alussa Leningradin sotilaspiirin komentajaksi siirrettiin Markian Popov. Syyskuussa hänen tilalleen nimitettiin Kliment Vorošilov.

Kylmä sota muokkaa

Kauhun tasapainon oloissa perinteisen asevoiman merkitys alkoi vahvistua. Leningradin sotilaspiirin tehtäviin kuului Helsingin valloittaminen, ja Karjalan kannakselle sijoitetut joukot oli ryhmitetty tätä tehtävää varten KirvunHiitolan ja KaukjärvenKiviniemen linjoille. Niitä tukivat Inkerinmaan varuskuntiin sijoitetut joukot. Ryhmitys antoi mahdollisuuden hyökätä Vuoksen molemmilla rantakaistoilla.[10] Kylmän sodan aikana Leningradin sotilaspiirin käytössä oli noin 10 divisioonaa, joista vain pieni osa oli jatkuvasti toimintavalmiina.[11]

Komentajat[12] muokkaa

  • Leonid Govorov (1945-46)
  • Dmitrii Gusev (1946-49)
  • Aleksandr Lutsinski (1949-53)
  • Matvei Zaharov (1953-57)
  • Nikolai Krylov (1957-60)
  • Mihail Kazakov (1960-65)
  • Sergei Sokolov (1965-67)
  • Ivan Shavrov (1967-73)
  • Anatoli Gribkov (1973-76)
  • Mihail Sorokin (1976-81)
  • Boris Snetkov (1981-87)
  • Viktor Jermakov (1987-90)
  • Vladimir Samsonov (1990-91)
  • Sergei Saleznjov (1991-96)
  • Valentin Bobryshev (1996-2005)
  • Igor Puzanov (2005-07)
  • Valeri Gerasimov (2007-09)
  • Nikolai Bogdanovski (2009-10)

Yksiköitä muokkaa

Lähteet muokkaa

  1. Leningrad Military District: Most Up-to-Date Encyclopedia, News & Reviews academic-accelerator.com.
  2. Leningrad Military District - History liquisearch.com.
  3. Pozern, Boris Pavlovich encyclopedia2.thefreedictionary.com.
  4. Salomaa, Markku: Punaupseerien nousu ja tuho, s. 67. Otava, 2018. ISBN 978-951-1-32381-5.
  5. Manninen, Ohto: Kerttu Nuorteva. Neuvostokaunotar vakoilujohtajana, s. 11. Edita, 2006. ISBN 951-37-4628-3.
  6. Salomaa, Markku: Punaupseerien nousu ja tuho, s. 193. Otava, 2018. ISBN 978-951-1-32381-5.
  7. a b c Salomaa, Markku: Punaupseerien nousu ja tuho, s. 351-361. Otava, 2018. ISBN 978-951-1-32381-5.
  8. Salomaa, Markku: Punaupseerien nousu ja tuho, s. 358, 363-365. Otava, 2018. ISBN 978-951-1-32381-5.
  9. Salomaa, Markku: Punaupseerien nousu ja tuho, s. 367-369. Otava, 2018. ISBN 978-951-1-32381-5.
  10. Tarkka, Jukka: Karhun kainalossa. Suomen kylmä sota 1947-1990, s. 78-79. Otava, 2012. ISBN 978-951-1-25796-7.
  11. Leningradin sotilaspiiri osaksi Läntistä puolustusaluetta maailmanmuutos.fi. [vanhentunut linkki]
  12. Leningrad Military District ww2.dk.

Aiheesta muualla muokkaa

Tämä sotaan tai sodankäyntiin liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.
  • Merkinnän syy: malline, sotilaspiirin merkitys ja historia puuttuvat