Kaarle (Itävallan arkkiherttua)
Kaarle (saks. Karl Ludwig Johann, myös Carl; 5. syyskuuta 1771 Firenze – 30. huhtikuuta 1847 Wien)[1] oli Itävallan arkkiherttua ja sotamarsalkka, jota on pidetty yhtenä liittoutuneiden taitavimmista sotapäälliköistä Napoleonin sotien aikana. Hän oli myös sotateoreetikko ja Itävallan armeijan uudistaja. Kaarlen veljiä olivat Itävallan keisari Frans I sekä sotapäällikkönä toiminut arkkiherttua Juhana.
| Kaarle | |
|---|---|
|
Itävallan arkkiherttua Teschenin herttua | |
 | |
| Syntynyt |
5. syyskuuta 1771 Firenze, Toscana |
| Kuollut |
30. huhtikuuta 1847 (75 vuotta) Wien, Itävalta |
| Lapset | 6 |
| Suku | Habsburg |
| Isä | Leopold II |
| Äiti | Maria Luisa |
| Uskonto | roomalaiskatolisuus |
Kaarlen isä oli Toscanan suurherttua, vuodesta 1790 pyhä saksalais-roomalainen keisari Leopold II.[2] Kaarle varttui Italiassa. Hän osallistui vuonna 1792 alkaneisiin Ranskan vallankumoussotiin ja menestyi 1793 Aldenhovenin ja Neerwindenin taisteluissa, minkä jälkeen hänet nimitettiin Itävallan Alankomaiden kenraalikuvernööriksi. Vuonna 1796 hänestä tuli Itävallan Reinin-armeijan ylipäällikkö ja Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan kenraalisotamarsalkka. Samana vuonna hän löi useasti kenraali Jourdanin ja Moreaun komentamat ranskalaiset joukot ja pakotti ne perääntymään Reinin länsipuolelle. Toisen liittokunnan sodassa (1798–1802) Kaarle oli jälleen Reinin armeijan johdossa ja päihitti jälleen Jourdanin sekä Massénan joukot.[1] Hän joutui jättämään tehtävänsä huonon terveyden vuoksi vuonna 1800, mutta hänet kutsuttiin takaisin Itävallan kärsittyä tappion Hohenlindenin taistelussa.[2] Ranskalaisten voiton jälkeen Kaarle ei kyennyt kuitenkaan pysäyttämään Moreaun etenemistä Wieniin.[1]
Kaarle toimi vuodesta 1801 kuninkaallisen sotaneuvoston (Hofkriegsrat) puheenjohtajana ja sai laajat valtaoikeudet – olihan hän ainoa itävaltalainen kenraali, joka oli kyennyt saamaan voittoja ranskalaisista. Hän toteutti maan asevoimissa merkittäviä ja kauaskantoisia uudistuksia, jotka osin perustuivat ranskalaisten saavutusten hyödyntämiseen. Uudistuksiin kuuluivat kansalaisten aseistaminen ja sotilasakatemioiden perustaminen. Vuonna 1805 uudelleen puhjenneen sodan aikana Kaarle komensi Itävallan pääarmeijaa Italiassa. Hän voitti jälleen Massénan Caldieron taistelussa, mutta Napoleonin Saksassa saavuttamat voitot päättivät sodan Ranskan eduksi.[1] Kaarle kutsuttiin armeijoineen vielä Saksaan, mutta mitään ei ollut enää tehtävissä. Hän palasi sen jälkeen jatkamaan Itävallan armeijan uudelleenjärjestelyä. Työ keskeytyi jälleen sodan sytyttyä uudelleen vuonna 1809. Kaarle voitti tällä kertaa Napoleonin toukokuussa Aspern-Esslingissä, mutta kärsi heinäkuussa tappion Wagramin taistelussa.[2]
Kaarle ei vuoden 1809 jälkeen osallistunut Napoleonin sotiin, mutta hänen käynnistämänsä Itävallan armeijan kehitystyö edesauttoi Napoleonin kukistamista vuosina 1813–1814.[1] Hän itse toimi vuodesta 1815 Mainzin kuvernöörinä.[2] Hän kirjoitti myös aikalaisiin merkittävästi vaikuttaneita sotateroreettisia teoksia, joista tunnetuin on 1814 ilmestynyt kolmiosainen Grundsätze der Strategie erläutert durch die Darstellung des Feldzuges von 1796 in Deutschland (”Strategian perusteet selitettyinä vuoden 1796 Saksan sotaretken kuvauksen avulla”). Kirjoituksissaan Kaarle painotti taisteluissa varovaisuutta ja harkintaa, vaikka komentajana hän oli itse suosinut aggressiivista ja uhkarohkeaa lähestymistapaa. Hänen oppejaan alettiin pitää jo omana aikanaan jossain määrin vanhentuneina.[1]
Kaarle oli vuodesta 1815 naimisissa Henriette von Nassau-Weilburgin kanssa. Heidän poikansa oli sotamarsalkaksi kohonnut arkkiherttua Albrekt.[2]
Lähteet muokkaa
Aiheesta muualla muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kaarle (Itävallan arkkiherttua) Wikimedia Commonsissa
- Matti Lappalainen: Vieläkö lisä Napoleonin arvostettuihin tulkitsijoihin? Itävallan arkkiherttua Kaarlen panoksesta sotataidon ja sotatieteiden rintamassa (pdf) Tiede Ja Ase 47 (1989), s. 153–167