Ingrid Bergman
Ingrid Bergman (29. elokuuta 1915 Tukholma – 29. elokuuta 1982 Lontoo)[1] oli ruotsalainen näyttelijä ja aikansa suurimpia elokuvatähtiä. Viisikymmenvuotisen uransa aikana hän menestyi sekä Hollywood-elokuvissa että eurooppalaisissa tuotannoissa. Hän voitti parhaan naispääosan Oscarin elokuvista Kaasuvalo (1944) ja Anastasia (1956) sekä naissivuosan Oscarin elokuvasta Idän pikajunan arvoitus (1974).
| Ingrid Bergman | |
|---|---|
 Bergman vuonna 1944. |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 29. elokuuta 1915 Tukholma, Ruotsi |
| Kuollut | 29. elokuuta 1982 (67 vuotta) Lontoo, Englanti, Yhdistynyt kuningaskunta |
| Ammatti | näyttelijä |
| Puoliso |
|
| Lapset |
Pia Lindström Robin Rossellini Isabella Rossellini Isotta Ingrid Rossellini |
| Näyttelijä | |
| Aktiivisena | 1932–1982 |
| Merkittävät roolit | |
| Palkinnot | |
|
|
 Nimikirjoitus |
|
| Aiheesta muualla | |
| Viralliset kotisivut | |
| IMDb | |
| Elonet | |
| AllMovie | |
| Svensk Filmdatabas | |
Bergman aloitti uransa ruotsalaisissa elokuvissa, jolloin tuottaja David O. Selznick löysi hänet. Bergmanista tuli kansainvälinen tähti jo ensimmäisen Hollywood-elokuvansa Intermezzon (1939) myötä. Bergman oli menestyvä Hollywood-tähti ja amerikkalaisen yleisön suosikki, kunnes hänen suhteensa naimisissa olleeseen Roberto Rosselliniin aiheutti suuren skandaalin 1950-luvun vaihteessa. Hän jatkoi uraansa Italiassa Rossellinin ohjauksessa, ja heidän ensimmäinen yhteinen elokuvansa Stromboli (1950) syntyi skandaalin keskellä. Bergmanin paluu Hollywoodiin osoittautui menestykseksi, kun hänet palkittiin roolistaan Anastasia-elokuvassa.
Bergman näytteli uransa aikana myös teatterissa, muun muassa menestysnäytelmässä Teetä ja sympatiaa 1950-luvulla. Hän sairastui rintasyöpään 1970-luvun alkupuolella, mutta jatkoi näyttelemistä kuolemaansa 1982 asti. Bergman oli naimisissa kaikkiaan kolme kertaa, ja hänellä oli neljä lasta.
Lapsuus ja nuoruus muokkaa
Ingrid Bergmanin vanhemmat olivat ruotsalainen Justus Samuel Bergman (1871–1929) ja saksalainen Frieda Henriette Auguste Louise ”Friedel” Bergman (o.s. Adler, 1884–1918). Friedel Bergman oli lähtöisin Kielistä. Vanhemmat olivat avioituneet Hampurissa 13. kesäkuuta 1907. Heidän esikoislapsensa kuoli synnytyksessä 1908, ja neljä vuotta myöhemmin syntynyt lapsi eli vain muutaman viikon. Pariskunnan ainokainen Ingrid syntyi 1915 ja sai nimensä tuolloin viisivuotiaan Ruotsin prinsessan mukaan.[2]
Justus Bergman työskenteli valokuvaajana ja filmasi sekä valokuvasi Ingridiä tämän syntymästä lähtien. Tytön ollessa kaksivuotias hänen äitinsä kuoli vaikeaan maksasairauteen. Ingrid varttui isänsä huomassa teinivuosiinsa asti ja koki eläneensä onnellisen lapsuuden. Hän oli erityisen läheinen äitinsä sisaren, tätinsä Elsan kanssa, jota kutsui nimellä ”Tante Mutti”. Ingrid piti hyvin paljon myös kotiopettajastaan Greta Danielssonista. Kun Ingrid oli 12-vuotias, hänen isänsä sai tietää sairastavansa mahasyöpää. Justus Bergman kuoli heinäkuussa 1929, ja Ingrid muutti asumaan isänsä sisaren Ellenin luo. Hän ehti asua Ellen-tädin luona puolisen vuotta, kun tämä kuoli yllättäen sydänkohtaukseen. Sen jälkeen Ingrid muutti setänsä Otton ja tämän vaimon Huldan luo ja sai läheisen ystävän serkustaan Brittistä.[3]
Ura muokkaa
Uran alku muokkaa
Ingrid sai ensikosketuksen elokuva-alaan 15-vuotiaana Greta Danielssonin kautta. Hän sai klaffin paikan elokuvasta Rakkautta ja alkoholia (1932). Tämä kokemus sai Ingridin haluamaan näyttelijäksi, eikä hän suostunut setänsä ja tätinsä vaatimuksiin, että hankkisi taloudellisesti turvallisemman ammatin. Ingrid sai sedältään yhden mahdollisuuden pyrkiä Dramateniin, ja hän päätti muista hakijoista poiketen esittää valintaraadille komediallisen numeron. Ingridin esitys keskeytettiin, jolloin hän suureksi surukseen luuli tuomarien hyläneen hänet. Ystävänsä kautta Ingrid sai kuitenkin tiedon tulleensa valituksi kouluun. Dramatenissa Ingrid sai roolin uutuusnäytelmästä Ett brott, mikä oli täysin vastoin menettelytapoja koulussa, jossa tytöiltä edellytettiin kolmen vuoden opiskelua ennen sellaisen roolin saamista. Ingrid sai osakseen kadehdintaa, ja oli oppilaiden keskuudessa epäsuosittu myös ujoutensa vuoksi.[4]
Ensimmäisen kesälomansa aikana ruotsalainen elokuvastudio Svensk Filmindustri palkkasi Bergmanin. Hän teki ensimmäiset roolinsa elokuvissa Munkbrogreven ja Myrskyluodon pappi.
Bergman loi 1930-luvun lopulla menestyksekkään uran ruotsalaisella valkokankaalla. Hän näytteli noin kymmenessä ruotsalaisessa ja yhdessä saksalaisessa elokuvassa. Ruotsalainen elokuva Intermezzo (1936) oli menestys ja herätti yhdysvaltalaisen tuottajan David O. Selznickin huomion. Selznick ehdotti Bergmanille elokuvasopimusta. Bergman ei tuolloin vielä osannut englantia eikä ollut varma yhdysvaltalaisen yleisön hyväksynnästä, joten hän aluksi ajatteli tekevänsä vain yhden yhdysvaltalaisen elokuvan ja palaavansa sitten Ruotsiin. Bergmanin ensimmäinen työ Yhdysvalloissa oli Intermezzo (1939), joka oli uusintaversio elokuvasta, jonka hän oli kolme vuotta aiemmin tehnyt Ruotsissa. Elokuva oli valtava menestys ja teki Bergmanista tähden. Tällöin hän muutti miehensä Petter Lindströmin ja tyttärensä Pian kanssa pysyvästi Yhdysvaltoihin.
Ingrid Bergman löysi oman tyylinsä suoranaista itsepäisyyttään: kun Selznick vaati että hänen olisi yhdysvaltalaisissa elokuvissa esiintyäkseen ensinnäkin muutettava nimensä ja sitten myös ulkomuotonsa eli värjättävä hiuksensa, nypittävä kulmakarvansa ja laitettava kuorikot hampaisiinsa, Bergman ilmoitti kylmästi että noilla ehdoilla hän lähtee takaisin Ruotsiin perheenäidiksi ja elokuva saa jäädä. Tuottaja antoi vastahakoisesti periksi ja näin syntyi sittemmin maailmankuulu luonnollinen tyyli. Kriitikot ihastuivat siihen, ja Bergmania alettiin kutsua aluksi ”saippuanraikkaaksi Garboksi” – joskin nimitys unohtui nopeasti kun hänen maineensa kiiri kaukaa Garbon ohi.[5]
1940-luku muokkaa
.jpg)
1940-luku oli Bergmanin uran kulta-aikaa, tuolloin hän kuului maailman ihailluimpien ja kuuluisimpien elokuvatähtien joukkoon ja näytteli monissa klassikoiksi muodostuneissa elokuvissa. Vuonna 1942 Bergman teki ehkä tunnetuimman elokuvansa Casablancan, vastanäyttelijänään Humphrey Bogart. Vuonna 1943 hän sai ensimmäisen Oscar-ehdokkuutensa parhaasta naispääosasta elokuvassa Kenelle kellot soivat. Seuraavana vuonna hän voitti parhaan naispääosan Oscarin Kaasuvalo-elokuvasta. Kolmas peräkkäinen ehdokkuus tuli Pyhän Maarian kelloista (1945). Ehdokkaaksi Bergman nimettiin myös elokuvasta Orleansin neitsyt (1948).
Hänen tunnetuimpiin elokuviinsa kuuluvat myös Alfred Hitchcockin trillerit Noiduttu (1945), Kohtalon avain (1946) ja Kauriin merkeissä (1949). Hitchcock ja Bergman olivatkin hyviä ystäviä aina Hitchcockin kuolemaan asti.
Myöhempi ura muokkaa
.jpg)
Vuonna 1949 Bergman tapasi elokuvaohjaaja Roberto Rossellinin. He rakastuivat Strombolin kuvauksissa 1950. Molemmat olivat tahoillaan naimisissa ja heidän suhteensa aiheutti skandaalin. Bergman jätti ensimmäisen miehensä eikä hän saanut tavata tytärtään. Kohu aiheutti Bergmanille työpulaa vähentyneiden roolitarjousten muodossa.
Tehtyään Rossellinin kanssa muutaman heikosti menestyneen elokuvan Bergman sai uuden tilaisuuden Hollywoodissa vuonna 1956. Anastasia oli menestys ja Bergman sai uransa toisen Oscarin. Samoihin aikoihin hänen avioliittonsa Rossellinin kanssa tuli päätökseen. Ingrid Bergman sai kolmannen Oscarinsa sivuroolistaan elokuvassa Idän pikajunan arvoitus (1974). Vuonna 1978 hän sai seitsemännen Oscar-ehdokkuutensa Ingmar Bergmanin elokuvasta Syyssonaatti. Elokuva jäi hänen viimeisekseen.
Ingrid Bergmanin joutsenlaulu näyttelijänä oli päärooli televisioelokuvassa Nainen nimeltä Golda (1982), jossa hän esitti Israelin entistä pääministeriä Golda Meiriä. Bergman oli kuvausten aikaan jo syöpäsairas, muttei valittanut kipuja tai näyttänyt ulospäin sairauttaan. Hän sai postuumisti roolistaan parhaan pääosan Emmy-palkinnon. Vuonna 1999 American Film Institute nimesi hänet vuosisadan neljänneksi tärkeimmäksi naisnäyttelijäksi. Hän on saanut urastaan tähden Hollywood Walk of Famelle.
Elokuvien ja television lisäksi Bergman loi pitkän ja menestyksekkään uran teatterissa; vuonna 1947 hän voitti arvostetun Tony-palkinnon roolistaan Jeanne d'Arcina ja sen lisäksi hän näytteli muun muassa menestysnäytelmässä Teetä ja sympatiaa Pariisissa.
Yksityiselämä muokkaa
Ingrid Bergman puhui sujuvasti ruotsia, saksaa, ranskaa, englantia ja italiaa. Näyttelijä John Gielgud tokaisi: ”Hän puhuu viittä kieltä, enkä minä osaa näytellä niistä yhdelläkään”.
Bergman oli naimisissa kolmesti. Hän erosi Petter Lindströmistä 1950, meni myöhemmin naimisiin Roberto Rossellinin kanssa ja lopuksi Lars Schmidtin kanssa. Avioliitosta ensin hammaslääkärinä ja sitten aivokirurgina toimineen Petter Lindströmin kanssa syntyi tytär Pia Lindström. Suhteesta Roberto Rossellinin kanssa syntyivät poika Roberto Rossellini ja myöhemmin avioliitosta kaksostytöt Ingrid ja Isabella Rossellini.[6]
Roberto Rosselliniin Ingridille häälahjaksi ostama yksittäiskappaleena valmistettu Ferrari 375 MM tunnetaan nimellä Bergman Coupé.[7]
Bergmanilla tiedetään olleen romanssi myös muun muassa kuuluisan sotavalokuvaaja Robert Capan ja näyttelijä Gregory Peckin kanssa. Jälkimmäinen tuli ilmi vasta viisi vuotta Bergmanin kuoleman jälkeen Peckin julkistaessa suhteen.[8][9]
Ingrid Bergman kuoli rintasyöpään 67-vuotispäivänään vuonna 1982 Lontoossa. Hänen tuhkistaan suurin osa siroteltiin mereen Bohuslänissä sijaitsevassa kalastajakylässä Ruotsin länsirannikolla.
Valikoitu filmografia muokkaa
- Pääartikkeli: Ingrid Bergmanin filmografia ja teatteriesiintymiset
- Naisen kasvot (1938)
- Tri Jekyll & Mr Hyde (1941)
- Casablanca (1942)
- Kenelle kellot soivat (1943)
- Kaasuvalo (1944)
- Noiduttu (1945)
- Pyhän Maarian kellot (1945)
- Notorious – kohtalon avain (1946)
- Orleansin neitsyt (Joan of Arc) (1948)
- Kauriin merkeissä (1949)
- Stromboli (1950)
- Europa ’51 (1952)
- Matka Italiassa (1954)
- Uskottomuus (La paura, 1954)
- Anastasia (1956)
- Hätävalhe (Indiscreet, 1958)
- Kuudennen onnen majatalo (The Inn of the Sixth Happiness, 1958)
- Kaktuksen kukka (1969)
- Idän pikajunan arvoitus (1974)
- Syyssonaatti (1978)
Lähteet muokkaa
- ↑ Ingrid Bergman Elonetissä. . Viitattu 16.4.2017.
- ↑ Chandler 2007, s. 32, 33
- ↑ Chandler 2007, s. 41, 42
- ↑ Chandler 2007, s. 44–46
- ↑ Suomen Elokuva-arkisto, käsiohjelma talvi 1987: teema Selznick, David O. Viitattu 12.10.2008.
- ↑ Oliver, Myrna: Petter Lindstrom; Abandoned by Ingrid Bergman. (muistokirjoitus) Los Angeles Times. 31.5.2000. Los Angeles. Arkistoitu 4.1.2014. Viitattu 13.2.2014. (englanniksi)
- ↑ Redzepovic, Alen: The Story of Ingrid Bergman’s Wedding Present Drive Tribe. 27.6.2020. Arkistoitu 25.1.2022. Viitattu 30.12.2020. (englanniksi)
- ↑ Fishgall, Gary: Gregory Peck: A Biography. –, 2002. ISBN 9780684852904. Teoksen verkkoversio (viitattu 13.2.2014). (englanniksi)
- ↑ Smit, David: Ingrid Bergman: The Life, Career and Public Image. –, 2012. Teoksen verkkoversio (viitattu 13.2.2014). (englanniksi)
Kirjallisuutta muokkaa
- Quirk, Lawrence J.: The Films of Ingrid Bergman. Citadel, 1970. ISBN 0-8065-0480-3. (englanniksi)
- Leamer, Laurence: Ingrid Bergman, myytti ja ihminen. Suomentanut Paakkanen, Mia. Weilin + Göös, 1987. ISBN 951-35-3742-0.
- Bergman, Ingrid & Burgess, Alan: Ingrid Bergman: Muistelmat. Suomentanut Mäenpää, Risto. WSOY, 1987. ISBN 951-0-14685-4.
- Spoto, Donald: Ingrid Bergman. Suomentanut Kallio, Kaisa. Tammi, 1997. ISBN 951-31-1019-2.
- Ziółkowska-Boehm, Aleksandra: Ingrid Bergman prywatnie. Warszawa: Prószyński i S-ka, 2013. ISBN 978-83-7839-518-8. (puolaksi)
- Ziółkowska-Boehm, Aleksandra: Ingrid Bergman And Her American Relatives. Lanham, Maryland: Hamilton Books. The Rowman & Littlefield Publishing Group. ISBN 978-0-7618-6150-8. (englanniksi)
Aiheesta muualla muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Ingrid Bergman Wikimedia Commonsissa
