Kroatian demokraattinen liitto

kroatialainen keskusta-oikeistolainen puolue

Kroatian demokraattinen liitto (kroatiaksi Hrvatska Demokratska Zajednica, lyh. HDZ) on kroatialainen konservatiivipuolue ja maan merkittävin keskusta-oikeistoa edustava puolue, joka on nykyisin toinen Kroatian kahdesta suuresta valtakunnallisesta puolueesta Kroatian sosiaalidemokraattisen puolueen ohella. HDZ hallitsi Kroatiaa vuosina 1990–2000 ja on ollut koalitiohallituksessa vuodesta 2003. HDZ on Euroopan kansanpuolueen täysjäsen.[5]

Kroatian demokraattinen liitto
Hrvatska Demokratska Zajednica

Perustettu 17. kesäkuuta 1989
Puoluesihteeri Krunoslav Katičić
Johto
Ideologia
Poliittinen kirjo keskusta-oikeisto[2]
Toimisto Trg žrtava fašizma 4
Zagreb
Jäsenmäärä 210,384[3]
Värit sininen
Sabor
55 / 151
Europarlamentti[4]
4 / 11
Kansainväliset jäsenyydet Euroopan kansanpuolue
International Democracy Union
Centrist Democrat International
Nuorisojärjestö Kroatian demokraattisen liiton nuoriso
Kotisivu hdz.hr

Bosnia ja Hertsegovinassa toimii HDZ:n sisarpuolue HDZ BiH.

Historia

muokkaa

HDZ perustettiin kesäkuussa 1989 toisinajattelija Franjo Tuđmanin johdolla. Franjo Tuđman oli Jugoslaviassa armeijan kenraali, mutta erosi armeijasta vuonna 1961 ryhtyen historiantutkijaksi. Tuđman väitteli tohtoriksi tutkimuksillaan sotien välisen Jugoslavian kriisin syistä, ja istui kroaattikansallisten mielipiteidensä takia vankilassa yhteensä neljä vuotta 1970- ja 1980-luvuilla.[6] . HDZ laillistettiin vuonna 1990. Puoluetta pidetään joskus alkuaan vastareaktiona Slobodan Miloševićin serbinationalismiin[7]. Alkuaikoinaan se oli äärinationalistinen ja jotkut jäsenet kannattivat jopa fasistisen Ustašan aatteita ja Suur-Kroatian luomista "historiallisten ja luonnollisten rajojen mukaan". Puolueen on väitetty ajaneen etnisesti puhdasta Kroatiaa. Puolueen äärisiipi kannattikin Suur-Kroatiaa, joka olisi ulottunut Bosnia-Hertsegovinaan[8]. Joka tapauksessa alussa Tuđmanin kaudella puolue itsevaltaisesti Tuđmanin johtama, vanhoillinen ja hyvin kansallismielinen[9]. Tuđman myös suosi sukulaisiaan, rajoitti sananvapautta[10] ja poliittista elämää sekä ainakin syrji Kroatian serbejä, eikä puuttunut paikalliseen serbeihin kohdistettuun väkivaltaan[11].

Ennen vuoden 1990 vaaleja hallitseva kommunistinen puolue oli muuttanut vaalijärjestelmää suosimaan kahta suurinta puoluetta, olettaen äänestäjien äänestävän mieluummin kommunistista puoluetta kuin kiihkomielistä HDZ:aa[12]. Tuđmanin pääosin ulkomaisten kroaattien rahoittama vaalikampanja oli avoimen kroaattikansallismielinen[13] ja serbivastainen, mikä ärsytti serbejä[6]. Äänestäjät näkivät kuitenkin HDZ:ssa vähiten huonoimman vaihtoehdon – mahdollisuuden kommunismista eroon pääsemiseen ja vastapainon Jugoslavian serbinationalismille. HDZ voitti ylivoimaisesti ja Kroatiasta tuli kommunistien yksipuoluevallan sijaan yksi harvoista entisen itäblokin maista, jossa kommunistipuolueen yksinvallan korvasi toisen puolueen yksinvalta. HDZ:n valtaantulopäivää 30. toukokuuta 1990 juhlittiin Kroatiassa yleisenä juhlapäivänä.

Vuoden 1992 presidentinvaaleissa Tuđman, puolueen kiistämätön johtaja kuolemaansa 1999 saakka, valittiin presidentiksi. Kroatia julistettiin itsenäiseksi 1991 ja tunnustettiin 1992 ja sai takaisin sotaa edeltävän alueensa 1998. HDZ voitti uudelleen vaalit 1992 ja 1995.

Kroatian serbivähemmistö vastusti kroaattinationalistisen HDZ:n valtaa ja olisi halunnut jäädä Jugoslavian yhteyteen, mikä johti tunnustamattoman Krajinan serbitasavallan julistamiseen. Tasavalta puhdistettiin etnisesti ei-serbeistä, jäi Kroatian armeijan valloittamaksi 1995 ja liitettiin uudelleen Kroatiaan 1998.

HDZ:n alaisuudessa maa siirtyi kapitalismiin Jugoslavian ajan sosialistisesta markkinataloudesta. Tuđman ilmoitti julkisesti tavoitteekseen luoda "200 perhettä" jotka hallitsisivat pääosaa maan vauraudesta. Ideologialtaan HDZ oli aluksi oikeistolainen ja Tuđman ilmoitti saaneensa vaikutteita thatcherismistä. Myöhemmin puolue ilmoitti itsensä keskusoikeistolaiseksi ja kristillisdemokraattiseksi.

HDZ 2000-luvulla

muokkaa

Tuđmanin kuolemalla joulukuussa 1999 oli merkittävä vaikutus tammikuun 2000 vaaleihin. Vaikka HDZ jäi suurimmaksi puolueeksi (26,66 % äänistä, 30,46 % paikoista), kuusi keskustavasemmistolaista puoluetta löivät sen perusteellisesti. Saman vuoden presidentinvaaleissa HDZ:n ehdokas Mate Granić jäi kolmanneksi, eikä päässyt toiselle kierrokselle. Vaalit voitti kansanpuolueen Stjepan Mesić.

Vuosina 2000–2003 useat HDZ:n aikana rikastuneet liikemiehet tuomittiin väärinkäytöksistä, mutta yksityistämisprosessi jäi voimaan. HDZ:n ei uskottu toipuvan alamäestään. Tilanne kuitenkin muuttui, kun entisen Jugoslavian kansainvälinen rikostuomioistuin alkoi syyttää kroaattikenraaleja. Kansallismielisille tämä oli häväistys ja johti joukkoprotesteihin hallitusta vastaan ja HDZ:n kannatuksen kasvuun.

Vuonna 2002 Ivić Pašalić, joka oli Tuđmanin kovan linjan kannattajia, haastoi Ivo Sanaderin johtajataistoon ja syytti tätä Tuđmanin nationalistisen perinnön pettämisestä. Sanader voitti viimein vapaamielisempien tuella. Pašalić jätti puolueen ja perusti oman kansallisoikeistolaisen Hrvatski blokinsa, joka ei kuitenkaan ole päässyt parlamenttiin.

Sanader saattoi nyt johtaa puolueen uudelle linjalle ja vakuuttaa äänestäjät, että sen valtaannousu ei johtaisi demokratian vaarantumiseen. HDZ saavuttikin suosiota vaihtoehtona tehottomaksi ja korruptoituneeksi syytetylle ja ristiriitojen repimälle Ivica Račanin hallitukselle. Parlamenttivaaleissa marraskuussa 2003 HDZ sai 33,9 % äänistä ja 66 paikkaa 151:stä ja muodosti hallituksen itsenäisen demokraattisen serbipuolueen ja Kroatian eläkeläisten puolueen kanssa.

Pääministerinä Sanaderin tärkein tehtävä oli johtaa maa Euroopan unionin ja Naton jäseneksi. Lokakuussa 2005 hän oli vielä maan suosituin poliitikko, mutta päätös korvata Itävallan kansalaisille toisen maailmansodan jälkeen kansallistettu omaisuus johti tiukkaan vastustukseen ja suosion laskuun. Vuoden 2005 paikallisvaaleissa oppositio otti voiton ja Ante Gotovinan pidätys joulukuussa 2005 Kanarialla laski suosiota.

Lähteet

muokkaa
  • Kroatia ja Montenegro, Leif Sundström Markus Lehtipuu Eeva Sundström, Otava 2007, ISBN 978-952-9715-31-2, s. 22
  • Yrjö Lautela ja Jyrki Palo: Jugoslavia – kansakunta, jota ei ollut, VAPK-Kustannus 1992,ISBN 9513709566

Viitteet

muokkaa
  1. a b Croatia Parties and Elections in Europe. 2016. Arkistoitu 23.10.2018. Viitattu 3.11.2018. (englanniksi)
  2. a b Kansainvälisen keskusta-oikeistolaisen allianssin jäsenet idu.org. Viitattu 12.6.2020.
  3. ”Službeni rezultati unutarstranačkih izbora: Andrej Plenković osvojio je 78.6%, a Miro Kovač 21.4%”, 18 maaliskuuta, 2020”
  4. MEPs: Croatia europarl.europa.eu. Euroopan parlamentti. Viitattu 16.8.2019. (englanniksi)
  5. https://www.epp.eu/pdf/parties-partners.pdf
  6. a b Lautela 1992, s. 57
  7. Lautela 1992, s. 55
  8. Lautela 1992, s. 81
  9. Sundström 2007. s. 24
  10. Lautela 1992, s. 84, s. 85
  11. Sundström 2007. s. 26
  12. Lautela 1992, s. 56–57
  13. Lautela 1992, s. 57, 58

Aiheesta muualla

muokkaa