Konstantin Arabažin
Konstantin Ivanovitš Arabažin (2. tammikuuta 1866 Kanev – 13. heinäkuuta 1929 Riika) oli ukrainalais-venäläinen kirjallisuudentutkija ja professori.
Arabažin syntyi ukrainalais-venäläiseen aatelisperheeseen. Hän harrasti kaunokirjallisuutta ja kirjallisuudentutkimusta, osallistui vallankumoukselliseen toimintaan ja valmistui Kiovan yliopiston historiallis-kielitieteellisestä tiedekunnasta vuonna 1890.[1]
Vuonna 1891 Arabažin muutti Pietariin, jossa hän työskenteli venäjän kielen ja kirjallisuuden opettajana ja 1890-luvun lopusta lähtien myös journalistina. Varsinkin 1900-luvun alussa hänet tunnettiin kirjallisuutta ja teatteria käsitelleenä luennoitsijana ja esitelmöitsijänä. Arabažinin ainoa varsinainen kirjallisuustieteellinen monografia käsittelee puolalaista runoilijaa Kazimierz Brodzińskia. Hänen erittäin runsas artikkelituotantonsa on luonteeltaan populaaritieteellistä tai kirjallisuuskriittistä. Sen aiheena on ukrainalainen ja venäläinen kirjallisuus ja teatteri.[2] Arabažin perusti Pietariin vuonna 1898 kaupungin ensimmäisen kansanyliopiston, joka tarjosi yleissivistävää koulutusta tavallisille kansalaisille. Hän perusti myös Venäjän yleisen kansanyliopistoyhdistyksen vuonna 1904.[3]
Vuonna 1913 Arabažin nimitettiin Helsingin yliopiston venäjän kielen ja kirjallisuuden professoriksi. Hän ei ollut hakijoista pätevin, mutta valinnan tehnyt valtiosihteeri Vladimir Markov piti Arabažinia tämän liberalismista huolimatta poliittisesti sopivimpana. Arabažin muutti Helsinkiin pysyvästi vuoden 1917 lopulla, jolloin hänestä tuli yksi Suomen venäläisyhteisön johtohahmoista.[4] Hän oli talvella 1917–1918 lyhytaikaisesti toimineen Helsingin venäläisen matruusiyliopiston historiallis-kirjallisen tiedekunnan johtaja ja osallistui myös samanaikaisesti toimineen Helsingin venäläisen kansanyliopiston hallintoon.[3]
Alkuvuodesta 1918 Arabažinin aloitteesta perustettiin Russkaja kolonija v Finljandii (”Venäläinen siirtokunta Suomessa”) -yhdistys, joka julkaisi hänen toimittamaansa Golos russkoi kolonii -lehteä. Myöhemmin Arabažin toimitti Helsingissä Russki listok ja Rassvet -lehtiä, joissa hän kannatti suomalaisten ja venäläisten yhteistyötä, vastusti bolševikkeja ja monarkisteja ja vaati uuden demokraattisen Venäjän rakentamista.[5]
Suomen itsenäistymisen jälkeen eräitä Venäjän vallan aikana perustettuja Helsingin yliopiston oppituoleja päätettiin lakkauttaa. Arabažinista haluttiin eroon, koska hän ei ollut välittänyt opetella suomea tai ruotsia ja koska hänen katsottiin hoitaneen opetusta leväperäisesti. Hänen ohjauksessaan ei ollut valmistunut yhtään lisensiaatintyötä tai väitöskirjaa ja hänen ohjaamiaan laudaturtöitäkin pidettiin heikkolaatuisina.[6] Suomen hallitus lakkautti koko venäjän kielen ja kulttuurin laitoksen maaliskuussa 1919. Viranomaisten epäilyttävänä pitämä Arabažin joutui sen jälkeen karkotetuksi, mutta onnistui pian palaamaan Helsinkiin. Arabažinin matkustettua kesällä 1920 Tallinnaan hänelle ei enää myönnetty viisumia. Arabažin asettui Riikaan, jossa hänestä tuli Latvian yliopiston professori. Vuonna 1921 Arabažin perusti Riian venäläisen yliopiston, jonka opettajana ja rehtorina hän toimi kuolemaansa saakka.[7] Hän kuoli tapaturmaisesti Riiassa vuonna 1929.[3]
Lähteet muokkaa
- Isakov, S. G.: Professor Helsinkskogo universiteta K. I. Arabažin. Otšerk žizni i dejatelnosti. Studia slavica finlandensia, 1987 (tomus IV), s. 68–112. Helsinki: Venäjän ja Itä-Euroopan instituutti. ISBN 951-707-053-5. Artikkelin verkkoversio.
Viitteet muokkaa
- ↑ Isakov, s. 69–71.
- ↑ Isakov, s. 71–92.
- ↑ a b c Harry Halén: Helsingin venäläinen Matruusiyliopisto ja Kansanyliopisto 1917-1918, s. 3–5, 9. Unholan aitta 13. Helsinki 2001.
- ↑ Isakov, s. 92–98.
- ↑ Isakov, s. 98–102.
- ↑ Juhani Piilonen: ”Sisäinen rakennustyö”, s. 144–145 teoksessa Itsenäistymisen vuodet 1917–1920: 3. Katse tulevaisuuteen (toim. Ohto Manninen). Valtionarkisto, Helsinki 1992.
- ↑ Isakov, s. 98, 100–102.