Johan Wikmanson

Johannes ("Johan") Wikmanson (28. joulukuuta 1753 Tukholma10. tammikuuta 1800 Tukholma) oli ruotsalainen säveltäjä ja urkuri. Hän oli yksi merkittävimmistä maassa toimineista kantaruotsalaisista muusikoista 1700-luvun jälkipuoliskolla. Hän saavutti arvostusta poikkeuksellisena urkurina ja oppineena teoreetikkona. Vuosina 1771–81 hän toimi Alankomaiden reformoidun kirkon urkurina, jonka tehtävistä siirtyi urkuriksi Storkyrkaniin.[1]

Wikmanson opiskeli jonkin aikaa Georg Joseph Voglerin kanssa ja sai opetusta myös säveltäjä Joseph Martin Krausilta, josta tuli hänen läheinen ystävänsä. Vuonna 1788 Wikmansonista tuli Ruotsin kuninkaallisen musiikkiakatemian jäsen, ja vuonna 1797 hän pääsi johtamaan sen opetustoimintoja.[1]

SävellystyöMuokkaa

Wikmanson ehti säveltämiselle jääneestä vähäisestä ajastaan huolimatta luomaan rikkaan instrumentaali- ja vokaalimusiikin tuotannon. Tärkeimpiin teoksiin kuuluvat viisi tai kuusi jousikvartettoa, joista kolme säveltäjän ystävä Gustaf Abraham Silverstolpe julkaisi vuonna 1801 tämän jo kuoltua. Joseph Haydnin vaikutus näkyy sävellyksissä monin tavoin. Wikmansonin muuhun tuotantoon kuuluu muun muassa kaksi pianosonaattia. Hän oli Olof Åhlströmin ja Johan Fredrik Palmin tavoin merkittävä laulusäveltäjä; näistä kukin aloitti laulujen säveltämisen vuonna 1789.[1]

YksityiselämäMuokkaa

Wikmansonin isä Johan Wikman oli lähtöisin gotlantilaisesta suvusta ja syntyi tuolla saarella. Äidillä, Anna Maria Brinckmannilla, oli saksalainen tausta; hän oli alkujaan kotoisin Hampurista. Säveltäjä-urkuri Wikmanson oli viidestä sisaruksesta pikkusiskonsa Christina Marian lisäksi ainoa aikuiseksi elänyt.[1]

Wikmanson oli arkkitehti Erik Palmstedtin ystävä ja pääsi tämän kautta tutustumaan moniin eturivin kulttuurivaikuttajiin. Hänet hyväksyttiin Utile Dulci -seuran jäseneksi; seura oli jaettu kirjalliseen ja musiikilliseen puoleen ("Areopagus").[1]

LähteetMuokkaa