Avaa päävalikko

Köyliön varavankila

entinen vankila Köyliössä

Köyliön varavankila oli vuosina 1935-1998 Köyliössä toiminut vankila. Nykyään se muodostaa yhdessä entisen Huittisten varavankilan kanssa Satakunnan vankilan ja tunnetaan nimellä Satakunnan vankilan Köyliön osasto. Vankila sijaitsee Köyliönjärven itäpuolella Kakkurinsuolla, noin 11 kilometrin päässä kunnan keskustasta.

Poliittiset vangitMuokkaa

Köyliön varavankila perustettiin väliaikaiseksi työleiriksi samaan aikaan Huittisten varavankilan kanssa vuonna 1935. Se lakkautettiin marraskuun lopussa 1940. Vankila aloitti kuitenkin toimintansa uudelleen vain vajaan kahden kuukauden kuluttua, jolloin sinne sijoitettiin poliittisia vankeja. He olivat kielletyn Suomen Kommunistisen Puolueen sekä Suomen-Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura aktivisteja. Köyliössä oli turvasäilössä useita tunnettuja aktivisteja, kuten Erkki Salomaa ja Allan Asplund.[1]

Vangittuja poliittisia aktivisteja oli kaikkiaan noin 500-600. Heitä kaikkia ei pystytty sulkemaan olemassa oleviin laitoksiin, joten Köyliön varavankilan tiloihin päätettiin rakentaa vankileiri. Rakennustyöt alkoivat helmikuun alussa 1941 noin 50 tavallisen vangin voimin. Ensimmäiset poliittiset vangit saapuivat Köyliöön toukokuussa, jolloin rakennustyöt olivat vielä osittain kesken. 15 vankia jatkoi kunnostustöitä kesäkuun puoliväliin saakka, jolloin kaikki Oulun ja Vaasan vankiloiden miespuoliset turvasäilövangit lähetettiin Köyliöön.

Jatkosodan sytyttyä Köyliöön alettiin sijoittamaan myös venäläisiä sotavankeja. Syyskuun alkuun mennessä leirillä oli noin 450 vankia, joista 288 oli poliittisia. Heidät vapautettiin syyskuun ensimmäisenä päivänä 1941 ja kuljetettiin Kokemäelle Peipohjan asemalle. Sieltä matka jatkui junalla Riihimäelle, jossa heidät liitettiin rangaistusvangeista koottuun Erilliseen jalkaväkipataljoona 21:een.

Sotavankileiri 1Muokkaa

Talvi- ja jatkosodan aikana varavankilassa toimi Sotavankileiri 1.

Talvisodan aikana se aloitti toimintansa joulukuun puolivälissä 1939 ja oli toiminnassa huhtikuun jälkipuoliskolle saakka. Leirillä oli vankeina aliupseereita, upseereita sekä poliittisia upseereita. Yhteensä leirillä oli sodan aikana 457 vankia, joista ainakin neljä menehtyi.

Jatkosodan aikana Köyliön sotavankileiri toimi yli kolmen vuoden ajan. Se perustettiin heinäkuussa 1941 ja lakkautettiin marraskuussa 1944. Leirillä oli enimmillään 3 477 vankia, joista noin 1 000 oli upseereja. Kolmen vuoden aikana menehtyi yhteensä 111 vankia, teloitettuja heistä oli 18. Surmansa saaneet on haudattu vankilan alueelle, jossa on nykyään myös muistomerkki. Vankien joukossa oli kaikkiaan 27 eri kansallisuutta.

Köyliössä säilytettiin myös korkea-arvoisinta suomalaisten vangiksi jäänyttä upseeria, kenraalimajuri Vladimir Kirpitšnikovia. Sotavankileirien omien töiden lisäksi vankityövoimaa käyttivät paikalliset asukkaat; vangit työskentelivät lähinnä erilaisissa maalaistalojen askareissa.

TulipaloMuokkaa

Myöhään keskiviikkoiltana 1.7.1959 syttyi Köyliön varavankilassa Suomen historian tuhoisin vankilapalo. Se sai alkunsa, kun mielenterveysongelmista kärsinyt vanki Olavi Karhu asetti yksinäissellissään olkipatjan ja vaatteensa sellin ovea vasten ja sytytti ne tuleen. Kun vartija avasi oven, palava patja kaatui käytävälle, ja ilmavirta sytytti puisen vankilaparakin nopeasti ilmiliekkeihin.[2]

Varavankilassa olleet vangit olivat pikkurikollisia, kuten autovarkaita, näpistelijöitä ja rattijuoppoja. Puiseen vankilaparakkiin oli teljetty kaikkiaan 72 vankia. Parakin seinät olivat raakalautaa ja lämmöneristeenä oli turvepehkua ja kutterinlastua. Palo havaittiin noin kello 22.30 illalla, ja palon ääniin ja vankien avunhuutoihin havahtunut vankilan vartiopäällikön vaimo kiirehti sadan metrin päässä palopaikalta sijainneeseen puhelinkeskukseen tekemään hälytyksen. Paikalle hälytettiin kaikkiaan 25 lähiseudun palokuntaa.[3]

Vankilaparakin keskellä ollut palomuuri ei kyennyt estämään tulen leviämistä, sillä siinä oleva ovi oli palon syttyessä auki. Palon sytyttäneen Olavi Karhun oli tiedetty jo pitkään uhkailleen itsemurhan tekemisellä. Häneltä oli toistuvasti takavarikoitu esineitä, joita hän oli hankkinut haltuunsa itseään vahingoittaakseen. Palohetkellä Karhu odotti siirtämistä tutkittavaksi vankimielisairaalaan Turkuun.[2]

Tulipalossa sai surmansa sai 16 vankia, jotka kaikki olivat alle viiden vuoden rangaistuksiin tuomittuja miehiä. Uhreista vanhin oli syntynyt vuonna 1927, ja nuorin heistä oli vasta 18-vuotias. Heistä kaksi olisi vapautunut vankeudesta seuraavana päivänä. Suurin osa tuleen syttyneen parakin vangeista saatiin kuitenkin pelastettua, ja heistä palovammoja saaneet toimitettiin Porin sairaalaan. Pelastuneista ainakin osa saatiin ulos selleistään niiden ikkunoiden kautta. Vankilan henkilökunta hakkasi ikkunoiden kaltereita kirveillä, väänsi niitä sorkkaraudoilla irti ja sai myös taipumaan niitä rautakankea käyttäen.[2] Eräs suurikokoinen ja lihaksikas vanki sai sellissään olleen pöydän avulla väännetyksi kalterien väliin aukon ja autetuksi siitä kolme muuta vankia ulos, mutta juuttui itse kalterien väliin ja menehtyi.[3]

Onnettomuuden uhrien etsintä aloitettiin vankien avustamana heti, kun tulipaloa oli saatu riittävästi rajoitettua ainakin 13 palokunnan voimin. Paikalle hälytettiin myös poliisivoimia Turusta sekä sotaväkeä Turusta ja Yläneeltä. Seuraavan päivän puoleenpäivään mennessä löydettiin 15 vangin ruumiit, jotka olivat tunnistamattomiksi palaneita. Eräs etsintöihin osallistuneista vangeista löysi palon 16. uhrin, Unto Pulakan, vasta kello 19 aikoihin samana päivänä.[2]

Vankeja oli palon syttyessä vankilaparakissa 62 tai 72 henkeä ja koko vankilassa 165 henkeä.[2]

Tulipalon jälkeen tehdyissä tutkimuksissa todettiin, että Köyliön varavankilan parakit olivat täysin sopimattomia tarkoitukseensa. Parakeissa oli kaksinkertaiset pahvilla päällystetyt lautaseinät, jotka oli täytetty sahanpuruilla.[2]

Köyliön varavankilan puutteellisesta paloturvallisuudesta perättiin tapauksen jälkeen vastauksia valtiolta, oikeusministeriön vankeinhoito-osastolta, vankeinhuoltolaitokselta ja varavankilan johdolta. Vastuun joutuivat kuitenkin lopulta kantamaan muut.[3]

Tapauksen oikeuskäsittely alkoi Kokemäen kihlakunnanoikeudessa lokakuussa 1960, ja oikeuden istunnot pidettiin Kokemäen vanhan yhteiskoulun luokkahuoneeseen kalustetussa oikeussalissa. Syyttäjä vaati kahdelle vartijalle rangaistusta yksin teoin tehdyistä virkavirheistä ja kuolemantuottamuksista. Syyttäjän mukaan vartijat olivat päästäneet palon leviämään jättämällä palo-oven auki. Kun asiaa oli käsitelty kolmessa istunnossa, oikeus antoi päätöksensä 8. toukokuuta 1961. Vartijoita vastaan nostetut syytteet hylättiin, kun sen sijaan tuhopolttajan vanhemmat velvoitettiin maksamaan 15 miljoonaa markkaa valtiolle ja 300 000 markkaa muita korvauksia poikansa jäämistöstä. Vanhemmille määrättyjä korvauksia pidettiin käsittämättöminä ja yleisen oikeustajun vastaisina, ja asiasta tehtiin jopa eduskuntakysely. Silloinen oikeusministeri Pauli Lehtosalo täsmensi vastauksessaan, että korvaukset on maksettava vain jäämistön osalta, joten vanhemmat eivät joutuneet suorittamaan korvauksia omalla omaisuudellaan. Turun hovioikeus ja Korkein oikeus pitivät voimassa kihlakunnanoikeuden langettaman tuomion.[3]

Palossa tuhoutuneen vankilaparakin paikalle rakennettiin uudet tilat, ja 1960-luvun puoliväliin mennessä Köyliön varavankilan tilat kuuluivat jo Suomen parhaisiin.[3]

LähteetMuokkaa

ViitteetMuokkaa

  1. Nälkää ja kovaa kohtelua 13.12.2011. Turun yliopisto. Viitattu 28.8.2012.
  2. a b c d e f Akseli Hirvaskoski Eurassa 3.10.2010. Euran helluntaiseurakunta. Viitattu 28.8.2012.
  3. a b c d e Lauri Silvander: Köyliön kauhujen yö. Ilta-Sanomat 29. kesäkuuta 2019, Plus-liite s. 12–13. Sanoma Media Finland.