Avaa päävalikko
Rikkikääpä

Käävät on vanhentunut nimi sienisuvusta Polyporaceae. Ne ovat kantasieniä, jotka kasvavat usein puun rungossa puun loisena tai lahottajana. Elävällä puulla kasvaessaan kääpä vahingoittaa puuta lahottamalla sitä, kuolleella puulla taas elävät yleensä eri lajit. Suomessa esiintyy yli kaksisataa eri kääpälajia. Nykyään on todettu, että Polyporales on vain yksi monista lahkoista, jossa kääpiä esiintyy. Muita lahkoja ovat esimerkiksi Hymenochaetales, Gloeophyllales, Thecisporales ja jopa vahveroista tunnettu Cantharellales sekä paljon helttasieniä sisältävä Agaricales-lahko, ja esimerkiksi lampaankääpä (Albatrellus ovinus) on samassa Boletales-lahkossa tattien, rouskujen ja haperoiden kanssa. Osittain käävät ovat vain hyvinkin kaukaista sukua toisilleen. Lisäksi on paljon kääpämäisiä sieniä, joita pidetään rajatapauksena, voiko niitä laskea kääviksi. Tällaisia ovat esimerkiksi raspikat, rypykät, vanukat ja kelmukat.[1]

Käävän monivuotinen sienirihmasto elää puun sisällä. Itiöemä kasvaa puun ulkopinnalla joko pinnanmyötäisenä eli resupinaatisena, selvästi kasvualustastaan ulkonevana eli pileaattisena tai jotkin lajit näiden sekamuotona (puoliresupinaattinen). Itiöemällä ei yleensä ole jalkaa. Kääpien itiöemät voivat olla joko yksivuotisia tai monivuotisia. Monivuotisten kääpien, kuten taulakäävän (Fomes fomentarius), itiöemät saattavat kasvaa varsin kookkaiksi. Usein käävän elämän lopettaa emäpuun lahoaminen pois, mutta myös käävillä on loisia. Jalalliset käävät kasvavat tavallisesti maassa. Kääpien tunnusmerkkinä on itiöemän alapinnan pillistö, joka kuitenkin poikkeaa tattien pillistöstä selvästi. Heltallisia kääpiä tunnetaan myös, esimerkiksi koivunhelttakääpä (Trametes betulinus).

Kääpien merkitysMuokkaa

Käävät ovat monien muiden sienten tavoin hajottajia. Ne siis muuttavat kuolleen eloperäisen puumassan epäorgaaniseen muotoon.

Jotkut käävät, kuten männynkääpä (Phellinus pini), voivat olla merkki vanhasta metsästä, sillä ne eivät elä nuoressa ja terveessä puussa. Nuoressa metsätalousmetsässä kääpiä ja kääpälajeja on varsin vähän. Osa käävistä vaatii kasvualustakseen kuolleen maapuun, ja vaativimmat lajit jopa jonkin toisen kääpälajin esilahottaman rungon. Yksivuotisissa lajeissa sen sijaan on hyvinkin yleisiä ja vaatimattomia lajeja. Pinovyökääpä (Trametes ochracea) esiintyy hyvin yleisesti jopa muutaman sormen paksuisilla kuolleilla lehtipuun rungoilla.

Osaa käävistä voi maallikko erehtyä luulemaan aivan toisenlaiseksi sieneksi, kuten homeeksi niiden pinnanmuotoisen kasvutavan ja epämääräisen muodon vuoksi.

Kääpien tunnistaminenMuokkaa

Eri kääpälajien tunnistaminen voi olla muotovaihtelusta johtuen haastavaa, sillä saman lajin itiöemät voivat olla mm. kasvupaikastaan ja ympäristön kosteudesta johtuen erinäköisiä keskenään. Kääpälajin tunnistamiseksi huomiota kannattaa kiinnittää esimerkiksi seuraaviin seikkoihin:

  • minkälainen kasvuympäristö on, kasvaako kääpä maassa vai puussa,
  • jos puussa, niin
    • mikä on puulaji eli ns. isäntäpuu ja missä kohdassa puuta itiöemä kasvaa,
    • näkyykö puussa valko- vai ruskolahoa tai mahdollisesti useita kääpälajeja,
  • onko kääpä täysin alustanmyötäinen vai onko sillä (edes pieni) lakki (katso myös itiöemätyypit),
    • lakin muoto ja rakenteet; mallon, ylä- ja alapinnan värit; eri kerroksien määrä ja paksuus,
    • alustanmyötäisen käävän reunus (selvärajainen, häipyvä, pullea reunavalli tms.),
  • tuntuuko itiöemä sitkeältä, pehmeältä, mehevältä tms.,
  • pillien muodot, koot ja värit, joiden tarkastelussa usein auttaa millimetriasteikolla varustettu luuppi,
    • pillikoko merkitsee siis kuinka monta pillin suuta mahtuu millimetrin pituiselle janalle, vain suuripillisillä lajeilla on käytännöllisempää käyttää senttimetrin pituista janaa (katso esimerkiksi väljäpillikääpä),
  • käävän tuoksu ja maku.

Joskus lajien tunnistus vaatii hienorakenteiden, kuten rihmastorakenteen ja itiöiden, tarkastelua mikroskoopilla, tai jopa dna-analyysia.

Kääpiä tutkiessa kannattaa muistaa niiden suojelu. Itiöemiä ei tule repiä irti turhaan, usein viipale tai pala riittää eri kerrosten tarkasteluun. Käännetyt puut tulee palauttaa takaisin alkuperäiseen asentoon ja paikkaan, jotta kääpä voi jatkaa kasvuaan.[2]

Käävän käyttöäMuokkaa

Monet käävät, varsinkin taulakäävät, ovat tunnettuja siitä, että ne kuivattuina ja sytytettyinä kytevät hyvin hitaasti ilman liekkiä, muuttuen pikkuhiljaa tuhkaksi. Kääpä saattaa kyteä tuntikaudet savuten. Tämä näkyy joidenkin kääpien suomenkielisissä nimissä: taulakäävästä tehtiin taulaa tulentekoa helpottamaan, ja arinakääpää (Phellinus igniarius) käytettiin tulen säilyttämiseen uunissa, eli se laitettiin uunin arinalle hiljalleen kytevän hiilloksen tulta säilyttämään.

Kääpiä on palo-ominaisuuksiensa vuoksi käytetty myös tulen kuljettamiseen. Kytevän käävän päälle on kiedottu mahdollisimman paljon kosteaa nahkaa tai kangasta, jotta kääpä saisi mahdollisimman vähän happea ja palaisi mahdollisimman hitaasti. Tulen kuljetusta käävässä auttaa myös se, että kääpien kuoret palavat huonosti, ja eristävät osaltaan kytevän sisuksen.

Taulaaminen on kansanperinteellistä iho-oireiden ja särkyjen hoitoa käävällä. Kääpä sytytetään kytemään, ja sen kuuman tuhkan annetaan putoilla iholle. Tuhkassa on tervamaista ainetta, jonka on ilmeisesti ajateltu auttavan ihovaivoihin tervan tavoin. Entisen Neuvostoliiton alueella on käytetty pakurikääpää lääkkeenä.

Kääpiä voidaan käyttää tekstiilien värjäykseen. Väriaineet irrotetaan liottamalla. Muiden kuin yksivuotisten kääpien keräämistä on kuitenkin syytä välttää, sillä lajintunnistus saattaa olla aloittelijalle hankalaa, ja mukaan voi vahingossa tulla uhanalainenkin laji.

SukujaMuokkaa

Katso myösMuokkaa

LähteetMuokkaa

  1. Tuomo Niemelä: Suomen käävät, s. 9–11. Helsinki: Norrlinia, 2016. ISBN 978-951-51-2434-0.
  2. Tuomo Niemelä: Suomen käävät, s. 22-36. Helsinki: Norrlinia, 2016. ISBN 978-951-51-2434-0.

Aiheesta muuallaMuokkaa