Kangasalan matkailun historia

Kangasalan matkailun historia ulottuu 1700- ja 1800-luvuille. Sen osatekijöitä ovat olleet muiden muassa paikkakunnan terveyslähteet, ja myöhemmin harju- ja järvimaisemat, jotka 1800-luvulla yhdessä eräiden muiden Suomen maisemien, kuten Punkaharjun ja Tammelan Kaukolanharjun kanssa nousivat kansallisen heräämisen ajan taiteilijoiden ja kirjailijoiden työn tuloksena 1800-luvulla suomalaisen maiseman kansallisiksi ikoneiksi.

Terveyslähde turistikohteena

Alkunsa Kangasalan matkailun perinteet saivat terveyslähteestä. Kangasala oli suosittu matkailukohde jo 1700-luvulla. Kuohunharjun kupeessa Kuohunlahden rannalla sijaitsevan Kuohunlähteen vedellä uskottiin olevan parantavia vaikutuksia. Tuohon aikaan hienoston keskuudessa oli muotia virkistäytyä terveyslähteillä kylpien, ulkoillen ja nauttien parantavia vesiä. Niinpä ensimmäiset varsinaiset turistit tulivat Kangasallekin terveys- ja kylpylälomille.

Kuohunlähteelle rakennettiin kaivohuone ja hiukan myöhemmin erillinen ravintola- ja hotellirakennus. Virkistäytymään tultiin kauempaakin, mieluiten ainakin kerran vuodessa. Samalla matkailijoilla oli hyvä tilaisuus vaihtaa kuulumisia tuttujen kanssa, keskustella, pitää hauskaa ja ottaa selvää muodin uusimmista tuulahduksista. Kylpylämatkailua voitaneen pitää nykyaikaisen lomamatkailun esiasteena. Tuohon aikaan matkailu oli tosin lähinnä aateliston ja vauraan porvariston hupia.

Harjujen lumo

Kylpylämatkailun kultakausi Kangasalla kesti noin sata vuotta. Innostus terveyslähteisiin alkoi hiipua 1840-luvulla. Saksasta oli kuitenkin rantautunut uusi aate: romantiikka. Romantiikan ajan taiteilijat ihailivat luontoa suuresti ja ylistivät sen kauneutta. Hyvät liikenneyhteydet ja upeat maisemat vetivät taiteilijoita puoleensa. Varsinkin Kangasalan monet harjut ja lukuisat järvet tekivät pysyvän vaikutuksen moneen. Ylioppilaiden keskuudessa kotimaan luontoon vaelluksesta tuli tapa osoittaa isänmaanrakkautta.

Jo aikaisemmin olivat harjumaisemat lumonneet ihmisiä, jopa hallitsijoita. Vuonna 1775 Ruotsin kuningas Kustaa III ihastui eräällä matkallaan Syrjänkorkeen (Keisarinharjun) maisemiin niin, että arveli juuri sillä paikalla Saatanan kiusanneen Jeesusta ja luvanneen tälle koko maailman ihanuuden. Syrjänkorkee teki vaikutuksen myös Venäjän keisariin, Suomen suuriruhtinas Aleksanteri I:een vuonna 1819. Paikka nimettiinkin myöhemmin Keisarinharjuksi.

Keisarinharjun lisäksi Kangasalla on ainakin kolme muuta suurta harjua, jotka ovat suosittuja matkakohteita näköalojensa vuoksi. Vatialasta Kangasalan kirkonkylään ulottuva Kirkkoharju, toiselta nimeltään Helaamäki, on näistä suurin ja korkein. Se on ollut tunnettu ajanviettopaikka vuosisatojen ajan. Myös Kuohunharju ja Vehoniemenharju ovat tunnettuja näkymistään. Varsinkin Suinulassa, Pohjois-Kangasalla sijaitsevalla, usein Haralanharjuksi kutsutulla Haralanvuorella on ollut oma roolinsa suomalaisen kansallisromantiikan kehityksessä.

Vehoniemenharju mainittiin matkailunähtävyytenä jo vuonna 1895 ilmestyneessä Suomen matkaoppaassa. Kangasalalaiset ja tamperelaiset yrittäjät perustivat vuonna 1926 Vehoniemenharju Oy:n, joka rakennutti harjulle Heikki Tiitolan suunnitteleman matkailumajan vuonna 1928. Majan viereen valmistui vuonna 1929 majoitusrakennus, jossa oli 16 huonetta. Vuonna 1932 majasta tuli linja-autojen pysähdyspaikka ja moni Tampereen seudun linja-autoyrittäjä kävi valokuvauttamassa jokaisen uuden autonsa Vehoniemellä. Majalla vierailivat muiden muassa Norjan kruununprinssi Olavi vuonna 1936 ja presidentti Kyösti Kallio vuonna 1938. Vuonna 1938 maja siirtyi Suomen Matkailuliitolle, joka puolestaan myi sen Matka ja Ravinto Oy:lle vuonna 1967. Viimeisinä vuosina paikan omisti yksityinen ravintoloitsija, joka lopetti majan toiminnan vuonna 1980. Vuonna 1983 paikalla avattiin kuljetusyrittäjä Olavi Sallisen aloitteesta perustettu Vehoniemen automuseo.

Kesäpäivä Kangasalla

Kesällä 1853 Helsinkiä vaivasi koleraepidemia. Myös Zacharias Topelius oli lähtenyt tautia pakoon maaseudun rauhaan. Hän vieraili ystävättärensä Lotta Lindqvistin kanssa everstiluutnantti Aminoffin tilalla lähellä Haralanvuorta. Topelius ihastui "Harjulan harjun" näkymiin ja kirjoitti tunnetun runonsa "Kesäpäivä Kangasalla". Gabriel Linsén sävelsi runolle myöhemmin melodian. Kesäpäivä Kangasalla on ollut vuodesta 1995 Pirkanmaan maakuntalaulu ja se on varmasti yksi tunnetuimmista kotimaisista sävelmistä. Topeliuksen ajoista lähtien – ja pitkälti hänen ansiostaan – suomalainen kansallismaisema on usein koettu aidoimmillaan juuri Topeliuksen kuvauksen kaltaisina jylhinä, tummina metsämaisemina ja hopeisena kiiltelevinä järvinä, joiden pinnasta sininen taivas untuvaisine pilvineen heijastuu.

Maisemat, isänmaan sielunmaisemat

Kangasalan maisemat tekivät vaikutuksen muihinkin suomalaisen kirjallisuuden merkkihenkilöihin kuin Topeliukseen. Jo Topeliusta ennen Kangasalan luonnonkauneutta ylistivät runoilija Frans Mikael Franzén, Johan Jakob Nervander, Emil von Qvanten ja Johan Ludvig Runeberg. Kirjeissä ja matkakertomuksissa kerrottiin Suomen luonnon ihanuudesta.

Jylhistä maisemista ammennettiin nousevaa kansallistunnetta. Niihin kohdistuva ihailu ja ylpeys haluttiin konkretisoida taiteen keinoin. Varsinkin 1800-luvun alun maalaustaide idyllisine maa- ja luontokuvauksineen ilmentää romanttisen suuntauksen ajatusmaailmaa erittäin hyvin. Maalaismaisemat, pellot, metsät, mäet, harjut, järvet ja joet ovat niissä keskeisessä osassa. Kaksisataa vuotta sitten keskiverto kaupunkilaisihminen tunsi varmaankin olevansa yhtä vieraantunut luonnosta kuin nykyajan urbaanit lähiöerakot.

Kangasalan maisemia maalasivat 1800-luvulla monet tunnetut taidemaalarit. 1800-luvun alussa Suomessa ei oikeastaan ollut omaa taide-elämää. Ensimmäisiin Kangasalan ikuistajiin kuuluivat ruotsalainen Emanuel Thelning, jonka vapaaherra Kustaa Mauri Armfelt lähetti Kangasalle vierailtuaan Kuohun terveyslähteellä vuonna 1811 ja Aleksanteri I:n saksalainen hovimaalari Carl von Kügelgen, joka maalasi ainakin kolme Kangasala-aiheista taulua. Hänen 15 litografiaa sisältävää teostaan Vues pittoresques de la Finlande voidaan pitää suomalaisen maisemakuvauksen alkuna. Von Kügelgenin maalauksia on ainakin Pietarin Eremitaašissa.

Muita Kangasalan-kuvaajia olivat Werner Holmberg, Einar Ilmoni, Eero Järnefelt, Hjalmar Munsterhjelm, Sigurd Wettenhovi-Aspa ja Magnus von Wright, joka teki 1860-luvulla kuusi Kangasala-aiheista taulua.

Kuivalevykuvauksen keksiminen vuonna 1882 teki valokuvauksesta entistä helpompaa ja halvempaa. Myös maisemia alettiin ikuistaa entistä enemmän valokuvaamalla niitä. Kangasalla ensimmäiset varsinaiset maisemakuvat otti tiettävästi Gustin Lojander vuonna 1893. Hänen valokuvasarjansa esitteli Kangasalan maisemia ja nähtävyyksiä.

Maisemavalokuvauksen noussut suosio vähensi taidemaalareiden kiinnostusta Hämeeseen. Suuntaa suomalaisuuden juurille alettiin etsiä entistä enemmän Karjalasta. Kangasalaa ei silti hylätty kuva-aiheena, sillä paikallisten taiteilijoiden määrä kasvoi koko ajan ja he maalasivat usein kotiseutujensa maisemia. Valokuvat auttoivat tuomaan kangasalalaisia maisemia koko kansan tietouteen. 1800-luvun lopulla tapahtuneiden painoteknisten edistysaskelten myötä maisemakuvat levisivät pian ympäri maata edullisten postikorttien muodossa.

Näkötornit olivat aikansa turistirysiä

Haralanharjun näkötorni

Taiteilijoiden Kangasala-kuvaukset houkuttelivat yhä useampia matkailijoita pitäjään. Voidakseen ihailla maisemia ihmisten oli kiivettävä korkeille paikoille, joskus jopa puuhun. Vaikka harjujen laet olivatkin 120 vuotta sitten varmasti vähäpuustoisempia kuin nykyään johtuen sahateollisuuden suuresta puuntarpeesta, näkötornien rakentaminen koettiin tarpeelliseksi matkailijamäärien lisääntyessä. Kaikki Kangasalan suosituimmat näköalapaikat Kuohunharjua lukuun ottamatta saivat oman näkötornin 1880- tai 1890-luvulla, Keisarinharju ensimmäisenä, vuonna 1881 ja Haralanharju vuonna 1895. Keisarinharjulle oli tosin rakennettu jo Aleksanteri I:n vierailun aikoihin näköalapaviljonki, mutta se oli jo hävinnyt 1850-luvulle tultaessa.

Kangasalan ja Tampereen harjut kuuluvat samaan harjumuodostumaan. Usein matkailijat vierailivat sekä Kangasalan harjuilla että Tampereen Pyynikinharjulla, jotka olivat 1800-luvulla Länsi-Suomen suosituimmat matkakohteet. Vuonna 1890 Kangasalla kävi arviolta noin 800, Pyynikillä noin 1 200–1 400 ja Imatralla, joka oli siihen aikaan maan suosituin matkailukohde, noin 5 000 turistia. Määrät vaikuttavat pieniltä, mutta 1800-luvun lopulla ei ollut huvipuistoja eikä festivaaleja, messuja tai muita massatapahtumia juuri järjestetty. Suurin osa lomamatkoista suuntautui luontoon. "Villistä luonnosta" haettiin henkistä yhteyttä isänmaahan.

Lähteet

• Juvonen, Kirsti (toim.): Kangasala-opas. Kangasala: Kangasala-Seura ry, 1989.
• Raitio, Raine (toim.): Kesäpäivä Kangasalla. Kangasala: Kangasala-Seura ry, 1997. 9529085273.
• Klinge, Matti: Ylioppilaskunnan historia I. Helsinki: Gaudeamus, 1991.
• Topelius, Zacharias: Elämäkerrallisia muistiinpanoja. Helsinki: Otava, 1923.