Avaa päävalikko

Isosannan saha (ruots. Storsands såg, alk. Björneborgs Ångsågsbolag eli Porin Höyrysaha) oli vuosina 1862–1939 Porissa toiminut saha, joka 1870-luvulta lähtien kuului W. Rosenlew & Co:n omistukseen. Kyseessä oli yksi Suomen ensimmäisistä höyrysahoista. Sen rakennuksista ovat nykyään jäljellä vuonna 1922 valmistunut kaksikerroksinen saharakennus, joka on Pihlavan ja Martinniemen sahojen ohella ainoa höyrysaha-aikakaudelta säilynyt saharakennus, sekä vuodelta 1897 peräisin oleva voima-asema savupiippuineen. Molemmat kuuluvat ns. Porin teollisuusmaisemaan, joka on yksi Museoviraston inventoimista valtakunnallisesti merkittävistä rakennetuista kulttuuriympäristöistä. Alue on myös osa Porin kansallista kaupunkipuistoa.[1]

HistoriaMuokkaa

 
Isosannan sahan rakennuksia.

Sahan perustaminenMuokkaa

Isosannan sahan historia alkaa vuonna 1859, jolloin porilainen liikemies Carl Johan Borg anoi lupaa sahalaitoksen rakentamiselle Porin keskustan tuntumassa sijaitsevalle Kokemäenjoen pohjoisrannan saarelle. Valtiovalta vapautti sahatoiminnan kaksi vuotta myöhemmin ja Borgin omistama saha käynnistyi lopulta kesällä 1862. Kyseessä oli ensimmäinen Kokemäenjoen vesistön alueelle perustettu höyrysaha. Isosannan saari kuului vielä tuolloin Ulvilan pitäjään, josta se siirrettiin Porin kaupunkiin vuonna 1894.[2] Seuraavalla vuosikymmenellä Porissa aloitti toimintansa vielä viisi muuta höyrysahaa: Sofiegartenin saha (1871)[3], Seikun saha (1872), Isosannan uusi höyrysaha (1872)[4], Reposaaren saha (1872) ja Pihlavan saha (1875)[5].

Saha rakennettiin kaksiraamiseksi ja sen koneistona oli ruotsalaiset Bolinderin sahauslaitteet. Sahan ensimmäinen höyrykone oli teholtaan 60 hevosvoimaa ja vuorokaudessa sen avulla voitiin sahata 250 tukkia. Vuosituotannon on arvioitu olleen 14 000–19 000 kuutiometriä.Työntekijöitä oli aluksi vajaat 40.[2] Pispalanharjulle vuosina 1863–1864 rakennetun ns. punaisen tukkitien avulla Isosannan saha pystyi hankkimaan tukkipuuta aina Näsijärveä myöten.[6][7]

Konkurssi ja omistajanvaihdosMuokkaa

Yhtiö ajautui kuitenkin nopeasti taloudellisiin vaikeuksiin ja joutui konkurssiin vuonna 1866. Suurin velkoja oli englantilainen investointipankki I. C. Im Thurn & Co., joka vaikutti myös usean muun suomalaisen sahateollisuusyrityksen taustalla. Isosannan saha toimi tämän jälkeen konkurssipesän pyörittämänä aina kevääseen 1871, jolloin järjestettiin pakkohuutokauppa. Huhtikuussa pidetty huutokauppa herätti myös valtakunnallista kiinnostusta, koska sahasta olivat kiinnostuneet Suomen suurimpiin teollisuusyrityksiin lukeutuneet Ahlström ja Rosenlew. Huutokaupassa Wilhelm Rosenlew harhautti muita ostajia huutamalla itse, mutta käyttämällä myös bulvaania. Rosenlew onnistuikin voittamaan huutokaupan, mutta yhtiön menettelyä pidettiin niin erikoisena, että se aiheutti pian kiivaan keskustelun Helsingissä ilmestyneen Helsingfors Dagbladin palstoilla. Lopullisesti koko saha siirtyi W. Rosenlew & Co.:n omistukseen vuonna 1877, kun yhtiö osti myös I. C. Im Thurn & Co.:n osuuden.[2]

Vuonna 1872 aloitti toimintansa Seikun saha, jonka Rosenlew perusti Kokemäenjoen etelärannalle vastapäätä Isosannan sahaa. Tämän jälkeen Isosannasta alettiin käyttämään nimitystä Vanha saha.[2] Juhannusaattona 1882 Isosannan sahalla otettiin käyttöön sähkövalo toisena paikkana koko Suomessa.[8] Maan ensimmäinen sähkölamppu oli syttynyt aikaisemmin samana vuonna Finlaysonin tehtaalla Tampereella.[9] Isosannan saha luopui höyryvoimasta vuonna 1913, jolloin sahalla siirryttiin kokonaan käyttämään sähköä.[2]

Vuosisadan vaihteeseen mennessä molemmilla Rosenlewin sahoilla oli jo useita satoja työntekijöitä. He rakensivat aluksi rähjäisen hökkelikylän Isosantaan, jonne nousi nykypäivän mittapuiden mukaan slummimaisena pidettävä asuinalue. Kun Isosanta vuonna 1894 liitettiin Porin kaupunkiin, häädettiin työläiset asumuksistaan vuosisadan loppuun mennessä. Uusi hökkelikylä syntyi vain muutaman sadan metrin päähän Toejoelle, joka edelleen kuului Ulvilan pitäjään.[2] Alueen surkeat olosuhteet kiinnittivät viranomaisten huomion vielä 1930-luvun lopulla ja parannuksia saatiin vasta vuoden 1941 jälkeen, jolloin myös Toejoki liitettiin Poriin.[5]

Isosannan saha lopetettiin vuonna 1939. Kaksi vuotta myöhemmin Rosenlew muutti entisen sahalaitoksen puutalotehtaaksi, joka toimi 1950-luvulle saakka.[1]

LähteetMuokkaa

  1. a b Porin teollisuusmaisema Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt RKY. 22.12.2009. Museovirasto. Viitattu 20.3.2016.
  2. a b c d e f Furuholm, Tapio: Varovaisin askelin vallankumouksen virtaan: Porin sahatyöväen ammattiosaston alkuvaiheet 1905–1918, s. 9–16. Tampere: Tampereen yliopisto, 2006. Teoksen verkkoversio.
  3. Sofiegartenin saha
  4. Isosannan uusi höyrysaha
  5. a b Heikkilä, Suvi T.: Kierros Porin teollisuusmaisemassa, s. 3, 8–9. Pori: Rosenlew-museo, 2012. Teoksen verkkoversio.
  6. Pispalan punainen tukkitie Adoptoi monumentti. Viitattu 20.3.2016.
  7. Haapala, P. & al.: Nouseva maakunta. Satakunnan historiaVII (1870 - 1939), s. 81. Satakunnan Museo/Porin kaupunki ja Satakuntakiitto, 2006.
  8. Valo oli arvokasta 1800-luvulla: Katulyhtyyn valot sakon uhalla 19.3.2016. Yle Uutiset. Viitattu 20.3.2016.
  9. Lehtimäki, Heidi: Sähkövalo Finlaysonille Koskesta voimaa. Viitattu 20.3.2016.

Aiheesta muuallaMuokkaa