C:stä alkava jooninen moodi Ionian mode C.mid Soita (ohje).

Jooninen on Heinrich Glareanin vuonna 1547 antama nimi hänen määrittelemälleen uudelle kirkkosävellajille, hänen käyttämänsä numeroinnin mukaan 11. moodille, jossa sävelala ulottui C:stä oktaavia korkeammalla olevaan C:hen, ja jonka dominanttina (tenor) toiminut G jakoi puhtaan kvintin laajuiseen pentakordiin (kokoaskel-kokoaskel-puoliaskel-kokoaskel) ja puhtaan kvartin laajuiseen tetrakordiin (kokoaskel-kokoaskel-puoliaskel): C D E F G + G A B C.[1] Tämä asteikko on oleellisesti sama kuin myöhemmän tonaalisen musiikin duuriasteikko.[2][3]

Ennen Glareania vallinneen käsityksen mukaan kirkkosävellajeja oli kahdeksan: autenttiset asteikot jotka alkavat sävelistä D, E, F ja G [4] sekä niiden plagaaliset vastineet, joilla oli autenttisen kanssa yhteinen päätössävel (finalis), mutta joiden sävelala alkoi kvarttia alempaa.

Glareanin 12. moodi oli joonisen moodin plagaalinen muunnos, hypojooninen. Siinäkin finalis-sävelenä oli C, mutta sävelala ulottui sen alapuolella olevasta G:stä seuraavaan ylempään G:hen, ja tenor -sävelenä oli E.[5]

Jo keskiajalla oli lyydisessä sävellajissa usein käytetty H:n sijasta puoliaskelen verran alempaa B:tä, jolloin tämä asteikko oli sekin aivan joonisen eli nykyisen duuriasteikon kaltainen, vaikkakin toisella korkeudella kuin C:stä alkava jooninen. Ennen Glareania ei joonista asteikkoa kuitenkaan ollut tunnustettu omaksi sävellajikseen.[6]

Jo vuosisatoja on yleensä ajateltu, että duuri ja molli, joihin lähes koko myöhempi eurooppa­lainen klassinen musiikki perustuu, syntyivät joonisesta ja aiolisesta kirkko­sävel­lajista, kun soinnullisuus syrjäytti renessanssin aikaisen polyfonian. Tämä käsitys kuitenkin yksin­kertaistaa asiaa liiaksi. Onkin väitetty, että Glareanin uudet moodit olivat lähinnä vain teoreetikkojen alustava ja sellaisena lyhyt­aikaiseksi jäänyt yritys selittää aikansa ilmiöitä, jotka vähitellen johtivat kirkko­sävel­lajien korvautumiseen duurilla ja mollilla.[7]

Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Ionian mode

LähteetMuokkaa

  1. ”Ionian”, The New Grove Dictionary of Music and Musicians, 2. painos, 12. osa. Lontoo: MacMillan, 2001. ISBN 978-1-56159-239-5.
  2. George Thaddeus Jones: ”Medieval Church Modes”, Music Theory: The Fundamental Concepts of Tonal Music, Including Notation, Terminolgy, and Harmony, s. 42–43. Barnes & Noble Books. ISBN 0-06-460137-4 ISBN 0-06-467168-2.
  3. ”Jooninen”, Tammen musiikkitietosanakirja, 1. osa (A–L), s. 185. Tammi, 1983. ISBN 951-30-5915-4.
  4. ”Medieval Modal Theory”, {{{Nimike}}}. Lontoo: MacMillan, 2001. ISBN 978-1-56159-239-5.
  5. ”Hypoionian”, The New Grove Dictionary of Music and Musicians, 2. painos, 12. osa. Lontoo: MacMillan, 2001. ISBN 978-1-56159-239-5.
  6. ”Kirkkosävellajit”, Tammen musiikkitietosanakirja, 1. osa (A–L), s. 209. Tammi, 1983. ISBN 951-30-5915-4.
  7. ”Jooninen”, Otavan iso musiikkitietosanakirja, 3. osa (Herz-Laudes). Otava, 1978. ISBN 951-1-04553-9.

Aiheesta muuallaMuokkaa