Kellovero
Kellovero (ruots. klockskatt) oli Kustaa Vaasan 1530 määräämä ylimääräinen vero, jonka tuotolla Ruotsi maksoi velkansa Lyypekille. Veron kohteena oli seurakuntien omaisuus, säästöt ja tulot. Vero kannettiin joko siten, että jokaisen kirkon, kappelin tai luostarin suurin kirkonkello pakkoluovutettiin sulatettavaksi ja myytäväksi metallina, tai seurakunnan oli maksettava vastaava summa rahana tai kirkkohopeina kellonsa lunastamiseksi.[1][2]
Kellot kuljetettiin suurimpiin satamakaupunkeihin ja laivattiin Lyypekkiin, jossa Kustaa Vaasan edustaja myi ne. Lisäveron tuotto havaittiin pian liian vähäiseksi ja rahaksimuunto vei paljon aikaa, mikä aiheutti lyypekkiläisten valitusten vyöryn. Siksi vero, jota oli alussa kannettu vain kaupungeista ja rannikkopitäjistä, ulotettiin sisämaankin kirkkopitäjiin tammikuussa 1531. Niissä pitäjistä, joissa oli vain yksi kello, joutuivat seurakuntalaiset maksamaan vain puolet lunastusmaksusta.[3]
Suomessa monien seurakuntien tiedetään käyttäneen lunastusoikeutta. Pohjanmaalla vero kannettiin 1532 ja vain Mustasaaren talonpojat joutuivat luopumaan kirkkonsa kellosta.[4] Taalainmaalla kellovero aiheutti 1531–1533 kellokapinaksi kutsutun kolmannen taalalaiskapinan, jonka Kustaa Vaasa kukisti verisesti.
Kellovero-nimistä veroa kannettiin myös Tanskassa ja Holsteinissa 1528.[3]