Kokemäenkartano

kartano Kokemäellä

Kokemäenkartano (ruots. Kumogård) on Satakunnassa Kokemäellä sijaitseva kartano. Se on entinen kuninkaankartano, joka oli aikoinaan Kokemäenkartanon linnaläänin hallintokeskuksena.

HistoriaMuokkaa

Kokemäenkartano perustettiin 1300-luvun alkupuolella, ja se on näin yksi Suomen vanhimmista kartanoista. Kartanon tarkoituksena oli alun perin turvata samaan aikaan rakennetun Kokemäen linnan huoltoa. 1300-luvun puolivälin jälkeen kartano päätyi piispa Hemmingin haltuun. Kokemäenkartanon lääniä edeltäneen Satakunnan voutikunnan hallinnollisina keskuksina toimivat Kokemäen linna ja Aborchin linna. Näiden purkamisen jälkeen Kokemäenkartanosta tuli uusi hallinnollinen keskuspaikka. Sellaisena se mainitaan ensimmäisen kerran vuonna 1445, mutta todennäköisesti Kokemäenkartanoa on ryhdytty laajentamaan voutikunnan keskuskartanoksi jo vuonna 1435 kuolleen Turun linnan voudin Klaus Lydekenpojan aikana. Kokemäenkartano oli keskiajalla lyhyitä läänitysjaksoja lukuun ottamatta suoraan keskushallinnon alainen. Asemansa hallintopaikkana Kokemäenkartano menetti vuonna 1558 Porin kaupungin perustamisen myötä.

1500–1600-lukuMuokkaa

Satakunnan vuotikuntaa kutsuttiin ensimmäisen kerran Kokemäenkartanon lääniksi 1500-luvun alussa. Kokemäenkartanon lääni säilyi lääninä vuoteen 1634 saakka, jolloin toteutettiin kuningas Kustaa II Adolfin toimeenpanema lääniuudistus. Kokemäenkartanon hallinnolle oli tyypillistä, että kartano ja sen voutikunnan tulot läänitettiin elatukseksi entiselle kuninkaalle, valtionhoitajalle tai näiden leskille. Käytäntö säilyi kartanon hallinnossa pitkälle 1500-luvulle saakka.

Turun piispojen jälkeen Kokemäenkartanon omistajina oli useita ruotsalaisia ja ulkomaalaisperäisiä ylimyksiä. Se oli muun muassa Kaarle Knuutinpojan, Eerik Akselinpoika Tottin, Sten Sturen sekä hänen leskensä Ingeborg Tottin hallussa.

Tukholman verilöylyn jälkeen vuonna 1520 kartano siirtyi Tanskan kuninkaalle Kristian Tyrannille, joka läänitti sen 1522 amiraalilleen Severin Norbylle. Suomeen saapuneiden tanskalaisten oleskellessa kartanossa heitä ahdistelivat usein lähistöllä majailleen aatelisen Nils Grabben joukot.

Tanskalaisten kukistuttua vuonna 1523 kartano päätyi kuningas Kustaa Vaasalle, joka luovutti sen aluksi läänitykseksi langolleen kreivi Johan af Hoyalle ja myöhemmin vuonna 1556 pojalleen Juhana Herttualle. Vuonna 1562 Juhana avioitui Puolan ja Liettuan prinsessan Katarina Jagellonican kanssa ja antoi Kokemäenkartanon tälle häälahjaksi. Kuningas Eerik XIV vangitsi heidät jo seuraavana vuonna ja toimitti Suomesta Gripsholman linnaan Ruotsiin.

Juhana onnistui nousemaan valtaistuimelle vuonna 1567 ja Kokemäenkartano oli näin ollen jälleen hänen hallussaan. Kokemäellä tai edes Suomessa Juhana ei kuitenkaan enää koskaan käynyt. Vuonna 1604 kartanon omistajaksi tuli Kustaa II Adolf, joka sai sen lahjaksi isältään Kaarle IX:tä tämän kruunajaisten yhteydessä. Kaarle IX vieraili Kokemäenkartanossa vuonna 1602 ja Kustaa II Adolf vuonna 1616. Kustaa II Adolf päätti kuninkaiden omistuksen Kokemäenkartanossa.

1700- ja 1800-luvutMuokkaa

Kokemäenkartano oli vuosina 1635-1903 aatelissukujen omistuksessa. De la Gardien suku, joka oli 1600-luvulla yksi Ruotsi-Suomen vaikutusvaltaisimmista suvuista, omisti kartanon vuoteen 1755 saakka.

Vuonna 1755 Kokemäenkartanon osti itselleen ritari Frans Henrik von Knorring ja hänen jälkeensä kartanon omisti hänen poikansa Henrik Gustaf von Knorring. Kokemäenkartanoon kuului tällöin useita muitakin tiloja, esimerkiksi Pyhänkorvan rälssitila. Kokemäenkartano säilyi von Knorring -suvun hallussa aina 1900-luvun alkuun saakka. Heidän aikanaan siitä kehittyi merkittävä maatalouden mallitila. Tunnetuimpia von Knorringin suvun Kokemäellä syntyneitä jäseniä olivat Ahvenanmaan yhteiskunnalliseen elämään 1800-luvulla merkittävästi vaikuttanut Frans Peter von Knorring, kamariherra Carl Henrik von Knorring ja senaattori Eugen von Knorring.

Henrik von Knorring kuoli vuonna 1833. Kokemäenkartano on tällöin pahasti velkaantunut ja koko maaomaisuutta yritettiin julkisesti myydä syksyllä 1833, mutta sopivaa ostajaa kartanolle ei löytynyt. Lopulta kartanon isännyyden otti kamariherra Carl Henrik von Knorring. Ennen Kokemäenkartanon hankintaa hän asui Ruotsissa. Carl von Knorring ryhtyi kehittämään maataloutta ja hän otti useita alueita omaan viljelykseensä. Hän toimi toisin kuin isänsä, joka oli vuokrannut käytännössä kaikki silloiset viljelysmaat. Kamariherra kuoli vuonna 1863, mutta jo ennen kuolemaansa hänen poikansa Frans Eugen von Knorring oli ensin vuokrannut ja sitten ostanut  isältään Pyhänkorvan tilan maa-alueet.

Eugen von Knorring lunasti itselleen Kokemäenkartanon isänsä Carl Henrikin kuoleman jälkeen vuonna 1863. Kuitenkin ennen kartanon edellä mainittua lunastamista Kokemäenkartanoa yritettiin jälleen myydä, sillä Carl von Knorring oli perukirjatietojen mukaan pahasti velkaantunut. Tälläkään kertaa Kokemäenkartanoa ei kuitenkaan myyty suvun ulkopuolelle.

Eugen von Knorring oli naimissa Estella Tigerstedtin kanssa. Tigerstedtin perhe oli muuttanut Kokemäelle 1850-luvun lopulla. Toisin kuin monet kartanonomistajat siihen aikaan, von Knorringit asuivat kotikartanossaan Kokemäellä. Eugen von Knorring kuoli vuonna 1887 ja kartanon kehitystyö jäi häneltä kesken. Hänen kuolemansa jälkeen Kokemäenkartano jäi hänen puolisolleen ja lapsilleen. Toisin kuin aikaisemmilla sukupolvilla, perukirjan mukaan nyt Kokemäenkartanon omistajalla oli varoja kaksi kertaa enemmän kuin velkoja. Välittömästi Eugen von Knorringin kuoleman jälkeen Kokemäenkartanoa ei tiettävästi yritetty myydä.

Tilanhoito ei kuitenkaan onnistunut yhtä hyvin hänen puolisoltaan Estella von Knorringilta. Kokemäenkartano velkaantui myöhemmin ja se myytiin pakkohuutokaupalla vuonna 1903. Samassa yhteydessä myytiin muun muassa Pyhänkorvan tila.

1900-luvulta nykypäiväänMuokkaa

Vuonna 1903 Yyterin kartanossa syntynyt, Villilän kartanon leskiemäntä Maria Pohjola osti Kokemäenkartanon ja useita muita samassa yhteydessä myytyjä tiloja. Kauppahinta oli 355.000 markkaa. Tarinan mukaan Maria Pohjola olisi maksanut kaupantekotilaisuudessa koko kauppahinnan, kun häneltä oli tiedusteltu tai jopa epäilty hänen maksukykyään. Asiakirjojen mukaan tämä on kuitenkin legendaa, sillä pakkohuutokaupan pöytäkirjan mukaan Maria Pohjola maksoi pakkohuutokaupan yhteydessä 1 000 markkaa ja seuraavana päivänä 9 000 markkaa sekä loput hieman myöhemmin.

Kokemäenkartanon pinta-ala pieneni vuonna 1918. Torpparivapautuksen seurauksena  Kokemäenkartanosta erotettiin 60 torppaa ja mäkitupaa. Torpparilain tavoitteena oli, että vuokraviljelijä saa lunastaa tilan itselleen ¼ - 1/3 hinnalla.

Maria Pohjola siirsi 1920-luvun puolessa välissä omistuksensa Kokemäenkartanosta tyttärensä pojalle Erik Grönlundille ja omistuksensa Pyhänkorvan tilasta tyttärensä tyttärelle Margaretha Cederbergille. Vaikka Kokemäenkartano oli siirtynyt Erik Grönlundin omistukseen 1920-luvulla, hän ryhtyi hallinnoimaan Kokemäenkartanoa vasta Maria Pohjolan kuoleman jälkeen vuonna 1936. Villilän kartanoa viljeli puolestaan Erik Grönlundin veli Lauri Grönlund. Sisaruksilla on tuolloin ollut huomattavat maa-alueet omistuksessaan.

Asiakirjojen mukaan Kokemäenkartanon pinta-ala oli ennen toista maailmansotaa noin 1600 hehtaaria, josta peltoa oli noin 600 hehtaaria. Kokemäenkartano käsitti siten edelleen laajat alueet Kokemäenjoen rannalla sijaitsevalta talouskeskukselta Pitkäjärven kautta aina Köyliön rajalle saakka. Kartanon pinta-ala pieneni merkittävästi 1940-luvulta lähtien, kun kartanosta erotettiin Tuomaalan alue pika-asutusta varten.

Erik Grönlund oli paikkakunnalla merkittävä hahmo, joka lahjoitti ja myi vähitellen omistamiaan Kokemäenkartanon maa-alueita. Innokkaana hevosurheilun ystävänä hän muun muassa lahjoitti kartanon maa-alueita vuonna 1950 rakennettua Kokemäen ravirataa varten. Vuonna 1976 kartano siirtyi Erik Grönlundin sisarenpojan Kari Cederbergin ja vaimonsa Eeva-Liisa Cederbergin omistukseen.

Koska Kokemäenkartano oli tosiasiallisesti ollut pitkään asumattomana, eikä kovin hyvässä hoidossa, Kokemäenkartanon rakennukset ja pellotkin olivat päässeet huonoon kuntoon. Kari Cederberg perheineen toteutti kartanoon mittavat uudistustyöt ja saattoi maatalouden toimivaksi elinkeinoksi. Kari Cederbergin aikana toteutettiin kartanossa entistämistöitä sekä rakennusten että laajojen puistoalueiden osalta. Päärakennus sai modernisoidun mutta perintöä kunnioittavan ulkoasun ja sisustukseen hankittiin arvokasta vanhaa kulttuuriperinteen mukaista esineistöä.

Maria Pohjolan suvun aikakausi päättyi Kokemäenkartanossa vuonna 1994, jolloin Kokemäenkartano siirtyi nykyisen omistajansa Ossan perheen haltuun. Ennen kartanon siirtymistä Ossan perheen haltuun Kokemäen kaupungin johdossa oli herännyt ajatus käyttää kaupungille mahdollisesti kuuluvaa etuosto-oikeutta. Lopulta Kokemäen kaupungin ja Ossan perheen kanssa saavutettiin sovinto, eikä kaupunki ryhtynyt käyttämään etuosto-oikeuttaan. Ossat luovuttivat kaupungille kartanon maista 10 hehtaaria ja saivat vastineeksi Tuomaalasta Kokemäenkartanon vanhoja maa-alueita. Kokemäen kaupunki myi parikymmentä vuotta myöhemmin edellä mainitun 10 hehtaarin maa-alueen takaisin Martti Ossalle, koska alue myöhemmin laaditussa kaavassa määriteltiin maatalousmaaksi eikä sitä voitu siten hyödyntää kaupungin toimesta enää esimerkiksi tonttimaaksi.

Kokemäenkartanon talouskeskusta kokonaisuutena sekä maatilataloutta on kehitetty paljon 1990-luvulta alkaen. Rakennuksia on peruskorjattu, ajantasaistettu ja rakennettu lisää. Laaja puistoalue on saatettu uudelleen puistomaiseen kuntoon.

TulonlähteetMuokkaa

Ennen kuin viinan kotipoltto kiellettiin vuonna 1866, viinanpoltto oli useana vuonna Kokemäenkartanon merkittävin tulolähde. Eugen von Knorring ryhtyi kuitenkin kehittämään myös  maito- ja maataloutta.

Kokemäenkartanoon perustettiin 1860-luvulla Kokemäen ensimmäinen meijeri. Kartanolla oli myös meijeri- ja maatalouskoulu. Aluksi meijerissä tuotettiin voita, muun muassa Pietarin markkinoille. Voin lisäksi kartanon meijerissä tehtiin juustoa. Esimerkiksi Turussa myytiin vuonna 1872 ”Kokemäenkartanon kryydättyä juustoa”. Kokemäenkartanon meijeri palkittiin 1873 Suomen parhaana meijerinä.

Kokemäenkartanon pihapiirissä on osa meijerin perustuksista vielä jäljellä. Kartanoiden oma meijeritoiminta hiipui pääosin 1900-luvun alkuun mennessä, jolloin Suomeen syntyi erityisesti osuusmeijereitä.

RakennuksetMuokkaa

PäärakennusMuokkaa

Kokemäenkartanon päärakennus sijaitsi 1600-luvun puoliväliin saakka Isoluodon saarella, joka oli tuolloin kooltaan huomattavasti nykyistä Isoluotoa suurempi. Vaikka päärakennus sijaitsi saarella, talouskeskus oli ainakin osittain mantereen puolella.

Kartanon päärakennus siirrettiin ja rakennettiin 1650-luvun puolivälissä mantereelle, Kokemäenjoen rannalle kartanon nykyisen koivukujan päähän. Rakennus oli kaksikerroksinen puurakennus, joka tyyliltään oli suomalaiseen maisemaan epätyypillinen. Rakennus toimi Kokemäenkartanon päärakennuksena aina vuoteen 1907 saakka, jolloin se purettiin huonokuntoisena. Puretun päärakennuksen ovia hyödynnettiin aikanaan kartanon muissa rakennuksissa, ja tämän ansiosta osa näistä ovista on edelleen jäljellä ja käytössä. Kartanon vanhan päärakennuksen paikka on nykyään osa Kokemäenkartanon puistoaluetta.

Kokemäenkartanon nykyinen päärakennus on peräisin 1880-luvulta. Kartanolle johtaa pitkä puiden reunustama kuja Harjavallan ja Kokemäen väliseltä maantieltä. Barokkityylinen puisto on pinta-alaltaan useita hehtaareita.

Museovirasto on vuonna 2009 määritellyt Kokemäenkartanon historiallisen maiseman valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi kulttuuriympäristöksi.

Isoluodon rakennuksetMuokkaa

Pääartikkeli: Isoluoto
 
Kokemäenjoen Isoluoto, jossa ovat sijainneet perimätiedon mukaan Kokemäen kartanon päärakennus ja sinne johtanut silta.

Kokemäenkartanon päärakennus on alun perin sijainnut Isoluodossa. Se on kapea, noin 200 metrin pituinen saari, joka sijaitsee Kokemäenjoessa kartanon nykyisten tilusten edustalla.

Isoluodolla ei ole koskaan tehty arkeologisia tutkimuksia, mutta saaresta ovat 1800-jälkipuolella kartanonomistajat kaivaneet esiin erilaisia jäänteitä rakennuksista, muun muassa tiilimuurauksia. Löydettyjen tiilien tyyppi on viitannut myöhäiskeskiajalle. Lisäksi saaresta on löydetty kaksi 1300-luvun lopulle ajoitettua nuolenkärkeä. 1800-luvulla Isoluotoa kävivät tutkimassa muun muassa kansatieteilijä H. A. Reinholm sekä paikallinen opettaja Kustaa Killinen.

Isoluotoon on johtanut silta 1660-luvulle saakka. Sen ylläpidosta joutuivat vastaamaan kokemäkiläisten lisäksi myös Ulvilan, Huittisten ja Loimaan pitäjät, joten sillan on täytynyt olla melko suuri. Arvid Forbuksen tultua kartanon omistajaksi vuonna 1651 hän rakennutti uuden päärakennuksen mantereen puolelle. Se valmistui joen etelärannalle vuonna 1664.

Saaressa sijainneista rakennuksista on säilynyt kartanon vanhoissa tilikirjoissa paljon tietoa. 1550-luvulla kartanon päärakennuksessa oli muun muassa lyijypuitteiset lasi-ikkunat sekä renessanssityylinen panelointi. Rakennuksessa oli kahdeksan asuinhuonetta, joissa kaikissa oli oma tulisija. Pääosa talousrakennuksista oli tehty puusta, mutta osa oli saaresta löytyneiden jäänteiden perusteella muurattu tiilistä.

Vankitorni eli kistuMuokkaa

Isoluodossa on myös sijainnut harmaakivestä muurattu torni, joka on perimätiedon mukaan ollut vankityrmä. Tornia on kutsuttu nimellä kistu, joka on vankilaa tarkoittava vanha ruotsinkielinen sana. Se oli ilmeisesti raunioitunut jo 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa. Kistu näkyy muun muassa Johan Fredrik Weberin vuonna 1799 tekemässä maalauksessa.

Johan Adolf Lindströmin mukaan torni oli noin viiden metrin korkuinen ja pohjapinta-alaltaan noin 10 m². Paikalla 1870-luvulla vierailleelle H. A. Reinholmille kerrottiin, että kistussa oli ollut kahdella ikkunalla varustettu vankityrmä, jonka seinillä roikkui kahleita. Vankitorni purettiin lopullisesti perustuksiaan myöten vuonna 1834 Kokemäenkartanon silloisen omistajan määräyksestä.

Katso myösMuokkaa

LähteetMuokkaa

  • Kokemäen paikallishistoriaa, Kokemäenkartano (Arkistoitu – Internet Archive)
  • Salminen, Tapio: Joki ja sen väki – Kokemäen ja Harjavallan historia jääkaudesta 1860-luvulle. Osa I. Jyväskylä: Kokemäen ja Harjavallan kaupungit ja seurakunnat, 2007. ISBN 978-952-99941-1-3.
  • WSOY:n Iso Tietosanakirja 4. osa
  • Ossa, Jaakko: "Kokemäenkartano elää ajassaan". Kokemäen Kotiseutulehti 2019-2020.

ViitteetMuokkaa

Aiheesta muuallaMuokkaa

  • Kaisa Kyläkoski: Kamariherra, Herrassöörinki ja Kokemäenkartanon torpparit. Books on Demand, 2009. ISBN 978-952-498-167-5.