Kiskonjoki (Salo)

Joki Suomessa

Kiskonjoki (ruots. Kisko å) on Varsinais-Suomessa Salon Perniössä ja Kiskossa sekä Uudenmaan Raaseporissa virtaava 22 kilometriä pitkä joki, joka muodostaa Kiskonjoen–Perniönjoen vesistön 75 kilometrin pituisesta pääuomasta sen alajuoksun. Kiskonjoki yhtyy Perniönjoen kanssa yhdeksi uomaksi, jolle on annettu, mereen laskevalle alimmalle kuuden kilometrin osuudelle, nimeksi Perniönjoki [4].[2][1][5]

Kiskonjoki
Kiskonjokea Kosken kartanon kohdalla Aijalan ja Perniön välillä
Kiskonjokea Kosken kartanon kohdalla Aijalan ja Perniön välillä
Maat Suomi
Maakunnat Varsinais-Suomi, Uusimaa
Kunnat Salo, Raasepori
Vesistöalue ja valuma-alueen tietoja
Päävesistöalue Kiskonjoen–Perniönjoen vesistö (24)
Pinta-ala 1 046 km²
Pääuoman pituus noin 75 km [a]
Pääuoman osuudet PerniönjokiKiskonjokiKurkelanjokiKärkelänjokiNummijärvi ←Myllyjoki ←Enäjärvi ←Suomusjärvenjoki
Joen uoman kohteita
Alkulähde Kirkkojärvi, Kisko, Salo
  60.1992°N, 23.3749°E
Laskupaikka Perniönjoki, Perniö, Salo
  60.1445°N, 23.1268°E
Läpivirtausjärvet Saarenjärvi
Esteet kolme patoa
Taajamat Koski
Mittaustietoja
Lähdekorkeus 26,5 m [1]
Laskukorkeus noin 2 m [2]
Korkeusero 24,5 m
Pituus 22 km
Kaltevuus 1,11 m/km
Keskivirtaama 5,6 m³/s (MQ) [3]
Muuta
Muualla Wikimedia Commons

Joen kulku muokkaa

Kiskonjoki alkaa Kirkkojärven lounaispäästä. Kirkkojärven pohjoispäässä sijaitsee Kiskon kirkonkylä ja järven aikaisempi nimi on ollut vielä 1700-luvulla Kiskonjärvi, josta joki on saanut nimensä.[6] Joki alkaa järven lounaispäästä pohjoisesta lahdesta, joka kapenee joen niskaa lähestyttäessä. Ensimmäiset kuusi kilometriä ovat joen leveää osuutta, sillä Koskella sijaitsee joen vedenpintaa nostava pato. Esimerkiksi yläpuolisessa joenuomassa sijaitseva Slussinkoski ei enää kohise.[1]

Kosken alapuolella kääntyy kaventunut joenuoma virtaamaan kohti etelää, jossa se noin kolmen kilometrin päässä Vihiniemessä muodostaa Saarenjärven. Se on neljä kilometriä pitkä ja 50–480 metriä leveä matala järvimäinen suvanto.[7] Saarenjärven koillisosan rannat ovat viljelymaata, mutta muualla kohoaa järvi ympärillä korkeat kalliomäet. Saarenjärven eteläpuolella sijaitsee Alaspään kylä ja sen peltomaat.[2]

Saarenjärvestä joki laskee länteen ja mutkittelee voimakkaasti mäkisessä maastossa. Täällä sijaitsee komea Latokartanonkoski,[7] jonka jälkeen joki mutkittelee koiliseen ja saapuu Perniönjoen peltolaaksoon. Kiskonjoki yhtyy Perniönjokeen Muntolannokan kohdalla noin kuusi kilometriä ennen, kuin se laskee Laukanlahteen, joka on osa Itämeren Suomenlahtea.[2]

Joki toimii Salon ja Raaseporin välisenä kunnanrajana, alkaen Slussinkoskelta, jatkuen pitkin Saarenjärveä ja päättyen Alaspään peltoaukealle.[2]

Luontoarvoja muokkaa

Kala-, rapu- ja simpukkalajeja muokkaa

Kiskonjoesta on aina kalastettu lohta, mutta vaellusesteiden rakentaminen jokeen katkaisi niiden nousureitit kutujärviin. Tällöin alkuperäinen lohi kuoli sukupuuttoon, mutta nyt joessa esiintyy taas lohta. Kiskonjokeen nousee merestä Latokartanonkoskelle saakka ainakin taimen, vimpa, vaellussiika, nahkiainen ja joskus myös lohi. Ankeriasta on istutettu järviin ja sitä esiintyy myös joessa. Pohjapato on joillekin kalalajeille este, mutta esimerkiksi taimen ja lohi ovat onnistuneet ohittamaan padon yläjuoksulle noustessa.[8]

Joen eläimistöön kuuluvat myös jokirapu ja täplärapu. Simpukkaselvityksessä löydettiin vuollejokisimpukkaa, sysijokisimpukkaa, soukkojokisimpukkaa, pikkujärvisimpukkaa ja litteäjärvisimpukkaa. Tärkein vuollejokisimpukan esiintymä sijaitsee Latokartanonkoskessa, josta se leviää yläjuoksulle päin.[8]

Saarenjärvessä elää ainakin ahven, särki, hauki, made, sorva, lahna, ruutana ja suutari. Järvessä esiintyy myös edellä luetellut vaelluskalat. Saarenjärven kalastusseura on istuttanut Saarenjärveen haukea, lahnaa, nieriää, suutaria, ankeriasta, karppia ja rapuja.[8]

Natura-alue muokkaa

Kiskonjoesta ja Perniönjoen alajuoksusta on muodostettu Natura 2000 -hankkeen piirissä suojelualue (309 hehtaaria, FI0200083 [7]), johon kuuluu Kiskonjoki Kirkkojärvestä alaspäin, Saarenjärvi, Vähäjärvi, joen alajuoksu merelle ja siellä Laukanlahti.[7][9]

Suojelualueella merkittävimpiä kohteita ovat Saarenjärven ja Vähäjärven rannat, jossa vesilinnut viihtyvät hyvin ja joiden vesikasvillisuus on rehevää. Latokartanonkosken ympäristön lietteet ylläpitävät erityisen luontokokonaisuuden, jossa lehtokasvillisuus poikkeaa ympäristön kasvillisuudesta selkeästi. Kolmas alue Laukanlahti on veden korkeiden ravinnepitoisuuksien vuoksi myös rehevöitynyt vesistöalue. Sen kasvillisuus uhkaa kasvaa umpeen ja alue vaatii kunnostusta säilyäkseen tulevaisuudessa samanlaisena. Alueiden luonnontilasta on käytettävissä monia selvityksiä, joilla lajikirjo ja runsaussuhteita voi verrata vuosikymmenten ajalta.[10][7]

Historiaa muokkaa

Joen luonnontilaan on vaikuttanut monet ihmistoiminnan tapahtumat. Latokartanon ympäristössä Muntolannokalla on asuttu pronssikaudelta asti ja seudulla on vielä nähtävissä keskiaikaisen kylän jäänteitä. Näsen kartanoa edelsi 1500–1600-luvulla kuninkaankartano ja paikallinen markkinapaikka. Latokartanonkoskeen rakennettiin 1700-luvulla kankirautavasara, joka toimi koskessa noin 150 vuotta.[11]

Kosken ruukkialue aloitti toimintansa 1600-luvulla ja siellä harjoitettu raudan ja kuparin jalostustoiminta jatkui 1800-luvun lopulle asti. Sen toiminta samensi joen vettä. Tuotantorakennukset joen varresta ovat hävinneet kahta työrakennusta ja kaksi hiiliuunin sisältänyttä rakennusta. Parin kilometrin päässä ruukista Kiskonjoen yläjuoksulla sijaitsee 1826 valmistunut Kosken sulku.[12]

Latokartanonkosken yläsosaan Hammarkoskeen rakennettiin vuonna 1834 säännöstelypato auttamaan kankirautavasaran toimintaa (huomaa, että myös Perniönjoessa on Hamarinkoski). Kiskonjokea perattiin ruoppaamalla sen pohjaa joen suistosta alkaen ja edeten sieltä aluksi ylös Näsen tehtaalle, jatkuen myöhemmin Kosken ruukille, ja lopulta vuonna 1845 päättyen Vihiniemelle. Perattua joenuomaa käytettiin esimerkiksi puutavaran kuljetuksessa ja henkilöliikenteessä, kun höyrylaiva Elsa nousi Kirkkojärvelle asti.[10][13]

Hamarinkosken säännöstelypadoa ei käytetty alkuperäiseen tarkoitukseensa enää vuoden 1910 jälkeen. Koskenkoskeen rakennettiin vuosina 1908–1909 sähköä tuottava vesivoimalaitos, mylly ja saha. Voimalaitos toimii edelleen. Kun padon kunnostustyöt valmistuivat 1940-luvulla, käytettiin sitä Aijalan kuparikaivoksen malminkuljetukseen ja Saarenjärven vedenpinnan alentamiseen keskimäärin 0,77 metriä. Samalla Saarenjärven ja Hamarinkosken välinen jokiosuus perattiin toistamiseen. Järven säännöstelyllä laajennettiin maatalouden tarvitsemaa maa-alaa.[10][13][12]

Latokartanonkosken myllyn toiminta päättyi vuonna 1962 ja padon luukut jätettiin pysyvästi auki. Joessa ja järvessä olivat vedenpinnan korkeusvaihtelut vuosittain 1,5–2,0 metriä. Vuonna 2012 muutettiin Hamarinkosken pato kiinteäksi pohjapadoksi ja sen yhteyteen rakennettiin vaelluskaloille kalatie. Talvella 2011–2012 rakennettiin Saarenjärven luusuaan toinen pohjapato, jolla vaikutetaan Saarenjärven vedenpinnan kesä- ja talvikorkeuksiin.[10][13]

Kiskonjoen valuma-alue muokkaa

Yleistä muokkaa

Kiskonjoki kuuluu Kiskonjoen–Perniönjoen vesistöalueeseen (pinta-ala 1 046 neliökilometriä), jota määrittää kaksi lähdes yhtä suurta jokea. Kiskonjoen valuma-alueen pinta-ala on 630 ja Perniönjoen 417 neliökilometriä. Perniönjoki kuuluu läntiseen ja Kiskonjoki itäiseen valuma-alueen osaan. Joet kohtaavat Perniön eteläpuolella matalalla peltoalueella, jossa joki virtaa alle kolmen metrin korkeudella merenpinnasta. Valuma-alueen pääuomasta ei ole tässä lähdetietoa, mutta sen kulkua on esitelty vesistöalueen artikkelissa. Kiskonjoki muodostaa lyhyen osuuden pääuoman alajuoksusta.[14][a]

Sivu-uomia muokkaa

Kapealla Kiskonjoen valuma-alueella on joitakin lyhyitä ojia, joista suurimmat on kerätty alla olevaan taulukkoon. Taulukon lähteet on lueteltu taulukon alla ja niitä on eritelty sivuojittain taulukon oikeaan sarakkeeseen.

Sivujoen nimi
 
 
Etäisyys
merestä
(km)
Uoman
kohta
 
Pituus
(km)
 
Virtaama
(MQ m³/s)
 
Valuma-alue
(km²)
 
Lähteet
 
 
Joki yhtyy Perniönjokeen Kuuston Pruukilla 6 km merestä.
Svartbäck 8 alajuoksu 2 2,2,2,2,–,–
Kuustonoja 9 alajuoksu 3 16 2,2,2,2,–,3
Tuulijärvenoja 18 Saarenjärvi 1 15 4,2,2,2,–,3
Vähäjärven oja 25 Slussinkoski 4 14 2,2,2,4,–,3
Joki alkaa Kiskon Kirkkojärvestä.

Lähteet: 1 = luettu Wikipedian suomenkielisestä artikkelista, 2 = katsottu tai mitattu Karttapaikka- verkkopalvelusta, 3 = määritetty VALUE- verkkopalvelun avulla [14], 4 = Vanhat painetut kartat- karttapalvelu

Järviä muokkaa

Kiskonjoen alueen savipellot ovat vähäjärvisiä, mutta valuma-alueen kalliomäkisellä osalla esiintyy paljon pieniä järviä. Erityisen merkittäviä ovat eri sivuhaarojen läpivirtausjärvet, joka on joen pääuomassa Saarenjärvi. Kiskonjoen alueella on pieniä järviä, joiden lasku-uoma laskee Saarenjärveen tai yhtyy Kiskonjokeen. Sellainen on Kollarinjärvi, jonka laskuoja yhtyy heti yläjuoksulla Kiskonjokeen. Slussinkosken yläpuolelle yhtyvän ojan valuma-alueella sijaitsevat Vähäjärvi ja Isojärvi. Myös Saarenjärveen laskee oja, joka alkaa lasketusta Vähäjärvestä. Saarenjärven itäpään rantaan laskee Tuulijärvenoja. Sen valuma-alueella sijaitsee Tuulijärvi, Munttusjärvi, Sågträsk ja Notträsk. Myös Munajärvi näyttää kuuluvan tähän valuma-alueeseen. Alajuoksulla yhtyvän Kuustonojan valuma-alueella on useita järviä. Suurimmat niistä ovat Sahajärvi ja Leviäjärvi. Kuustonoja alkaa Hamarjärvestä, johon laskee lännestä Mustajärvi ja Vähäjärvi sekä Kolmoisjärvien kautta Liljajärvi ja Krailan Pitkäjärvi. Lisäksi Hamarjärven eteläpäähän laskee vielä Pitkäjärvi, Kaitajärvi ja Malarijärvi.[2][1][15][16]

Katso myös muokkaa

Lähteet muokkaa

  • Perkonoja, Marjo & Salmi, Pasi: Kiskonjoen vesistön Natura 2000 -alueen hoito- ja käyttösuunnitelma. Raportteja 29. Varsinais-Suomen ELY-keskus, 2014. ISBN 978-952-314-014-1. Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 12.5.2022).

Huomioita muokkaa

  1. a b Valuma-alueen pääuoma ja sen pituuden arviointi on esitetty artikkelissa Kiskonjoen–Perniönjoen vesistö kappaleessa ”Pääuoma”.

Viitteet muokkaa

  1. a b c d Kiskonjoki, alkulähde (sijainti maastokartalla) Karttapaikka. Helsinki: Maanmittauslaitos. Viitattu 5.5.2022.
  2. a b c d e f Kiskonjoki, suisto (sijainti maastokartalla) Karttapaikka. Helsinki: Maanmittauslaitos. Viitattu 5.5.2022.
  3. Hyvärinen, Veli & Gurer, Ibrahim: Virtaama-aineiston tilastoanalyysi. Vesientutkimuslaitoksen julkaisuja 15 (virtaamat mitattu Koskella). Helsinki: Vesihallitus, 1976. ISBN 951-46-2038-0. Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 11.2.2023).
  4. Peruskartta 1:20 000. 2012 09 Ylönkylä. Helsinki: Maanmittauslaitos, 1904. Kartta Vanhat painetut kartat -palvelussa (JPG) (viitattu 11.5.2022)
  5. Kiskonjoen–Perniönjoen vesistö (24) Järvi-meriwiki. Suomen ympäristökeskus. Viitattu 5.5.2022.
  6. Paikkala, Sirkka ym.: Suomalainen paikannimikirja, s. 165. Helsinki: Karttakeskus: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, 2007. ISBN 9789515939760 sid.. Näköisversio.
  7. a b c d e Kiskonjoen vesistö (Natura 2000-alue) ympäristö.fi. 14.5.2020. Uudenmaan ELY-keskus & Varsinais-Suomen ELY-keskus. Viitattu 12.5.2022.
  8. a b c Perkonoja, Marjo & Salmi, Pasi: Kiskonjoen vesistön Natura 2000 -alueen hoito- ja käyttösuunnitelma, s. 22–26, 2014
  9. Perkonoja, Marjo & Salmi, Pasi: Kiskonjoen vesistön Natura 2000 -alueen hoito- ja käyttösuunnitelma, s. 5–12, 2014
  10. a b c d Perkonoja, Marjo & Salmi, Pasi: Kiskonjoen vesistön Natura 2000 -alueen hoito- ja käyttösuunnitelma, s. 13–14, 2014
  11. Latokartanon historiallinen ympäristö Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt RKY. 22.12.2009. Museovirasto. Viitattu 17.5.2022.
  12. a b Kosken ruukinalue Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt RKY. 22.12.2009. Museovirasto. Viitattu 17.5.2022.
  13. a b c Perkonoja, Marjo & Salmi, Pasi: Kiskonjoen vesistön Natura 2000 -alueen hoito- ja käyttösuunnitelma, s. 72–73, 2014
  14. a b Kiskonjoen-Perniönjoen valuma-alueen pinta-alamääritys, VALUE - Valuma-alueen rajaamistyökalu KM10, Suomen ympäristökeskus, viitattu 5.5.2022
  15. Kiskonjoen alue (24.01) Järvi-meriwiki. Suomen ympäristökeskus. Viitattu 11.5.2022.
  16. Kirkkojärven alue (24.02) Järvi-meriwiki. Suomen ympäristökeskus. Viitattu 11.5.2022.

Aiheesta muualla muokkaa