Kyläjärjestys

historiallinen kyliä koskeva säädöstö

Kyläjärjestys eli kylä(n)asetus on aiemmin käytössä ollut säädöstö, joka koski kyläläisten keskinäistä yhteistoimintaa ja töiden tarkoituksenmukaista suorittamista. Saksassa ja Tanskassa kyläjärjestykset olivat käytössä jo keskiajalla, Ruotsista niitä tunnetaan 1500-luvun lopulta, ja tultaessa 1800-luvun alkuun ne oli hyväksytty kaikkialla maassa. Suomessa kyläasetusten ryhdyttiin ottamaan käyttöön sen jälkeen, kun hallitus 1742 vahvisti kyläjärjestysohjeen niiden malliksi. Kyläjärjestyksiä laadittiin 1800-luvulla Etelä-Pohjanmaalla, Keski-Pohjanmaalla, Satakunnassa ja läntisessä Hämeessä sekä vuosisadan lopulla myös Karjalassa. Pohjois-Pohjanmaallekin oltermannilaitos levisi, mutta se toimi siellä vain ajoittaisesti tai osittaisesti. Kyläjärjestyksiä ei saatettu voimaan pakolla, sillä valtiovallan tarkoituksena oli saada talonpojat viljelemään maitaan tehokkaina pidetyin menetelmin.[1]

Ryhmäkyläasutus, tilusten seka-asema ja vainiopakko olivat tärkeimpiä syitä kyläasetusten käyttöön ottoon. Saksassa ja Tanskassa alkanutta kehitystä tuki myös läänityslaitos, sillä lääninherrojen etujen mukaista oli, että heille kuuluneissa kylissä oli vastaamassa talonpoikien oma luottamusmies. Suomessa kehitykseen vaikuttivat tiheimmin asutuilla seuduilla erityisesti isonjaon puutteellinen toteuttaminen, Ruotsin esimerkki sekä valtiovallan niin sanottu mallikyläjärjestys. Suomen maaherroista toimi aktiivisimmin kyläjärjestysten levittämiseksi Pohjanmaan läänin Gustaf Abraham Piper (virassa 1746–1761), joka suomennutti vuoden 1742 kyläjärjestysohjeen ja levitti suomennoksia lääninsä kaikkiin pitäjiin.[2]

Suurimman merkityksensä kyläjärjestykset saavuttivat Suomessa ainoastaan Etelä- ja Keski-Pohjanmaan rintapitäjissä. Vaasan läänin pohjalaispitäjissä kehitys johti pitäjittäisten kyläasetusten syntyyn, ja 1800-luvulla niistä tärkeimmät painettiin. Painettuja pitäjänkyläasetuksia eli pitäjänlakeja on Ilmajoelta (1805, 1821, 1846), Kuortaneelta (1810), Kälviältä (1816), Lapväärtistä (1816), Lohtajalta (1818), Isostakyröstä (1832), Lapualta (1843), Laihialta (1868) ja Vähästäkyröstä (1880). Pohjois-Pohjanmaallakin saatiin aikaan muutamia kyläasetusehdotuksia, joiden perusteella kylänvanhimpia valittiin paikoin lähinnä tulisijojen tarkastajiksi.[3]

Kyläjärjestyksistä sovittiin 1700-luvulla kihlakunnankäräjillä ja myöhemmin niistä päätettiin pitäjänkokouksissa. Aluksi kyläjärjestysohjeen suomennoksia saatettiin käyttää sellaisenaan, mutta oltermannilaitoksen vakiinnuttua ne yleensä alistettiin maaherran vahvistettaviksi. Kun suomenkielisellä Etelä- ja Keski-Pohjanmaalla kyläasetuksia laadittiin 1800-luvulla tavallisesti koko pitäjää varten, niin ruotsinkielisellä Pohjanmaalla niitä hyväksyttiin yleensä vain yhtä tai kahta kylää varten. Valtiovallan esityksestä Oulun ja Kajaanin lääniä varten saatiin aikaan jopa lääninkyläasetus, mutta se jäi vain ehdotukseksi.[4]

Kyläjärjestysten mukaan kyläläisten toimintaa johti kylänvanhin eli oltermanni ja tämän apulaiset, lautamiehet. Pienimmissä kylissä viimeksi mainitut voitiin jättää valitsematta. Oltermanni ja lautamiehet muodostivat yhdessä kylänoikeuden, joka sovelsi kyläjärjestystä käytäntöön ja jolla oli oikeus sakottaa kyläläisiä yhteisten päätösten noudattamatta jättämisestä. Vuonna 1757 annettiin kuninkaallinen päätös, jonka mukaan kyläoikeuden ratkaisemasta asiasta sai valittaa kihlakunnanoikeuteen.[4] Kyläkokouksissa voitiin valita kylään myös mylläri, paimen ja seppä.[5]

Kylänvanhin, jonka toimikausi kesti yleensä yhdestä kolmeen vuotta, kutsui isännät kyläkokouksiin ja johti aita-, tie- ja palotarkastuksia. Hän myös valvoi, että talot lähettivät heille sovitun määrän väkeä yhteisiin töihin.[6] Kyläjärjestyksissä määrättiin aitojen ja veräjien ylläpidosta, ojien ja vesivakojen kaivamisesta, teiden rakentamisesta ja kunnossapidosta, yhteismaiden käytöstä, peltojen lannoittamisesta, karjan päästämisestä laitumelle, kylien paloturvallisuudesta sekä muista vastaavista töistä. Erilaiset keräystehtävät, sudenajojen eli kallien järjestäminen sekä tietojen välittäminen kuuluivat nekin toisinaan kylähallinnon tehtäviin.[7]

Jo mallikyläjärjestys viittasi hyvän järjestyksen ylläpitämiseen kylässä. Myös Etelä-Pohjanmaan kyläjärjestykset käsittelivät varsinkin 1800-luvulla yhä enemmän yleistä järjestystä. Tämä puolestaan johti pitäjäkurin voimistumiseen. Kun useimmat pitäjänkyläasetukset määräsivät oltermannit ilmiantamaan nimismiehelle kaikki rikokset, niistä muodostui käytännössä paikallisia pitäjänlakeja. Niiden rikkomisesta joutui käräjille, jossa syyttäjinä toimivat nimismiehet. Lapuan laki (1843) kuului aikanaan pitäjänlaeista ankarimpiin.[8]

Katso myös muokkaa

Lähteet muokkaa

  1. Otavan iso tietosanakirja, Otava 1960–1965, Kallio, Reino, Pohjanmaan suomenkielisten kylien oltermannihallinto. Studia historica Jyväskyläensia 23. Jyväskylä 1982, s. 22–23, 26–27, 33–35, 67–81, 97–100.
  2. Kallio 1982, s. 22–31, 36–41, 48.
  3. Kallio 1982, s. 33–35, 67–81, 97–100.
  4. a b Iso tietosanakirja, Otava 1931–1939, Kallio 1982, s. 15, 49–51, 67–81, 86–93.
  5. Uusi tietosanakirja, Tietosanakirja oy 1960–1966.
  6. Esko Aaltonen: Kylä. Teoksessa Yhteiskuntatieteiden käsikirja I, Otava 1963, sivu 328.
  7. Kallio 1982, s. 200–225.
  8. Kallio 1982, s. 225–248,
    Kallio, Reino, Tehokas pitäjälainsäädäntö – eteläpohjalainen erikoisuus. Eteläpohjalaiset Juuret 1 / 2014, s. 65–71.

Aiheesta muualla muokkaa