Wikipedia

J. W. Keto

suomalainen poliitikko

Jaakko William Keto (19. joulukuuta 1884 Laihia – 21. lokakuuta 1947 Kööpenhamina) oli suomalainen poliitikko, joka toimi SDP:n kansanedustajana vuosina 1919–1931. Hän toimi myös sosiaaliministerinä 1937 sekä Helsingin apulaiskaupunginjohtajana 1931–1947.[1][2]

J. W. Keto
Sosiaaliministeri
Cajanderin III hallitus
12.3.1937–9.11.1937
Edeltäjä Toivo Janhonen
Seuraaja K.-A. Fagerholm
Kansanedustaja
1.4.1919–15.10.1931
Ryhmä/puolue SDP
Vaalipiiri Uusimaa
Henkilötiedot
Syntynyt19. joulukuuta 1884
Laihia
Kuollut21. lokakuuta 1947 (62 vuotta)
Kööpenhamina
Ammatti toimittaja, johtaja

Keto oli SDP:n sisällissodan jälkeisen ajan merkittävimpiä teoreetikkoja, joka tulkitsi marxilaisuutta Karl Kautskyn oppien mukaisesti korostaen sosialidemokratian ja bolshevismin aatteellisia eroja. Hän oli puolueensa johtavia hahmoja myös kansainvälisissä asioissa.[3] SDP:n tannerilaista oikeistosiipeä edustanut Keto siirtyi jatkosodan aikana vasemmalle ja hänestä tuli sotaa vastustaneen SDP:n rauhanopposition johtohahmoja. Keto loikkasi monien muiden SDP:n opposition jäsenten tavoin SKDL:n riveihin ja hän toimi myös puolueen puheenjohtajana vuodesta 1946 äkilliseen kuolemaansa saakka.[4] Politiikan ohella Keto teki merkittävän päivätyön edistysmielisen osuustoimintaliikkeen vaikuttajana Kulutusosuuskuntien Keskusliiton (KK) palveluksessa.[3]

Elämä muokkaa

Varhaisvuodet muokkaa

Laihian Lyyskilässä syntyneen J. W. Kedon vanhemmat olivat talollinen Mikko Keto (1841-1904) ja Anna Mikontytär Liukku (s. Hartvik, 1843-1922). Hän kirjoitti ylioppilaaksi Vaasan reaalilyseosta 1904 ja valmistui filosofian kandidaatiksi Helsingin yliopistosta 1910. Keto kiinnostui sosialismista jo kouluvuosinaan ja Helsingissä opiskellessaan hän liittyi Ylioppilaiden Sosialidemokraattiseen Yhdistykseen. Opiskeluaikoinaan Keto työskenteli Vaasassa ilmestyneen Vapaan Sanan toimittajana 1906-1907 sekä Oulun työväenopiston johtajana 1908–1909. Valmistuttuaan hän toimi oppikoulun opettajana Kristiinankaupungissa ja Hämeenlinnassa.[3][5]

Osuustoimintaliikkeessä muokkaa

Syksyllä 1913 Keto siirtyi SOK:n sihteeriksi ja Osuuskauppalehden toimitussihteeriksi, jonka ohella hän veti osuuskauppakursseja. Osuustoimintaliikkeen jakaantuessa Keto oli vuonna 1916 perustamassa edistysmielistä osuustoimintaliikettä ja osallistui Kulutusosuuskuntien Keskusliiton sääntöjen laadintaan. Vuodesta 1917 hän työskenteli liiton julkaiseman Kuluttajain Lehden päätoimittajana. Sisällissodan aikana Keto vastusti aseellista vallankumousta. Hän oli yksi 21 sosialidemokraatista, jotka allekirjoittivat Työmiehessä julkaistun vetoomuksen sodan lopettamista.[3] Helsingin valtausta seuranneena päivänä Keto osallistui Heimolan talon kellarissa pidettyyn kokoukseen, jossa oli mukana sodasta sivussa pysyneitä puolueaktiiveja kuten Kaarlo Heinonen, Lauri af Heurlin, Väinö Hupli, Väinö Tanner, Hannes Ryömä ja Väinö Vuolijoki.[6]

Valtakunnanpolitiikkaan muokkaa

Syksyllä 1918 Keto lähti elvyttämään sodan lamauttamaa SDP:n toimintaa. Joulukuun ylimääräisessä puoluekokouksessa Keto valittiin puoluetoimikuntaan ja kevään 1919 vaaleissa hänestä tuli kansanedustaja. Ohjelmakomitean jäsenenä Keto vaikutti SDP:n uuden linjan muotoutumiseen, jonka lisäksi hän osallistui puoluepoliittiseen keskusteluun myös Suomen Sosialidemokraatin toimittajana.[3] Keto sai myös lukuisia kansainvälisiä tehtäviä. Hän oli Suomen edustajana Moskovan aseidenriisuntakonferenssissa 1922, Kansainliiton konferensseissa 1925, 1927 ja 1929 sekä Kansainvälisessä taloudellisessa konferenssissa 1926. Lisäksi Keto oli Parlamenttienvälisen liiton Suomen osaston varapuheenjohtaja 1927–1931 sekä liiton neuvoston jäsen 1929–1931.[2] Hän toimi myös eduskunnan toisena varapuhemiehenä 1926–1927[3] sekä presidentin valitsijamiehenä 1925 ja 1931.[1] Eduskuntatyönsä ohessa Keto hoiti eri tehtäviä Kulutusosuuskuntien Keskusliitossa. Hän toimi muun muassa Osuuskauppakoulun johtajana, Konsumentbladetin päätoimittajana sekä liiton toisena johtajana. Lisäksi Keto opetti osuustoimintaoppia Yhteiskunnallisessa Korkeakoulussa.[7][2] Keto jätti KK:n ja luopui kansanedustajan tehtävistään lokakuussa 1931, jolloin hän siirtyi Helsingin sosiaali- ja opetustoimen apulaiskaupunginjohtajaksi. Kedon tilalle eduskuntaan nousi Akseli Kanerva. Vuonna 1937 Keto toimi kahdeksan kuukauden ajan Cajanderin hallituksen sosiaaliministerinä.[7] Hän pyysi vapautusta heikkoon terveydentilaansa sekä vuoden lopussa päättyvään virkavapauteensa vedoten ja palasi apulaiskaupunginjohtajan tehtäväänsä.[8]

Loikka vasemmalle muokkaa

TAmmikuun kihlauksen innoittamana Keto oli talvella 1940 sumplimassa sopimusta, jonka mukaan myös sosialidemokraatit voisivat liittyä suojeluskuntiin ja Lotta-järjestöön.[9] Vielä välirauhan aikana Keto kuului Väinö Tannerille uskolliseen SDP:n oikeistosiipeen ja oli muun muassa erottamassa niin sanottujen kuutosten eduskuntaryhmää.[3] Jatkosodan kuluessa Keto kuitenkin kääntyi vasemmalle ja liittyi sodanvastaiseen rauhanoppositioon.[10] Kedosta tuli rauhanopposition johtohahmoja ja sen yhteyshenkilö Maalaisliitossa vaikuttaneeseen Urho Kekkoseen. Elokuussa 1943 Keto oli yksi presidentti Risto Rytille luovutetun Kolmenkymmenenkolmen kirjelmän allekirjoittajista.[11] Sodan jälkeen Keto viritteli yhteistyötä vasemmistososialistien suuntaan, mutta kun vuoden 1945 eduskuntavaaleissa kaavailtu vaaliliitto SKDL:n kanssa ei toteutunut, hän siirtyi monien muiden SDP:n opposition jäsenten tavoin kansandemokraatteihin. Samana vuonna hänestä tuli ”kuutosten” muodostaman Sosialistisen Yhtenäisyyspuolueen puheenjohtaja ja 1946 Keto valittiin myös SKDL:n puheenjohtajaksi. Keto pyrki kokoamaan kansandemokraattisen liikeen hajanaiset ryhmittymät yhteen, mutta työ keskeytyi hänen äkilliseen kuolemaansa ja vaikutti osaltaan koko vasemmiston kehitykseen.[3] J. W. Keto kuoli äkilliseen mahahaavaan virkamatkalla Kööpenhaminassa lokakuussa 1947.[12][13] Hänet on haudattu Hietaniemen hautausmaahan.[14]

Perhe muokkaa

J. W. Kedon ensimmäinen puoliso oli Julia Natalia Järviluoma (s. Jernström, 1895-1932), jonka kanssa hän avioitui vuonna 1913.[2] Heidän poikansa oli diplomaatti Jaakko Keto.[15] Ensimmäisen puolisonsa kuoleman jälkeen Keto avioitui Aino Alina Salmisen (1895-1990) kanssa vuonna 1937.[3] Kedon veli Matti Keto (1870-1934) oli sisällissodassa valkoisten puolella ja toimi myöhemmin Himankan suojeluskunnan päällikkönä.[16]

Julkaisuja muokkaa

  • Kotimainen teollisuus ja osuuskauppaväki. Suomen Osuuskauppojen Keskusosuuskunta, Helsinki 1914
  • Sotilaskysymys ; puoluekokoukselle alustanut J. V. Keto. Tampere 1919
  • Kulutusosuustoiminnallinen tuotanto : sen tarkoitusperät ja mahdollisuudet. Kulutusosuuskuntien keskusliitto, Helsinki 1926
  • Osuuskaupallisen tuotannon järjestäminen. Kulutusosuuskuntien keskusliitto, Helsinki 1926
  • Osuuskunnat ja verot : polttavan päivänkysymyksen selvittelyä. Kulutusosuuskuntien keskusliitto, Helsinki 1926
  • Propaganda, reklaami ja ammattikasvatus osuuskauppaliikkeessä : alustukset Tukholmassa v. 1927 pidetylle propagandakonferenssille ; kirj. Onni Toivonen ja J. W. Keto. Kulutusosuuskuntien keskusliitto, Helsinki 1928
  • Osuuskauppain järjestömuoto-kysymyksiä. Kulutusosuuskuntien keskusliitto, Helsinki 1930
  • Osuuskauppain työehtopolitiikka. Kulutusosuuskuntien keskusliitto, Helsinki 1930
  • Ehdotus ensi vuoden tullien muutoksiksi ; kirj. J. W. Keto, W. A. Lavonius ja W. Lindgren. Helsinki 1931
  • Pula-aika ja osuuskauppaliike. Kulutusosuuskuntien keskusliitto, Helsinki 1931
  • Marxin sosiologian peruspiirteet. Työväen sivistysliitto, Helsinki 1946

Lähteet muokkaa

  1. ↑ a b J. W. Keto Suomen kansanedustajat. Eduskunta. Viitattu 4.12.2007.
  2. ↑ a b c d Aikalaiskirja 1934
  3. ↑ a b c d e f g h i Kaarninen, Pekka: Keto, Jaakko William (1884–1947) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen artikkeli). 18.7.2000. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 22.12.2023.
  4. ↑ Uola, Mikko: Unelma kommunistisesta Suomesta 1944–1953, s. 54–55. Helsinki: Minerva, 2013. ISBN 978-952-49276-8-0.
  5. ↑ J. W. Keto 50-vuotias. Osuusliike, 1934, nro 6, s. 253. Kansalliskirjasto. Viitattu 23.12.2023.
  6. ↑ Paavolainen, Jaakko: Väinö Tanner : senaattori ja rauhantekijä. Elämäkerta vuosilta 1912–1923, s. 197. Väinö Tannerin elämäkerta 2. Helsinki: Tammi, 1979. ISBN 951-30499-1-4.
  7. ↑ a b Otavan Iso tietosanakirja, Otava 1968, osa 4, p. 851
  8. ↑ Ministeri Kedolle myönnetty pyynnöstä ero. Uusi Suomi, 10.11.1937, nro 304, s. 1. Kansalliskirjasto. Viitattu 23.12.2023.
  9. ↑ Lehtinen, Lasse: Tanner : itsenäisen Suomen mies, s. 331. Helsingin Suomalaisen Klubin julkaisusarja n:o 5. Helsinki: Otava, 2017. ISBN 978-951-13073-0-3.
  10. ↑ Uola, Mikko: Unelma kommunistisesta Suomesta 1944-1953, s. 54–55. Helsinki: Minerva Kustannus, 2013. ISBN 978-952-492-768-0.
  11. ↑ Lehtinen 2017, s. 415, 420.
  12. ↑ Kaupunginjohtaja J. W. Keto sairastunut vakavasti matkalla. Helsingin Sanomat, 21.10.1947, s. 7. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 23.12.2023.
  13. ↑ Kaupunginjohtaja J. W. Keto kuollut. Helsingin Sanomat, 23.10.1947, s. 3. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 23.12.2023.
  14. ↑ Keto, Jaakko William 1884–1947 Hautahaku. Viitattu 23.12.2023.
  15. ↑ Katoamistapaus Suojärvellä. Laatokka, 23.8.1934, nro 98, s. 2. Kansalliskirjasto. Viitattu 22.9.2019.
  16. ↑ Paikallispäällikkö Matti Keto †. Keskipohjanmaa, 2.10.1934, nro 112, s. 1. Kansalliskirjasto. Viitattu 11.1.2024.
Edeltäjä:
Toivo Janhonen 		Suomen sosiaaliministeri
1937 		Seuraaja:
K.-A. Fagerholm
Edeltäjä:
Cay Sundström 		Suomen Kansan Demokraattisen Liiton puheenjohtaja
1946–1947 		Seuraaja:
Kusti Kulo
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=J._W._Keto&oldid=22161984”