Itä-Karjalan sotilashallinto

sotilashallinto Suomen miehittämässä Karjalassa jatkosodan aikana

Itä-Karjalan sotilashallinto oli Suomen muodostama miehityshallinto Neuvostoliiton Karjalassa (ei kuitenkaan siihen kuuluneella pohjoisella Karjalankannaksella eikä Laatokan Karjalassa) sekä Leningradin alueen Lotinapellon piirin koillis- ja Koskenalan piirin pohjoisosan alueilla ja Vologdan alueen Vytegran piirin lounaisreunassa jatkosodassa 1941–1944. Hallinto perustettiin pian Suomen aloittaman hyökkäyksen jälkeen heinäkuussa 1941 ja ensimmäiseksi komentajaksi tuli Enso-Gutzeitin toimitusjohtaja, vuorineuvos ja everstiluutnantti Väinö Kotilainen. Hänen apulaisekseen nimitettiin jääkärieverstiluutnantti Ragnar Nordström. Esikuntapäälliköksi oli ajateltu Lapin läänin maaherra Kaarlo Hillilää, mutta hänet tarvittiin ylläpitämään suhteita Pohjois-Suomen saksalaisjoukkoihin.[1]

Itä-Karjalan sotilashallinto

1941–1944

Finnish advance in Karelia during the Continuation War.png

Valtiomuoto sotilashallinto
sotilashallintokomentaja Väinö Kotilainen (1941–1942)
J. V. Arajuuri (1942–1943)
Olli Paloheimo (1943–1944)
Pääkaupunki Mikkeli (1941)
Joensuu (1941–1943)
Äänislinna (1943–1944)

Heimoaktivistit olivat jättäneet Päämajalle everstiluutnantti Nordströmin johdolla jo ennen Jatkosodan syttymistä 16. kesäkuuta 1941 päivätyn asiakirjan "Suunnitelmia eräiksi toimenpiteiksi Itä-Karjalan kysymyksessä". Sen mukaan Itä-Karjalan hallintoa varten oli luotava "Erillinen Sotilashallintolaitos". Siihen liittyen mukana oli lista Akateemisen Karjala-Seuran (AKS) jäsenistä, jotka voisivat olla mukana järjestettäessä Itä-Karjalan hallintoa.[2]

Sotilashallinnon perustamista edelsi suomalaisten valtaaman Vienan Vuokkiniemen kylässä Ylä-Kuittijärven rannalla 20. heinäkuuta vuonna 1941 järjestetty suuri kansalaisjuhla, jonka tarkoitus oli toimia suomalaisen miehityshallinnon perustamisen oikeuttajana.[3] [4] [5]

Hallinnon suunnittelu ja sotilashallintokomentajatMuokkaa

AKS:n varapuheenjohtajana toiminut tekn.tri, insinöörikapteeni Reino Castrén sai tehtäväkseen johtaa Itä-Karjalan hallinnon suunnittelua. Ehdotus valmistui 10. heinäkuuta. Sen mukaan olisi Päämajan alainen hallintoelin, jossa Karjalan vapausliike olisi saanut vahvan aseman. Tämän marsalkka Mannerheim torjui. Mannerheim nimitti 15. heinäkuuta Itä-Karjalan sotilashallintokomentajaksi vuorineuvos, everstiluutnantti Väinö Kotilaisen.[6]

Marsalkka Mannerheim nimitti 27. heinäkuuta Karjalan vapausliikkeen 12-henkisen johdon sotilashallintokomentajan neuvottelukunnaksi, jolla oli annettu tilaisuus lausua mielipiteensä periaatteellisesti tärkeistä ja perustavaa laatua olevista Itä-Karjalan olojen järjestämistä koskevista kysymyksistä "mikäli olosuhteet sen sallivat".[7]

Väinö Kotilainen luopui tehtävästä kesäkuussa 1942, minkä jälkeen sotilashallintokomentajana toimi eversti J. V. Arajuuri elokuuhun 1943 saakka, minkä jälkeen eversti Olli Paloheimo hoiti tehtävää Suomen miehityksen loppuun saakka 1944.[8]

 
Pääministeri Jukka Rangell (keskellä) sekä Itä-Karjalan sotilashallinnon johtajat kenraalimajuri Johan Arajuuri (oikealla) ja everstiluutnantti Paloheimo (vasemmalla) itäkarjalaisessa kylässä kesällä 1942.

Itä-Karjalan sotilashallinto aloitti toimintansa Mikkelissä, missä sijaitsi myös Suomen asevoimien päämaja. Hallinto siirtyi Joensuun seudulle Niittylahden kansanopistoon lokakuussa 1941 sekä tilojen järjestyttyä Joensuun kaupunkiin marraskuussa. Petroskoihin (Äänislinnaan) hallinto siirrettiin keväällä 1943.

OrganisaatioMuokkaa

Sotilashallintokomentajalla oli sotilashallintoesikunta, jota johti esikuntapäällikkö. Siihen kuuluivat komento-osasto johtajanaan kapteeni Oiva Mäkelä, hallinnollinen osasto johtajanaan varatuomari Ilmari Helomaa[9], taloudellinen osasto johtajanaan professori N. A. Osara[10], hallinnollis-taloudellinen osasto johtajanaan tekn.tri, insinöörikapteeni Reino Castrén[11], tiedusteluosasto, valistusasiainosasto johtajanaan fil.tri, vänrikki Vilho Helanen ja vuodesta 1943 fil.maisteri Yrjö Vuorjoki.[12] sekä lääkintäosasto johtajanaan lääkintäkomentajakapteeni Aarne Valle. Jokaisessa osastossa oli yleensä kaksi toimistoa. Osastoista riippumattomina erillisinä toimistoina toimivat sosiaalitoimisto, intendentin toimisto, postiasiaintoimisto sekä tilintarkastustoimisto. Itä-Karjalan sotahallintoesikunnan alaisena toimi myös Itä-Karjalan sotasaalisarkisto. Osastopäälliköt etenkin miehityshallinnon alkuvaiheessa olivat vahvasti AKS-taustaisia.

Hallinnon tavoitteetMuokkaa

 
Vuonna 1943 Suomen postilaitos julkaisi Itä-Karjalan miehityshallinnolle oman postimerkkinsä.

SotatalousMuokkaa

Hallinnon tarkoituksena oli kytkeä Itä-Karjalan taloutta osaksi Suomen sotataloutta mm. puunhankinnan suhteen, lähentää karjalaisväestöä Suomeen opetuksen muodossa sekä valvoa venäläisperäistä väestöä. Hallinto ylläpiti kouluja. Se myös eristi venäläisperäisen väestön keskitysleireihin, joita alettiin vuonna 1943 kutsua siirtoleireiksi erotukseksi saksalaisista keskitysleireistä. Samana vuonna suomalaisperäisen ja venäläisperäisen väestön kohtelu lähentyi toisiaan ja kuolleisuus leireillä väheni.

Suur-SuomiMuokkaa

 
Suomi vuosina 1942–44.

Hallinnon pitkän tähtäimen alkutavoitteena oli luoda edellytykset sille, että Itä-Karjala jää pysyvästi Suomen haltuun Neuvostoliittoa vastaan käytävän sodan päätyttyä Saksan tuella. Alueella noudatettiin Suomen rikoslakia, ja koululaitos pyrki muokkaamaan alueen väestön ajattelua pois neuvostoliittolaisesta opetuksesta.

Alueen väestö luokiteltiin kansallisiin ja epäkansallisiin. Kansallisiin kuuluivat karjalaiset, vepsäläiset, inkeriläiset, suomalaiset, virolaiset, mordvalaiset ja muut suomensukuiset. Epäkansallisia olivat venäläiset, ukrainalaiset, valkovenäläiset, puolalaiset, tataarit, lättiläiset (latvialaiset), saksalaiset ja muut.[13]

Vallatun Itä-Karjalan väestöstä saatin ensimmäiset tiedot 1. huhtikuuta 1942. Alueen väkiluku oli silloin 86 896 henkilöä, joista kansallista väestöä eli suomensukuisia 37 601 henkilöä ja epäkansallista väestöä 49 295 henkilöä. Viimeisen suomalaisen miehityshallinnon suorittamana veäestönlaskennan mukaan 1. huhtikuuta 1944 väkiluku oli 83 541 henkilöä eli 3 000 henkilöä vähemmän kuin kaksi vuotta aiemmin. Kansallisten ja ei-kansallisten määrä oli likimain sama eli kansallisia 41 803 ja epäkansallisia 41 738 henkilöä.[14]

Osa epäkansallisista internoitiin keskitysleireihin turvallisuuden vuoksi. He muodostivat epäkansallisimpiakin heikommin palkatun ryhmän, jota käytettiin myös työssä.[15] Kansallisten ja epäkansallisten välillä oli vapaassa työssä suuret säädetyt tuloerot, jotka lakkautettiin syksyllä 1943, kun oli vakuututtu Stalingradin taistelun jälkeen vähitellen, ettei Saksa voitakaan sotaa.

Hallinnon kansainvälistä mielikuvaa Neuvostoliiton ja länsiliittoutuneiden keskuudessa pyrittiin kehittämään siten, että jo alusta alkaen hallinnon lainopilliseksi avustajaksi määrättiin elokuussa sotilasvirkamieheksi Helsingin yliopiston hallinto-oikeuden professori Veli Merikoski.[16] Merikoski kirjoitti Itä-Karjalan sotilashallinnosta tutkimuksen Suomalainen sotilashallinto Itä-Karjalassa 1941–1944, jossa oli todellisuudesta poikkeavia näkemyksiä.

Itä-Karjalan sotilashallinnon ulkopuolelle jäi rintamaa lähellä olevien sotatoimiyhtymien oma sotilashallinto.

Hallinnon taloudellisena tavoitteena oli kytkeä valloitetun Itä-Karjalan osat Suomen talouteen siten, että esimerkiksi alueelle jääneellä työvoimalla olisi kyetty mahdollisimman suureen raakapuun hankintaan Itä-Karjalasta.[17] Tässä tarkoituksessa käytettiin vapaan työvoiman lisäksi myös Itä-Karjalan sotilashallinnon vangitsemia keskitysleiriläisiä, joista osa oli vanhuksia ja lapsia. Itä-Karjalan sotilashallinnolle oli yllätys, miten tehokkaasti Neuvostoliitto oli evakuoinut työvoimaa Itä-Karjalasta, minkä vuoksi alueen hyödyntämismahdollisuudet olivat heikenneet suunnitellusta. Valtaosa suomalaisten keskitysleireille sulkemasta venäläisperäisestä väestöstä olikin naisia, lapsia ja vanhuksia.[18]

Hallinnon pienin piiri, Maaselän piiri, lakkautettiin vuoden 1942 lopulla, ja sen alueista kaksi liitettiin Vienan piiriin ja kolme Aunuksen piiriin.

LähteetMuokkaa

  • Laine, Antti: Suur-Suomen kahdet kasvot: Itä-Karjalan siviiliväestön asema suomalaisessa miehityshallinnossa 1941–1944. Väitöskirja, Joensuun yliopisto. Helsingissä: Otava, 1982. ISBN 951-1-06946-2.
  • Hyytiä, Osmo: Helmi Suomen maakuntien joukossa : suomalainen Itä-Karjala 1941–1944. Edita, 2008. ISBN 9789513751319.

ViitteetMuokkaa

  1. Hyytiä 2008, s. 46
  2. Hyytiä 2008, s. 43
  3. Viena ja Aunus julistautuneet Suomeen liitetyiksi – Karjalaiskokous Vuokkiniemessä. Helsingin Sanomat, 23.7.1941, s. 4. HS Aikakone (vain tilaajille) Viitattu 15.12.2021.
  4. Roselius, Aapo & Silvennoinen, Oula: Villi itä. Suomen heimosodat ja Itä-Euroopan murros 1918–1921, s. 326–327. Tammi, 2019. ISBN 978-951-31-7549-8.
  5. Hyytiä 2008, s. 27
  6. Hyytiä 2008, s. 45-46
  7. Hyytiä 2008, s. 48
  8. Hyytiä 2008, s. 53
  9. Hyytiä 2008, s. 49
  10. Hyytiä 2008, s. 51
  11. Hyytiä 2008, s. 52
  12. Hyytiä 2008, s. 52
  13. Hyytiä 2008, s. 58
  14. Hyytiä 2008, s. 63
  15. Hyytiä 2008, s. 64–69
  16. Hyytiä 2008, s. 70
  17. Hyytiä 2008, s. 209
  18. Hyytiä 2008, s. 213–215
Itä-Karjalan sotilashallinto
Aunuksen piiri

Aunus | Aunuksenranta | Keskitysleirit | Kontupohja | Munjärvi | Prääzä | Soutjärvi | Ylä-Syväri | Säämäjärvi | Vaaliseni | Äänislinna | Äänisniemi | Äänisenranta
Maaselän piiri
Rukajärvi | Paatene | Porajärvi | Karhumäki
Vienan piiri
Kiestinki | Uhtua