Avaa päävalikko

Kazanin kaanikunta (tat. Казан ханлыгы, Qazan xanlığı ja ven. Казанское ханство, Kazanskoje hanstvo) oli vuosina 1438–1552 toiminut tataarien feodaalinen valtio, joka sijaitsi entisen Volgan Bulgarian alueella eli nykyisen Tatarstanin, Marimaan, Tšuvassian ja Mordvan alueilla sekä osittain Udmurtian ja Baškortostanin alueilla. Kaaninkunnan pääkaupunki oli Volga- ja Kazanka-jokien yhtymäkohdassa sijaitseva Kazan.[1].

قازان خانليغى
Qazan Xanlığı
Казан Ханлыгы
Flag of the Kazan Khanate.svg
lippu

Kazan Khanate map Tatar.svg
Kaanikunnan kartta, 1540-luku

Hallitsija Kazanin kaani,
Olug Moxammat (ensimmäinen)
Yadegar Moxammat (viimeinen)
Pääkaupunki Kazan
Uskonnot Sunnalaisuus
Kielet tataari, tšuvassi, mari
Edeltäjä(t) Kultainen orda
Seuraaja(t) Moskovan Venäjä

MaantiedeMuokkaa

Kaanikunnan alue muodostui Bolğarin, Cükätäwin, Kazanin ja Qaşanin valtakuntien maista, joissa asuivat muslimibolgaarit, sekä muista maista, jotka alun perin kuuluivat Volgan Bulgariaan. Kaanikunnan pääjokia ja -väyliä olivat Volga-, Kama- ja Vjatka-joet.

VäestöMuokkaa

Suurin väestöryhmä olivat Kazanin tataarit. Kaaninkuntalaiset eivät kuitenkaan pitäneet itseään välttämättä tataareina, vaan muslimeina tai kazanilaisina. Islam oli valtionuskonto.

HistoriaMuokkaa

Kazanin kaanikunta oli yksi kahdeksasta kaaninkunnasta, jotka muodostuivat Kultaisen Ordan hajaannuttua 1400-luvun loppulla. Se oli Krimin, Astrahanin ja Sibirin ohella yksi sotilaallisesti ja hallinnollisesti voimakkaista kaanikunnista.[2]

Tsaari Iivana Julman hallitsema Moskovan Venäjä valtasi pääkaupunki Kazanin piirityksen jälkeen lokakuussa 1552. Samalla Venäjä valtasi kaanikunnan kokonaan ja liitti sen osaksi alueitaan.[3]

LähteetMuokkaa

  • Dowling, Timothy C.: Russia at war : from the Mongol conquest to Afghanistan, Chechnya, and beyond. ABC-CLIO, 2015. ISBN 978-1-59884-948-6.

ViitteetMuokkaa

  1. Historic and Architectural Complex of the Kazan Kremlin (Historical Description) UNESCO World Heritage Centre. Viitattu 5.8.2014. (englanniksi)
  2. Dowling 2015 s. 860-861
  3. Dowling 2015 s. 398-400