Ingrid Bergman

ruotsalainen näyttelijä

Ingrid Bergman (29. elokuuta 1915 Tukholma, Ruotsi – 29. elokuuta 1982 Lontoo, Englanti, Yhdistynyt kuningaskunta)[1] oli ruotsalainen Oscar-palkittu näyttelijä ja aikansa suurimpia elokuvatähtiä. Viisikymmenvuotisen uransa aikana hän menestyi sekä Hollywood-elokuvissa että eurooppalaisissa tuotannoissa. Hän voitti parhaan naispääosan Oscarin elokuvista Kaasuvalo (1944) ja Anastasia (1956) sekä naissivuosan Oscarin elokuvasta Idän pikajunan arvoitus (1974).

Ingrid Bergman
Bergman vuonna 1944.
Bergman vuonna 1944.
Henkilötiedot
Syntynyt29. elokuuta 1915
Tukholma, Ruotsi
Kuollut29. elokuuta 1982 (67 vuotta)
Lontoo, Englanti, Yhdistynyt kuningaskunta
Ammatti näyttelijä
Puoliso
Lapset 4; Pia Lindström
Isabella Rossellini
Näyttelijä
Aktiivisena 1932–1982
Merkittävät roolit
Palkinnot
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus
Aiheesta muualla
Viralliset kotisivut
IMDb
Elonet
AllMovie
Svensk Filmdatabas

Bergman aloitti uransa ruotsalaisissa elokuvissa, jolloin tuottaja David O. Selznick löysi hänet. Bergmanista tuli kansainvälinen tähti jo ensimmäisen Hollywood-elokuvansa Intermezzon (1939) myötä. Hänen tunnetuin elokuvansa lienee Casablanca (1942), jossa hän näytteli naispääosaa Humphrey Bogartin rinnalla. 1950-luvun vaihteessa Bergman jatkoi uraansa Italiassa, jossa hän näytteli ohjaaja Roberto Rossellinin psykologista realismia edustavissa elokuvissa. Bergmanin paluu Hollywoodiin osoittautui menestykseksi, kun hänet palkittiin roolistaan Anastasia-elokuvassa.

Bergman näytteli uransa aikana myös teatterissa. Hän jatkoi näyttelemistä kuolemaansa 1982 asti. Bergmanilla oli neljä lasta, joista tunnettuja ovat Pia Lindström ja Isabella Rossellini. Vuonna 1999 Yhdysvaltain elokuvainstituutti nimesi Bergmanin vuosisadan neljänneksi tärkeimmäksi naisnäyttelijäksi.

Lapsuus ja nuoruus

muokkaa

Ingrid Bergmanin vanhemmat olivat ruotsalainen Justus Samuel Bergman (1871–1929) ja saksalainen Frieda Henriette Auguste Louise ”Friedel” Bergman (o.s. Adler, 1884–1918). Friedel Bergman oli lähtöisin Kielistä. Vanhemmat olivat avioituneet Hampurissa pitkän seurustelun jälkeen 13. kesäkuuta 1907. Heidän esikoistyttärensä syntyi kuolleena 1908, ja neljä vuotta myöhemmin syntynyt keskostytär eli vain viikon. Pariskunnan ainokainen Ingrid syntyi 1915 ja sai nimensä tuolloin viisivuotiaan Ruotsin prinsessan mukaan.[2]

Justus Bergman työskenteli valokuvaajana ja filmasi sekä valokuvasi Ingridiä tämän syntymästä lähtien. Tytön ollessa kaksivuotias hänen äitinsä kuoli pitkälle edenneeseen sappirakon tulehdukseen. Sen jälkeen Justus Bergmanin naimaton sisar Ellen muutti heidän luokseen huolehtimaan kodinhoidosta.[3] Ingrid varttui isänsä huomassa teinivuosiinsa asti ja koki eläneensä onnellisen mutta yksinäisen lapsuuden. Hän vietti suurimman osan lapsuuden kesistä äitinsä vanhempien luona Saksassa. Erityisen läheinen hänelle oli äidin sisar Elsa, jota hän kutsui nimellä ”Tante Mutti”. Tämä opetti Ingridille sujuvan saksan kielen.[4]

Ingrid piti hyvin paljon myös kotiapulaisesta Greta Danielssonista, joka oli Bergmanien talouteen tullessaan 18-vuotias. Hänestä tuli Ingridin viisikymppisen isän rakastajatar, mikä suututti hänen tätinsä Ellenin niin, että tämä muutti heidän luotaan pois. Kun Ingrid oli seitsemänvuotias, Danielsson vei hänet ensimmäistä kertaa elokuvateatteriin katsomaan elokuvaa Ken tuomitsee (1922), joka kertoi Jeanne d’Arcin oikeudenkäynnistä ja kuolemasta. Hahmosta tuli Bergmanille henkilökohtaisesti tärkeä, ja hän esitti tätä myöhemmin uransa aikana useasti. Saman vuoden syksynä Ingrid aloitti koulun kotinsa läheisessä tyttölyseossa.[5] Hän oli luonteeltaan ujo ja pidempi kuin useimmat muut hänen sukupolvensa tytöt, eikä kokenut sopeutuvansa kouluun. Lausuntaesitykset olivat Ingridille keino ilmaista itseään; viidennellä luokalla hän teki luokkatovereihinsa vaikutuksen lausumalla Vänrikki Stoolin tarinoihin kuuluvan ”Viaporin” dramaattisia säkeitä, ja keväällä 1925 hän voitti julkisen lausuntakilpailun.[6]

Justus Bergman vietti suuren osan vuodesta 1925 Yhdysvalloissa harrastajakuoron johtajana ja innostui musiikista. Palattuaan Tukholmaan hän jatkoi kuoronjohtajan opintojaan ja toivoi tyttärestään oopperalaulajatarta, mutta Ingridiä kiinnosti teatteri yli kaiken muun. Hän loi mielikuvitushahmoja, joita esitti itsekseen kotona, ja päätti alkaa näyttelijäksi nähtyään Hjalmar Bergmanin (jolle hän ei ollut sukua) näytelmän Patrasket Dramatenissa 11-vuotiaana.[6]

Justus Bergman sai tietää vuoden 1929 alussa sairastavansa mahasyöpää ja kuoli siihen 29. heinäkuuta 58-vuotiaana. Suru teki Ingridistä sulkeutuneen, eikä häntä pitkään aikaan kiinnostanut mikään. Syyskuussa hän muutti asumaan isänsä sisaren Ellenin luo. Hän ehti asua Ellen-tädin luona puolisen vuotta, kun tämä kuoli yllättäen sydänkohtaukseen. Sen jälkeen Ingrid muutti setänsä Otton ja tämän vaimon Huldan luo ja sai läheisen ystävän serkustaan Brittistä.[7]

Teatteriopinnot

muokkaa
 
Ingrid Bergman 14-vuotiaana.

Ingrid oli syksyllä 1931 tunnettu lyseossa lausunta- ja näyttelemistaidoistaan, ja jo silloin hänen ainoa tavoitteensa oli ”antautua täydellisesti teatterille... tulla uudeksi Sarah Bernhardtiksi”. Ingrid otti tammikuussa 1932 ensimmäisen askeleen kohti unelmaansa. Hän oli tavannut uudestaan entisen kotiapulaisensa Greta Danielssonin, joka oli hoivannut hänen isäänsä ennen tämän kuolemaa. Danielsson opiskeli näyttelemistä ja teki välillä statistin töitä elokuvissa. Eräänä talvipäivänä hän otti Ingridin mukaansa Svensk Filmindustrin studiolle, missä heidät pantiin kiireesti yhteen joukkokohtaukseen elokuvassa Rakkautta ja alkoholia (1932). Kumpaakaan ei mainittu lopputeksteissä, mutta Ingrid sai työstään palkaksi kymmenen kruunua ja piti sitä yhtenä elämänsä hauskimmista päivistä.[8]

Ingrid valmistui 16-vuotiaana kesällä 1933 lyseosta mainioin arvosanoin. Hän halusi entistä innokkaammin näyttelijäksi, joten hän otti selvää Dramatenin tarjolla olevista kursseista eikä suostunut setänsä ja tätinsä vaatimuksiin taloudellisesti turvallisemman ammatin hankkimisesta. Ingrid sai sedältään yhden mahdollisuuden pyrkiä Dramateniin, ja hän päätti muista hakijoista poiketen esittää valintaraadille koomisen kohtauksen. Ingridin esitys keskeytettiin, jolloin hän suureksi surukseen luuli tuomarien hylänneen hänet. Yhden serkkunsa kautta Ingrid sai kuitenkin tietää läpäisseensä esiintymiskokeen; raati oli keskeyttänyt hänen esityksensä, koska jo alku riitti vakuuttamaan heidät hänen lahjoistaan.[9]

Dramatenissa Ingrid voitti sekä kurssitovereidensa että opettajien ihailun luontaisella lahjakkuudellaan ja itsevarmuudellaan. Hän oli itsevarma tunneilla ja näyttämöllä, mutta ei sosiaalisissa tilanteissa. Ingridin kurssitovereita olivat muun muassa Gunnar Björnstrand, Signe Hasso ja Ingrid Luterkort. Koulussa oli tunteja kuutena päivänä viikossa, runsas kansainvälinen ohjelmisto ja tiivis tahti. Opetukseen kuului muun muassa äänenmuodostusta, näyttämöoppia, ruumiinkulttuuria ja dramaattista elekieltä.[10]

Ensimmäisenä opiskeluvuotenaan Ingrid sai roolin uutuusnäytelmästä Ett brott, mikä oli täysin vastoin menettelytapoja koulussa, jossa tytöiltä edellytettiin kolmen vuoden opiskelua ennen avustajatasoa suuremman roolin saamista. Ohjaaja Alf Sjöberg oli muiden tavoin huomioinut Ingridin lahjakkuuden ja valitsi hänet näytelmään, jonka pääroolissa oli Edvin Adolphson. Valinta herätti väittelyä ja kateutta Ingridiä kohtaan jopa siinä määrin, että toinen opiskelija hyökkäsi hänen kimppuunsa kadulla. Sjöbergin oli pakko perua päätöksensä, ja Ingrid joutui vetäytymään näytelmästä harjoitusvaiheessa talvella 1934.[11]

Huhtikuussa 1934 Sjöberg otti Ingridin ja pari muuta ensimmäisen vuosikurssin tyttöä mukaan Richard Brinsley Sheridanin klassiseen komediaan Kilpakosijat. Pettymyksekseen Ingrid oli näytelmässä vain avustajana, jolla ei ollut vuorosanoja. Edvin Adolphson, joka oli 41-vuotias perheenisä mutta hyvin ihastunut Ingridiin, antoi hänelle roolin tulevasta elokuvaohjauksestaan. Tällöin Ingrid jättäytyi pois teatterikoululaisten Venäjän-kiertueelta ja pääsi Svensk Filmindustrin palkkalistoille. Hän vietti koko kesälomansa studiolla joko kuvauksissa tai niitä seuraten.[12]

Elokuvaura

muokkaa

Uran alku

muokkaa

Bergman loi 1930-luvun jälkipuoliskolla menestyksekkään uran ruotsalaisella valko­kankaalla. Hänen ensiesiintymisensä oli Elsan roolissa elokuvassa Munkbrogreven (1935), jossa Edvin Adolphson toimi ohjaajana ja miespääosan esittäjänä. Adolphson myös kehitti käsikirjoituksen yhdessä Gösta Stevensin kanssa ja samalla laajensi Bergmanin roolia. Bergmanin työosuus kuvattiin 12 päivässä, mutta hän halusi samalla oppia kaiken mahdollisen elokuvanteosta. Jo ensimmäisessä elokuvaroolissaan Bergman pystyi kehittämään roolihahmonsa henkilökuvaa. Hän esitti huonesiivooja Elsaa, joka rakastuu Adolphsonin esittämään salaperäiseen mieheen. Sekä yleisö että kriitikot vaikuttuivat uuden tulokkaan suorituksesta. Bergman oli päässyt elokuvaurallaan hyvään alkuun, joten hän päätti erota Dramatenista juuri ennen toisen lukuvuoden alkua tehtyään jo sopimuksen kahdesta uudesta elokuvasta.[13]

Bergmanin toinen elokuva oli melodraama Myrskyluodon pappi, jossa hänen Karin-hahmonsa oli hyvin erilainen kuin edellisen elokuvan tyttömäinen ja rakastunut Elsa. Hän esitti köyhän kalastajan tytärtä, jonka Sten Lindgrenin esittämä himokas pappi viettelee ja saattaa raskaaksi. Tytöstä kasvaa rohkea ja uhrautuvainen äiti julkisen paheksunnan keskellä. Kuvauksia tehtiin pienellä kalastajasaarella Luoteis-Ruotsissa. Kun elokuva tuli levitykseen helmikuussa 1935, Bergmanin katsottiin nostaneen vaisuhkon tarinan tasoa ja tehneen yksioikoisesta henkilöhahmosta sekä uskottavan että sympaattisen. Eräs aikalaisarvio Bergmanin suorituksesta kuului: ”Hänen näyttelemisensä on harkittua ja herkkää, hän on rakastettava ja aito”.[14]

Ennen Bergmanin kolmannen elokuvan kuvauksia marraskuussa 1934 elokuvayhtiö lisäsi hänen sopimukseensa vuositakuun ja vuosittaisen 20 prosentin korotuksen. Bergman oli kuitenkin koko uransa ajan kiinnostuneempi hyvistä rooleista ja ammatillisesta kehityksestään kuin muhkeista palkkioista. Vuoden lopussa hän näytteli sivuroolin Hjalmar Bergmanin näytelmään perustuvassa elokuvassa Swedenhielmit, joka toteutti hänen nuoruuden unelmansa päästä Gösta Ekmanin vastanäyttelijäksi. Elokuvan ohjasi Gustaf Molander. Bergman piti työskentelystä Molanderin kanssa, sillä tämä keskittyi aina näyttelijään. Hän myös sanoi myöhemmin Molanderin opettaneen hänet ”näyttelemään niukasti, olemaan täydellisen vilpitön ja luonnollinen”.[15]

Ruotsin suurin filmitähti

muokkaa
 
Gösta Ekman ja Ingrid Bergman ruotsalaisessa Intermezzossa (1936).

Bergmanin elokuvaura Ruotsissa edistyi hyvää vauhtia, ja hänen suosionsa nousi entisestään Molanderin ohjaaman Intermezzon (1936) myötä. Bergmanin vastanäyttelijänä oli jälleen Ekman. Hänen roolihahmonsa on tyypillinen uran ja rakkauden ristiriidan repimä nainen, ja tarinaa säestää klassinen viulu- ja pianomusiikki. Roolisuoritus sai jälleen kiitosta herkkyydestä ja luontevuudesta. Tammikuussa 1937 Bergman palasi näyttämölle, kun hän esiintyi pienessä roolissa ranskalaisessa satiirinäytelmässä Tukholman Komediateatterissa.[16]

Vuonna 1937 Bergman oli mukana kahdessa elokuvassa: avioliittofarssissa Dollareita (1938) ja romanttisessa draamassa Vain yksi yö (1938). Bergmanin mielestä Vain yksi yö -elokuvan käsikirjoitus oli ”täyttä roskaa”, mutta hän suostui Molanderin pyyntöön näytellä siinä saadakseen haluamansa pääroolin elokuvasta Naisen kasvot. Bergman avioitui heinäkuussa 1937, viisi päivää Dollareiden valmistumisen jälkeen pitkäaikaisen poikaystävänsä, hammaslääkäri Petter Lindströmin kanssa. Hän oli tuossa vaiheessa Ruotsin kuuluisin filmitähti, joten parin häistä uutisoitiin pitkin Eurooppaa.[17]

Bergman filmasi Naisen kasvot vuoden 1938 alkupuolella. Hän näytteli naista, jonka kasvot ovat palaneet pahoin tulipalossa. Käytyään kauneutensa palauttaneessa leikkauksessa katkeroitunut nainen alkaa muuttua myös henkisesti. Bergman loi roolissa yhden intensiivisimmistä ja kompleksisimmista henkilöhahmoistaan. Samoihin aikoihin Bergmanin täti Elsa eli ”Mutti-täti” oli kertonut sisarentyttärestään ystävälleen, joka työskenteli saksalaisella elokuvastudiolla. Ministeri Joseph Goebbels teki paljon myönnytyksiä saksalaiselle elokuvateollisuudelle, jossa natseja kritisoitiin ja sensuuri tuomittiin jyrkästi. Adolf Hitlerin valtakaudella myös ”ei-arjalaisten” sallittiin esiintyvän elokuvissa, kun se oli välttämätöntä poliittisen ja taloudellisen edun nimissä. Kun Goebbels näki järjestetyssä yksityisnäytännössä yhden Bergmanin elokuvista, syntyi heti ajatus hänen palkkaamisestaan. Aviopuolisonsa kautta Bergman sai agentin avukseen hiomaan sopimuksen yksityiskohtia, ja pian hän allekirjoitti sopimuksen kahdesta elokuvasta, jotka tehtäisiin Saksassa.[18]

Saksan kautta Amerikkaan

muokkaa

Saatuaan Naisen kasvojen kuvaukset valmiiksi Bergman matkusti Berliiniin. Tuotannon vielä kestäessä hän oli saanut tietää olevansa raskaana, joten Saksassa oli kiirehdittävä kuvausaikatauluja. Ufan studioilla Berliinissä aletiin huhtikuussa 1938 kuvata elokuvaa Neljä kisälliä, jossa Bergman työskenteli kolmen saksalaisen naisnäyttelijän kanssa. Samaan aikaan, toisen maailmansodan alla, Ruotsin ja Saksan suhteet olivat muuttumassa ongelmallisiksi. Neljä kisälliä ei ollut kovin onnistunut tuotanto, mutta Bergman sopi Ufan kanssa vielä kahdesta elokuvasta. Hän oli mennyt Saksaan ainoastaan elokuvan vuoksi eikä ymmärtänyt maan poliittista tilannetta. Bergman kokikin myöhemmin vahvaa syyllisyydentunnetta passiivisesta myöntyväisyydestään ajan perusvireeseen, joka oli vasta alkua natsismin vihamielisyydelle.[19]

»Jos olisin ymmärtänyt jotakin politiikasta, minulla olisi ollut sen verran järkeä, etten olisi lähtenyt Saksaan tekemään elokuvaa vuonna 1938. Kyllä siellä tunsi, että jotakin erikoista oli tapahtumassa, ja se pelko oli aivan uskomatonta. Mutta ei se minua kiinnostanut, ja minä menin sinne vain tekemään elokuvaa.[20]»

Pian esikoistyttärensä syntymän jälkeen Bergman alkoi neuvotella elokuvasopimuksesta Hollywoodissa. Hänen tähdittämänsä Intermezzo oli osoittautunut suurmenestykseksi New Yorkissa ja vei hänet lopulta Yhdysvaltoihin – tuottaja David O. Selznick, yksi silloisen Hollywoodin mahtimiehistä, halusi tarjota sopimusta Bergmanille nähtyään hänet valkokankaalla. Hän aikoi ostaa elokuvan oikeudet ja tehdä uusintafilmatisoinnin Yhdysvalloissa. Mutkikkaiden neuvottelujen jälkeen Bergman teki sopimuksen Selznickin kanssa näytelläkseen Intermezzon hollywoodilaisversiossa. Hän oli innoissaan mahdollisuudesta työskennellä Yhdysvalloissa, sillä suuri maailma veti häntä puoleensa. Samalla hän oli kuitenkin huolissaan, ettei saisi yleisön hyväksyntää Hollywoodissa. Bergman oli ylpeä ruotsalaisesta syntyperästään, muttei viihtynyt kotimaassaan: ”Ruotsi oli henkisesti liian kaukana muusta maailmasta. Siellä tuntee olevansa eristyksissä kuin autiolla saarella.”[21]

Bergman matkusti 20. huhtikuuta 1939 laivalla New Yorkiin yhdessä Selznickin yhteyshenkilön Kay Brownin kanssa, josta tuli hänelle tärkeä tukija ja opastaja koko uransa ajaksi. Hän ryhtyi välittömästi hiomaan englannin kielen taitoaan ja tutustui amerikkalaiseen elämäntyyliin. Puheen ymmärtäminen näytelmien dialogeista tuotti vaikeuksia, joten Bergmanille palkattiin puheopettaja. Bergman matkusti 6. toukokuuta junalla Kaliforniaan tapaamaan David ja Irene Selznickiä, jotka majoittivat hänet ylelliseen taloonsa Pasadenassa. Myöhemmin hänelle vuokrattiin oma espanjalaistyylinen huvila Beverly Hillsistä, joka tunnettiin elokuvatähtien asuinalueena. Sopimus Selznickin yhtiön kanssa takasi hänelle 2 500 dollarin viikkopalkan Intermezzon kuvausten ajaksi.[22]

Intermezzon amerikkalaisversion ohjaaja Gregory Ratoff tunnettiin temperamenttisena miehenä, mutta hän ja Bergman tulivat toimeen hyvin. Selznickin sekaantuminen tuotannon kuluun rasitti kuvausryhmää, eikä kliseinen käsikirjoitus juurikaan poikennut ruotsalaisversiosta. Bergmanin katsottiin silti suoriutuneen hyvin tutusta roolihahmostaan, Anita Hoffmanista. Kuvausten kestäessä Bergman opetteli myös kaikkia amerikkalaiseen elokuvantekoon liittyviä esteettisiä ja teknisiä seikkoja. Kun Intermezzo saatiin päätökseen heinäkuun lopussa 1939, Bergman matkusti puolisonsa ja vauvansa luo Ruotsiin, sillä hänellä oli Saksassa yhä voimassa oleva sopimus Ufan kanssa.[23]

Läpimurto Hollywoodissa

muokkaa
Hänessä yhdistyvät harvinainen kauneus, raikkaus, elinvoima ja lahjakkuus, joka on yhtä harvinaista kuin kukkiva satavuotinen aaloe.

– Kriitikon näkemys Bergmanista Intermezzossa (1939)[24]

Bergman neuvotteli Ruotsiin palattuaan uudesta elokuvasta Ufan kanssa, mutta Saksan ja puolueettoman Ruotsin välit ajautuivat epävarmalle pohjalle Saksan aloitettua elokuussa 1939 sodan Britanniaa ja Ranskaa vastaan. Bergmanilla ei ollut halua eikä mahdollisuutta tehdä elokuvaa sotaa käyvässä maassa. Bergman sai seuraavaksi naispääosan ruotsalaiselokuvasta Kesäkuun yö, jonka hän kuvasi loppuvuonna 1939. Elokuva laajensi Bergmanin roolirekisteriä, kun hän näytteli naista, joka kokee kovia miehen käsissä mutta vapaamielisyytensä vuoksi menettää maineensa. Samaan aikaan Bergman teki läpimurtonsa Yhdysvalloissa, kun Intermezzon amerikkalaisversio sai valtavan suosion ja kriitikot haltioituivat ulkomaisesta tähdestä.[25]

Selznick kosiskeli Bergmania uudella sopimuksella takaisin Yhdysvaltoihin, jonne tämä lähtikin vuodenvaihteen jälkeen 1940. Bergman matkusti valtamerilaivalla New Yorkiin tyttärensä ja lastenhoitajan kanssa, kun Petter Lindström jäi Ruotsiin ilmoittauduttuaan armeijaan vapaaehtoisena. Selznick lupaili Bergmanille tämän unelmaroolia Jeanne d’Arcina, mutta tuotanto siirtyi. Sen sijaan hän pääsi keväällä 1940 tekemään debyyttinsä Broadwayllä sympaattisen Julien roolissa Ferenc Molnárin näytelmässä Liliom. Kirjailija sekä ohjaaja Vinton Freedley suhtautuivat epäilevästi Bergmaniin, mutta arvostelijat ihastuivat häneen ja nostivat esille hänen raikkaan olemuksensa sekä kyvyn tehdä roolistaan elävän. Näytelmää esitettiin kuusi viikkoa aina toukokuun loppuun asti.[26]

Kahden yleisesti heikkotasoisena pidetyn elokuvan jälkeen alkuvuonna 1941 Selznick lainasi Bergmanin Metro-Goldwyn-Mayerille elokuvaan Tri Jekyll & Mr Hyde, jossa hänen piti näytellä viatonta ja rakastunutta morsianta vastaparinaan Spencer Tracy mieleltään järkkyvänä Jekyllinä. Bergman oli kuitenkin alkanut kyllästyä Hollywoodissa näyttelemiinsä kiltin tytön rooleihin ja toivoi monipuolisempaa ”langenneen naisen” osaa. Selznick ja ohjaaja Victor Fleming taipuivat hänen tahtoonsa, ja Bergman saikin esittää seksuaalisen ja traagisen Ivyn roolin Lana Turnerin näytellessä herttaisen Beatrixin osan. Elokuva sai elokuun ensi-illassa laajan yleisösuosion ja erinomaiset arvostelut, ja se oli myös Bergmanin henkilökohtainen suosikki.[27]

Huippuvuodet

muokkaa

Hollywoodin suurin naistähti

muokkaa
 
Bergman elokuvassa Casablanca (1942).

Bergmanin suosio Yhdysvalloissa kasvoi, ja hänestä kirjoitettiin lukuisissa amerikkalaislehdissä. Tri Jekyllin & Mr Hyden menestyksen jälkeen häntä kuitenkin odotti samanlainen toimettomuus kuin aikaisemmin. Hän palasi näyttämölle heinäkuussa 1941 Eugene O’Neillin näytelmässä Anna Christie, jota esitettiin ensin Santa Barbaran ja sitten San Franciscon kesäteattereissa. Näytelmä toimi myös Tri Jekyll & Mr Hyde -elokuvan markkinointikeinona. Bergman oli mielissään osastaan turmeltuneena Annana, mutta päätti luoda hänestä inhimillisen kuvan sälyttämällä hahmoon omia luonteenpiirteitään. Työttöminä aikoina Bergman oli perheensä luona New Yorkin Rochesterissa, hoiti tytärtään ja kehitti entisestään englannin kielen taitoaan.[28]

Yhdeksän kuukauden toimettomuuden aikana Bergman koki uransa ajautuneen umpikujaan, sillä hänelle ei taaskaan ollut tarjolla rooleja. Lopulta Selznick lainasi Bergmanin Warner Brosin tuottamaan elokuvaan Casablanca (1942). Sen tekovaihe oli Bergmanille yksi hänen elämänsä vaikeimmista kokemuksista. Suurelta osin improvisoitu käsikirjoitus aiheutti ongelmia, ja Bergmanin oli vaikea ymmärtää Ilsa Lundin hahmoa, joka oli hänen ensimmäinen suuri romanttinen roolinsa. Bergman varasti jälleen arvostelijoiden huomion naisena, joka käy läpi mutkikasta tunteiden kirjoa. Casablanca sai kahdeksan Oscar-ehdokkuutta, joista se voitti kolme, muun muassa parhaan elokuvan palkinnon. Elokuvasta on sittemmin muodostunut klassikko, ja se on kuuluisa myös Humphrey Bogartin lausuman repliikin ”Here’s looking at you, kid” ansiosta.[29]

Bergman oli pitkään halunnut tehdä naispääosan Paramount Picturesin tuottamassa ja Sam Woodin ohjaamassa elokuvassa Kenelle kellot soivat (1943). Hän oli myös tavannut kirjailija Ernest Hemingwayn, jonka teokseen elokuva perustui. Tuotanto lykkääntyi moneen otteeseen, ja vaikka Selznick kampanjoi kiivaasti Bergmanin puolesta, Paramount päätti säästösyistä pestata Marian osaan norjalaisen näyttelijän Vera Zorinan. Kun Bergman oli saanut Casablancan kuvaukset päätökseen, Hemingway ja Wood sekä Kellojen miespääosan esittäjä Gary Cooper olivat myös sitä mieltä, että Bergman sopisi parhaiten esittämään Mariaa. Zorina sai potkut ja Bergman tuotantopäällikkö B. G. De Sylvan hyväksynnällä roolin, jota varten hänen oli leikattava hiuksensa lyhyiksi.[30] Kenelle kellot soivat ei yltänyt Casablancan kaltaiseen menestykseen. Sitä pidettiin yliromantisoituna alkuperäisteokseen nähden, Bergman työskenteli jälleen hankalan ohjaajan kanssa ja filmaaminen oli koko kuvausryhmälle turhauttavaa. Kyseessä oli Bergmanin ensimmäinen Technicolor-elokuva. Kriitikot olivat pettyneitä sekä tarinaan että näyttelijäsuorituksiin, mutta Bergman oli ensimmäisen kerran Oscar-ehdokkaana roolistaan.[31]

Bergmanin seuraava elokuva Uhkapeliä Saratogassa (1943) oli Warner Brosin historian kallein tuotanto ja hänen toinen yhteistyönsä ohjaaja Woodin ja vastanäyttelijä Gary Cooperin kanssa. Tuotannossa panostettiin lavasteisiin ja pukuihin, ja henkilöhahmot jäivät ulkokohtaisiksi. Bergman oli etsinyt mahdollisuutta näytellä moraalitonta vehkeilijää rakastuneiden ja kovia kokeneiden naishahmojen jälkeen, mutta ylipitkä käsikirjoitus oli hänelle pettymys.[32]

 
Ingrid Bergman elo­kuvassa Kaasuvalo (1944).

Selvittyään kuvauksista Bergman sai suostuteltua Selznickin lainaamaan hänet uudelleen MGM:lle, joka valmisteli film noir -draamaa Kaasuvalo (1944). Hän sisäisti Paula Alquistin vaativan roolin ja loi kuvan naisesta, jota raastavat hulluuden pelko sekä vakaa usko siihen, että on täysin järjissään. Bergman näytteli Kaasuvalossa ensi kerran George Cukorin ohjauksessa. Bergmanin roolisuoritus vakuutti paitsi kuvausryhmän myös kriitikot, joiden tyypillinen arvio oli: ”– – Hänen sympaattinen ja tunteellinen osasuorituksensa ei päästä katsojaa hetkeksikään otteestaan.”[32]

Kaasuvalon suuren menestyksen myötä Bergman otti paikkansa Hollywoodin eturivin näyttelijänä ja oli yleisöäänestyksissä Yhdysvaltain suosikkinaisnäyttelijöiden listan kärjessä. Vaativien kuvausten päätyttyä loppusyksyllä 1943 Bergman sai vapaata ja vietti enemmän aikaa tyttärensä kanssa. Hänen avioliitostaan Petter Lindströmin kanssa oli tullut tuossa vaiheessa jo muodollinen, mutta Lindström hoiti yhä kaikkia vaimonsa uraan liittyviä asioita omien lääkäriopintojensa ohessa. Joulukuussa 1943 Bergman osallistui useiden muiden elokuvatähtien tavoin Yhdysvaltain sotaponnisteluihin ja kiersi viihdyttämässä amerikkalaisia joukkoja Alaskan sotilastukikohdissa. Hän sai kiertueen aikana molemminpuolisen keuhkokuumeen ja joutui kuukaudeksi vuodelepoon.[33]

Hitchcockin tähti

muokkaa

Loppukeväästä 1944 Selznick antoi Bergmanille naispääosan Alfred Hitchcockin psykologisesta trilleristä Noiduttu (1945). Miespääosassa oli Gregory Peck, joka oli myös tehnyt sopimuksen Selznickin kanssa. Hitchcock ja Ben Hecht tekivät yhdessä käsikirjoituksen yksinomaan Bergmania ja Peckiä ajatellen. Noiduttu perustui vuonna 1927 ilmestyneeseen romaaniin The House of Dr. Edwardes. Elokuvassa oli vahva freudilainen ilmapiiri, ja se oli alku Hitchcockin ja Bergmanin historialliselle yhteistyölle. Bergman piti naispsykiatrin hahmostaan, mutta oli varsin epäuskoinen sen suhteen, että intellektuellin naisen romanssi toimisi valkokankaalla. Hän kuitenkin ihaili Hitchcockin taitoa visuaalisena tarinankertojana. Hitchcock sitä vastoin oli toivottoman rakastunut naistähteensä (kuten myöhemmin Grace Kellyyn ja Tippi Hedreniin). Noidutusta tuli odotettua suurempi menestys: se tuotti kahdeksan miljoonaa dollaria ja oli yksi 1940-luvun tuottoisimmista elokuvista. Se oli myös ensimmäinen amerikkalainen elokuva, jossa Bergman mainittiin ensimmäisenä alkuteksteissä.[34]

Saatuaan Noidutun kuvaukset valmiiksi lokakuussa Bergman lähti jälleen menestyksekkäälle kiertueelle pohjoisvaltioihin ja Kanadaan markkinoimaan sotaobligaatioita. Hän piti puheita, antoi lausuntaesityksiä ja voitti kuulijat puolelleen lämmöllään ja vilpittömyydellään. Päivät kiertueella olivat pitkiä: puhetilaisuuksien lisäksi Bergman oli mukana lounailla, cocktailtilaisuuksissa, radiohaastatteluissa ja lehdistökonferensseissa. Lisäksi hän vieraili sotasairaaloissa.[35]

15. maaliskuuta 1945 Bergman vastaanotti Grauman’s Chinese Theatressa ensimmäisen Oscar-patsaansa roolistaan Kaasuvalossa. Hän sanoi: ”Olen erityisen iloinen, että sain Oscarin juuri tällä kertaa, sillä huomenna minä ryhdyn tekemään elokuvaa Bing Crosbyn ja Leo McCareyn kanssa, ja minusta tuntuu, että jos menisin kuvauspaikalle ilman palkintoa, kumpikaan ei haluaisi olla puheväleissä minun kanssani!”. Seuraavaksi Bergmanille oli tiedossa hartaan ja viisaan nunnan osa McCareyn ohjaamassa elokuvassa Pyhän Maarian kellot, ja hän valmistautui tähänkin rooliin perusteellisesti. Vierailustaan nunnaluostarissa hän sai paljon ideoita hahmonsa sisar Benedictin tulkintaan. Pyhän Maarian kellot tuli ensi-iltaan myöhemmin vuonna 1945, ja kriitikot ylistivät totuttuun tapaan Bergmanin suoritusta. Hän oli roolistaan kolmatta kertaa peräkkäin Oscar-ehdokkaana.[36]

 
Bergman Alfred Hitchcock -elo­kuvan Kohtalon avain (1946) markkinointikuvassa.

Hitchcock halusi Bergmanin naispääosaan myös seuraavaan elokuvaansa, vakoojatarinaan Kohtalon avain (1946). Bergman esitti kevytkenkäistä ja alkoholisoitunutta vakoojan tytärtä, ja miespääosassa oli Cary Grant. Heistä tuli kuvausten aikana elinikäiset ystävät. Elokuvan keskiössä ei ollut niinkään vakoiluaihe vaan kahden rakkaudesta kärsivän ihmisen tunne-elämä, ja käsikirjoitus oli kuvausten alkaessa hiottu valmiiksi joka yksityiskohtaa myöten. Notoriousta kuvattiin loppuvuodesta 1945 helmikuun loppuun 1946. Sitä pidetään yhtenä Hitchcockin mestariteoksista ja Bergmanin suoritusta hänen syvällisimpänä roolityönään.[37]

Bergmanin kolmas ja viimeinen elokuva Hitchcockin kanssa oli Kauriin merkeissä, joka kuvattiin Lontoossa kesällä ja syksyllä 1949. Hitchcock käytti kuvauksissa yhtäjaksoisia ottoja, ja eräs Bergmanin kohtaus kesti jopa yhdeksän minuuttia. Hänellä oli tässäkin elokuvassa rooli, joka sisälsi tunteiden kirjoa ja voimakkaita kohtauksia. Kauriin merkeissä sai ilmestyessään heikot arviot, ja se oli yksi harvoja Hitchcockin epäonnistuneena pidettyjä elokuvia.[38]

Freelance-näyttelijäksi

muokkaa

Bergmanin seitsenvuotinen sopimus Selznickin kanssa päättyi Notoriousin jälkeen. Heidän etääntymistään edesauttoi Bergmanin aviopuolison jatkuva sekaantuminen sopimusasioihin. Työsuhteen kireydestä huolimatta heille jäi ystävälliset välit; Bergman puhui aina sydämellisesti Selznickistä ja tämä puolestaan piti Bergmanin puolia myöhemmin, kun hänet leimattiin huonoksi äidiksi.[39] Vapauduttuaan Selznickin alaisuudesta Bergman otti naispääosan elokuvasta Riemukaari (1948). Kun elokuva valmistui leikkaamosta kahden vuoden jälkeen, se epäonnistui kaupallisesti ja arvosteluissa sitä pidettiin ainoastaan pitkäveteisenä.[40]

Bergman sai Riemukaaren jälkeen näytellä pitkään toivomansa roolin Jeanne d’Arcina elokuvassa Orleansin neitsyt (1948). Hän käytti roolin tutkimiseen ja valmisteluun enemmän aikaa kuin uransa mihinkään muuhun osaan, mutta arvostelijoiden vastaanotto oli lopulta tyly ja tuotanto oli Bergmanille itselleenkin pettymys. Hän sai kuitenkin kiittävät arviot suorituksestaan sekä neljännen Oscar-ehdokkuutensa. Kolmen peräkkäisen huonon filmauskokemuksen jälkeen Bergman tunsi entistä vahvemmin, ettei Hollywood enää sopinut hänelle.[41]

Skandaali ja uran lasku

muokkaa
 
Ingrid Bergman ja Mario Vitale elokuvan Stromboli (1950) kuvauksissa.

Bergman toivoi yhteistyötä Roberto Rossellinin kanssa nähtyään tämän elokuvan Rooma – avoin kaupunki, jonka aitous teki häneen suuren vaikutuksen. Hän oli kiinnostunut neorealistisista elokuvista, jotka olivat täysin eri maata kuin Hollywoodissa sodan jälkeen tuotettu eskapistinen viihde. Bergman ja Rossellini sopivat kirjeitse yhteisestä elokuvasta. He rakastuivat toisiinsa tavatessaan ensi kerran Lontoossa elokuussa 1948. Saatuaan sopimuksen RKO Picturesilta Rossellini palasi Italiaan helmikuussa 1949 tekemään elokuvan alkuvalmisteluja. Bergman saapui maahan toimittajien piirittämänä maaliskuussa vietettyään viimeisen yhteisen loman puolisonsa ja tyttärensä kanssa. Maailmanluokan filmitähden saapuminen sodan rappioittamaan Roomaan sai paljon julkisuutta; häntä pidettiin jopa romanttisesti sodankäynnin voitonmerkkinä.[42]

Bergman lähti Yhdysvalloista kohun saattelemana, sillä hänen oletettiin jättäneen miehensä ja kymmenvuotiaan tyttärensä ilman aikomusta palata takaisin. Bergman on painottanut, että hänen aikomuksensa oli viettää Roomassa vain muutaman kuukauden kuvaamassa elokuvaa. Hänen ja Rossellinin välille syttyi kuitenkin nopeasti romanssi, ja yksi valokuva heistä Life-lehdessä nostatti skandaalin ja teki Bergmanin yksityiselämästä maailmanlaajuisen pääuutisen. Lehdistössä sekä moralistien keskuudessa Bergmania paheksuttiin avioliiton ulkopuolisesta suhteesta ja raskaudesta.[43][44][45][46] Bergman tuomittiin jopa Yhdysvaltain senaatissa. ”Ingrid Bergman on vapaan rakkauden palvoja ja rappion apostoli, joka on syyllistynyt hyökkäykseen avioliittoinstituutiota vastaan”, julisti senaattori Edwin C. Johnson marraskuussa 1950. Hieman myöhemmin Johnson vaati, että Rossellinilla ja Bergmanilla ei ollut ”oikeutta jalallaan astua Amerikan maaperälle.” Lukuisat amerikkalaisten naiskerhojen jäsenet äänestivät Bergmanin elokuvien boikotin puolesta.[47][48]

Bergmanin ja Rossellinin ensimmäinen yhteiselokuva näyttelijänä ja ohjaajana oli Stromboli (1950). Se sai ilmestyessään huonot arviot ja epäonnistui kaupallisesti. Rossellinin seuraava ohjaus Europa ’51 oli niin ikään vaikea kokemus Bergmanille muun muassa puutteellisen käsikirjoituksen takia. Kun Europa ’51 tuli ensi-iltaan vuonna 1952, se sai hyvän yleisömenestyksen Italiassa mutta jäi ulkomailla hyvin vähälle huomiolle.[44] Bergman teki myöhemmin vielä kaksi elokuvaa Rossellinin ohjauksessa. Matka Italiassa (1954) ja Uskottomuus (1954) saivat vain rajallisen levityksen.[49]

Bergmanin urakehitys oli saanut Italiassa kovan kolauksen; jo alussa oli käynyt selväksi, ettei hän sopinut Rossellinin työskentelymenetelmiin. Tämä kehitti jokaisen elokuvansa omien ideoidensa pohjalta, muttei paneutunut niiden tekoon kovin tosissaan. Rossellinilla oli tapana aloittaa uusi elokuvahanke vasta ollessaan rahapulassa, ja kuvauksissa hän saattoi häipyä paikalta kesken kaiken. Myös Rossellinin arvaamattomat raivokohtaukset olivat kuvauksissa yleisiä. Uskottomuuden jälkeen Bergman ei enää suostunut näyttelemään aviomiehensä ohjauksessa. Rossellini ei kuitenkaan antanut hänen työskennellä muiden ohjaajien kanssa, joten hän keskittyi lastensa ja kodin hoitoon.[49] Bergman ja Rossellini olivat saaneet helmikuussa 1950 pojan, ja kesäkuussa 1952 Bergman synnytti kaksostytöt.[44]

Takaisin suosioon

muokkaa
 
Yul Brynner ja Bergman Anastasiassa (1956).

Tehtyään Rossellinin kanssa neljä elokuvaa Bergman alkoi jälleen saada tarjouksia myös Hollywoodista, eikä hän enää jatkossa kieltäytynyt roolitarjouksista Rossellinin tahdosta. Hän teki naispääosan ensin Jean Renoirin ohjaamassa elokuvassa Elena ja miehet ja elvytti maineensa Hollywoodissa Anastasian (1956) pääroolissa. 20th Century Foxin johtaja Spyros Skouras oli Bergmanin valintaa vastaan ja halusi antaa roolin Jennifer Jonesille. Tuottaja Darryl F. Zanuck halusi kuitenkin rooliin Bergmanin ja sai lopulta tahtonsa läpi. Pääosin Lontoossa kuvattu Anastasia oli yleisö- ja arvostelumenestys, ja Berg­man sai siitä uransa toisen Oscarin. Hän voitti kansansuosion takaisin, ja skandaali unohdettiin. Samoihin aikoihin Bergmanin ja Rossellinin avioliitto oli jo päätepisteessään, kun miehen omistushalu tuli esille yhä vahvemmin.[50]

Vuonna 1958 Bergman palasi Cary Grantin vastanäyttelijäksi Stanley Donenin ohjaamassa komediassa Hätävalhe, joka perustui Broadwaylla epäonnistuneeseen näytelmään Kind Sir. Kuvaukset tehtiin Lontoossa samaan aikaan, kun Bergmanin ja Rossellinin sotkuinen avioeroprosessi oli meneillään. Bergman jatkoi mielellään yhteistyötä Grantin kanssa, mutta hyväksyi roolin myös taloudellisista syistä, sillä veroviranomaiset Ranskassa ja Italiassa olivat pidättäneet suurimman osan hänen teatteri- ja elokuvapalkastaan.[51] Bergman teki vuonna 1958 myös lähetyssaarnaaja Gladys Aylwardin roolin elokuvassa Kuudennen onnen majatalo, josta hänet palkittiin Baftalla.[52]

Bergman ei Rossellini-yhteistyön jälkeen halunnut enää sitoutua Hollywood-studioiden sopimusnäyttelijäksi, vaan teki uransa loppuun asti rooleja itsenäisenä näyttelijänä sekä elokuvissa että teatterissa.[53]

Myöhempi ura

muokkaa

Kahden vuoden tauon jälkeen Bergman palasi yhteistyöhön Anatole Litvakin kanssa, joka oli ohjannut häntä Anastasiassa. Elokuvassa Pidättekö Brahmsista? (1961) hän teki imagostaan poikkeavan yksinäisen ja rakkauteen pettyneen naisen roolin, mutta näytti vielä 45-vuotiaana liian nuorelta osaansa. Elokuva laittoi liikkeelle juoruja Bergmanin suhteesta vastanäyttelijöidensä Yves Montandin ja Anthony Perkinsin kanssa. Bergman oli todellisuudessa jo onnellisessa liitossa kolmannen aviomiehensä kanssa, ja suhde Montandiin ja Perkinsiin oli pelkästään kollegiaalinen.[54] Pidättekö Brahmsista? ei ollut menestys, sillä elokuvien tyylisuunnat olivat kovasti muuttumassa 1960-luvun alussa. Keski-ikäisille naisnäyttelijöille oli huonosti tarjolla hyviä pääosia, ja myös Bergman alkoi ikänsä takia kärsiä työpulasta.[55]

Vuonna 1964 ensi-iltaan tullut Vierailu epäonnistui myös kaupallisesti; Bergmania ei haluttu nähdä naisena, joka lahjoo ihmisiä tappamaan entisen rakastajansa.[56] Saman vuoden aikana Bergman oli mukana kahdessa elokuva-antologiassa. Toinen niistä, Stimulantia, tehtiin Tukholmassa hänen entisen oppi-isänsä, iäkkään Gustaf Molanderin ohjauksessa. Kyseessä oli Bergmanin ensimmäinen elokuva Ruotsissa lähes 25 vuoteen, ja hän esitti lyhyessä jaksossa sosiaalista kiipijää.[57]

Bergmanin pitkäaikainen agentti Kay Brown etsi hänelle jatkuvasti sopivia hankkeita, ja pian alkoi pyöriä huhuja hänen paluustaan amerikkalaiseen elokuvaan yli kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen. Bergmanille tarjottiin muun muassa elokuvien Kaktuksen kukka (1969) ja Kävely kevätsateessa (1970) käsikirjoituksia. Hän suostui huolimatta epäilyksistään roolihahmojensa suhteen. Kaktuksen kukka menestyi näistä elokuvista paremmin, ja valkokangasdebyyttinsä tehnyt Goldie Hawn voitti parhaan naissivuosan Oscarin.[58] Kävely kevätsateessa ei menestynyt toivotusti; aikuisten romanssina se ei tavoittanut uuden sukupolven yleisöä aikakaudella, jolloin suosittiin väkivaltaisia ja seksuaalisesti avoimia elokuvia. Bergman olisi yli 50-vuotiaana kaivannut kunnollisia luonnetehtäviä ja hermostui entistä enemmän hyvien roolien vähäisyyteen, sillä ura oli aina merkinnyt hänelle enemmän kuin mikään muu. Ratkaisu työpulaan löytyi teatterista, jossa Bergman menestyi koko 1970-luvun ajan.[59]

 
Ingrid Bergman Oscar-gaalassa 1975.

Vuonna 1974 Bergman teki hupsun vanhan ruotsalaisnaisen roolin Sidney Lumetin ohjaamassa ison tähtikaartin elokuvassa Idän pikajunan arvoitus. Hän kuvasi viitisen minuuttia kestävän kohtauksensa yhdellä otolla ja sai muutaman päivän työstä palkkiokseen satatuhatta dollaria. Bergman voitti hieman yllättäen roolistaan kolmannen Oscar-palkintonsa. Televisioidussa palkintopuheessaan hän pyysi anteeksi vanhalta ystävältään Valentina Corteselta, ettei tätä oltu valittu voittajaksi roolistaan elokuvassa Amerikkalainen yö, sillä koki Cortesen ansainneen palkinnon. Bergmanin vilpitön puhe sai yleisöltä isot aplodit.[60]

Bergman päätti 43 vuotta kestäneen elokuvauransa Ingmar Bergmanin ruotsalaisessa elokuvassa Syyssonaatti (1978). He olivat kaavailleet yhteistyötä jo aiemmin, mutta kesällä 1977 Ingmar Bergmanilla oli viimein tarina valmiina. Elokuva kertoi äidistä ja tyttärestä, jotka yrittävät korjata suhteensa vuosia aiemmin tapahtuneen hylkäämisen jälkeen. Ingrid Bergman järkyttyi tajutessaan, että käsikirjoitus olisi yhtä hyvin voinut kertoa hänen suhteestaan Pia-tyttäreen, jonka elämästä hän oli ollut poissa vuosia. Henkisesti vaativa rooli oli Bergmanille raskas myös fyysisesti, ja hän sai kuvausten aikana tietää kolme vuotta aiemmin todetun syövän levinneen. Syyssonaatti toi Bergmanille hänen seitsemännen Oscar-ehdokkuutensa.[61]

Viimeinen rooli

muokkaa

Ingrid Bergmanin joutsenlaulu näyttelijänä oli päärooli televisioelokuvassa Nainen nimeltä Golda (1982), jossa hän esitti Israelin pääministeriä Golda Meiriä. Kuvausten aikaan Bergmanin syöpä oli edennyt jo pitkälle, mutta hän ei valittanut kipuja tai näyttänyt ulospäin sairauttaan. Hän sai postuumisti roolistaan parhaan pää­osan Emmy-palkinnon.[62] Elokuvan lehdistötilaisuudessa joulun alla 1981 kuolemansairas Bergman piti jäähyväispuheensa: ”Minä lähden, enkä palaa elokuvaan enkä teatteriin. Olen lopettanut näyttelemisen. Nyt aion matkustella ympäri maailmaa ja leikkiä lastenlasteni kanssa.”[63]

Teatteriura

muokkaa
”Hän puhuu viittä kieltä, eikä osaa näytellä niistä yhdelläkään”.

– Näyttelijä John Gielgud Bergmanin kielitaidosta ja näyttelemisestä. [64]

Bergman näytteli Jeanne d’Arcin roolin ensimmäisen kerran näyttämöllä Lothringenin Johannassa, jonka ensi-ilta oli 18. marraskuuta 1946 New Yorkin Alvin Theatressa. Näytelmä oli Bergmanille todellinen toiveiden täyttymys. Hän oli jo tottunut näyttelemään lyhyitä pätkiä elokuvakameroille, joita varten opeteltiin pari lausetta kerrallaan, teatterissa haasteena oli osata kokonainen rooli ulkoa hänelle vieraalla kielellä. Lothringenin Johannasta tuli syksyn Broadway-hitti, ja se oli loppuunmyyty 12 ensimmäisen esitysviikkonsa ajan. Bergman palkittiin vuonna 1947 roolistaan Tony-palkinnolla. Ruotsin kuningas Kustaa V myönsi Bergmanille Litteris et Artibus -mitalin merkittävistä ansioista näyttelijänä.[65]

Bergman jatkoi samaa näyttämörooliaan Italiassa, kun Rossellini ohjasi Napolissa marraskuussa 1953 oratorion Jeanne d’Arc polttoroviolla. Valtava yleisömenestys sai pariskunnan viemään näytelmän kiertueelle Länsi-Eurooppaan ja aina Tukholmaan asti, ja Bergman opetteli tekstin nopeasti viidellä kielellä. Italian ulkopuolella se ei kuitenkaan saanut innostunutta vastaanottoa. Tukholmassa kriitikot keskittyivät lähinnä moittimaan Bergmania ja tämän yksityiselämää. Suhdeskandaalin aiheuttama moraalinen paheksunta jatkui kotimaassakin, ja Bergman sai edelleen luettavakseen yleisön lähettämää vihapostia.[66]

 
Ingrid Bergman vuonna 1957.

Bergmanin teatteriuran suuri voitto oli Laura Reynoldsin osa Robert Andersonin menestysnäytelmässä Teetä ja sympatiaa, joka ensiesitettiin Pariisissa 1956. Menestys teatterissa ajoittui samaan ajankohtaan Anastasian kassamenestyksen kanssa, ja yleisö ihastui häneen uudelleen. Teen ja sympatian esitysaikataulu vei kaiken Bergmanin ajan kesään 1957 saakka.[67]

Bergmanin kolmas aviomies toimi Pariisissa teatterituottajana, ja pariskunta päätti yhdessä esittää Montparnassen teatterissa Henrik Ibsenin Hedda Gablerin, jonka Raymond Rouleau ohjasi. Rooli laajensi Bergmanin taiteellista rekisteriä: hän sai näyteltäväkseen katalan naisen, ja kriitikot ylistivät hänen tulkintaansa. Rooli vaati huolellista valmistautumista, ja ensi-illassa Bergmanilla oli jälleen vaikeuksia ranskankielisen tekstin kanssa. Näytelmää esitettiin syksystä 1962 pitkälle seuraavan vuoden puolelle, ja siitä tehtiin myös televisioitu versio.[68] Kesäkuusta 1965 aina seuraavaan maaliskuuhun Bergman näytteli Nataliaa näytelmässä Kuukausi maalla, jonka Michael Redgrave ohjasi Englannin Guildfordissa. Englanninkielinen teksti ei ollut Bergmanille sen helpompi kuin ranskalainenkaan, mutta haparoivan ensi-iltaesityksen jälkeen hän sai tulkintaansa yhä enemmän varmuutta, ja isot luonneroolit vähitellen kehittivät häntä huippuunsa näyttämötaiteilijana.[69]

Los Angeles Music Centerin uuden teatterin avajaisnäytelmäksi otettiin Eugene O’Neillin viimeiseksi jäänyt näytelmä, José Quinteron ohjaama Kaikki maailman rikkaus. Bergman tulkitsi näytelmässä ahneen ja juonittelevan Deborahin osan. Näytelmä merkitsi Bergmanille paluuta amerikkalaiselle näyttämölle yli 20 vuoden tauon jälkeen. Teatterin johtokunnassa oltiin tyytymättömiä Bergmanin valintaan, sillä hänen ei uskottu edistävän lipputuloja. Näytelmän ensi-ilta oli 12. syyskuuta 1967, ja sen esitykset jatkuivat kuuden viikon jälkeen New Yorkin Broadhurst Theaterissa. Kriitikot eivät vaikuttuneet näytelmästä, ja muun muassa New York Timesissa todettiin, että Bergman ”sai roolihenkilöstä irti vähemmän kuin olisi toivonut”. Näytelmää esitettiin vuoden 1968 maaliskuulle asti.[70]

Huhtikuussa 1972 Bergman oli New Yorkissa Kapteeni Brassboundin kääntymys -näytelmän kiertueella. Hänellä oli George Bernard Shaw’n kirjoittaman näytelmän ainoa naisrooli.[71] Tuolloin senaattori Charles Percy luki kongressissa Bergmanille osoitetun kansallisen anteeksipyynnön epäoikeudenmukaisuudesta, joka hänelle oli tehty Yhdysvaltain senaatissa 22 vuotta aiemmin. Bergman vastasi lausuntoon kirjallisesti: ”Hyvä senaattori Percy, minun sodankäyntini Amerikan kanssa on loppunut kauan sitten. Haavat ovat kuitenkin jääneet jäljelle. Nyt, teidän ritarillisen eleenne – jalon ja ymmärtävän senaatissa pidetyn puheenvuoron – ansiosta ne ovat iäksi parantuneet.”[71]

Bergmanin viimeisiä taiteellisia näyttämövoittoja oli W. Somerset Maughamin Viisas aviovaimo syksyllä 1973. Lontoon West Endin esitysten jälkeen se vietiin kiertueelle Yhdysvaltoihin. Jotkut kriitikot paheksuivat äänekkäästi ruotsalaista näyttelemässä englantilaisnaista, mutta näytelmä oli Lontoon teatterikauden hitti ja teki Bergmanista varakkaan, sillä hän ansaitsi 12,5 prosenttia lipputuloista. Tuotannon aikana Bergmanin syöpä diagnosoitiin, ja hänen oli käytävä läpi ankarat sädehoidot ennen kiertuetta.[72]

Julkisuuskuva

muokkaa
 
Casablancan tähdet Ingrid Bergman ja Humphrey Bogart.

Ingrid Bergman rakensi jokaisen roolihahmonsa tunnepohjalta – kun hän sai roolin luettavakseen, hän paneutui hahmoon perusteellisesti ja oli kuvausten aloittamiseen mennessä sisäistänyt sen. Bergman kehitti ammattitaitoaan jatkuvasti ja hänen roolikirjonsa oli laaja jo parikymppisenä, mutta vasta keski-iässä hänelle suotiin varsinaisia luonneosia. Bergman tunnettiin siitä, että hän pystyi tavoittamaan jokaisen roolihenkilönsä aitouden ja siirtymään hetkessä tunnetilasta toiseen. Hollywoodissa hänen tyypikseen muodostui tervehenkinen ruotsalainen ”maitotyttö”, jollaisena häntä markkinoitiin; ihmisten oli helppo samastua Bergmaniin, jonka roolihenkilöt olivat rakastuneita, haavoittuvaisia ja uhrautuvaisia. Tri Jekyll & Mr Hyde -elokuvan Ivy puolestaan oli Bergmanin rooligalleriassa poikkeuksellisesti ilkeähkö hahmo.[73]

Bergman löysi oman tyylinsä suoranaista itsepäisyyttään: kun Selznick heti ensitapaamisella vaati, että hänen olisi yhdysvaltalaisissa elokuvissa esiintyäkseen muutettava nimensä sekä ulkomuotonsa eli värjättävä hiuksensa, muotoiltava kulmakarvansa ja laitettava kuorikot hampaisiinsa, Bergman ilmoitti viileästi lähtevänsä noilla ehdoilla takaisin Ruotsiin tai Saksaan jatkamaan uraansa. Tuottaja antoi vastahakoisesti periksi, ja näin syntyi Bergmanin sittemmin maailmankuulu luonnollinen tyyli ja naapurintyttöimago. Kriitikot ihastuivat siihen, ja Bergmania alettiin kutsua aluksi ”saippuanraikkaaksi Garboksi” – joskin nimitys unohtui nopeasti kun hänen maineensa kiiri Greta Garbon ohi.[74]

Bergmanin roolihahmot rakennettiin usein hänen ruotsalaisen taustansa varaan, josta kertoivat hänen näyttelemiensä henkilöiden nimet sekä hänen puheensa vieras korostus. Bergman näytteli uransa aikana peräti viidellä eri kielellä – hän puhui äidinkielensä ruotsin lisäksi sujuvasti saksaa, englantia, italiaa ja ranskaa.[75]

Casablancan sankaritar Ilsa on Bergmanin kenties tunnetuin rooli, vaikka elokuva ei kuulunutkaan hänen omiin suosikkeihinsa. ”Emme koskaan tienneet varmasti, mistä siinä oli kysymys”, hän muisteli huvittuneena.[76] Bergmanista tuli Casablancan myötä ”Amerikan kullannuppu”. Etenkin rooli Jeanne d’Arcina samastettiin häneen niin vahvasti, että häntä palvottiin lähes pyhimyksenä – kunnes avioliiton ulkopuolinen suhde italialaisen elokuvaohjaajan kanssa 1950 aiheutti laajan paheksunnan myrskyn, ja Bergmanin julkisuuskuva muuttui käden käänteessä puhtoisesta pyhimyksestä kansainväliseksi hutsuksi. Hän sai osakseen runsain mitoin ikäviä lehtiotsikoita ja vihapostia. Hän teki voitokkaan paluun vasta kuusi vuotta myöhemmin, kun päärooli Anastasiassa herätti yleisön sympatiat uudelleen, ja Bergman-Rossellini-skandaali häipyi unohduksiin.[77]

Yksityiselämä

muokkaa

Ensimmäinen avioliitto

muokkaa
 
Petter Lindström ja Ingrid Bergman 1940-luvulla.

Bergmanin ensimmäinen aviomies oli lääketieteen tohtori Petter Aron Lindström (1907–2000), joka toimi hammaslääkärinä Tukholmassa ja jatkoi opintojaan Yhdysvalloissa, jossa hän teki pitkän uran neurokirurgina. He avioituivat heinäkuussa 1936 Saksassa. Bergman tuli äidiksi 23-vuotiaana, kun pariskunnan tytär Friedel Pia syntyi syyskuussa 1938. Bergmanin lähtiessä Yhdysvaltoihin ensi kerran vuonna 1939 Lindström ja Pia jäivät Ruotsiin ja muuttivat myöhemmin hänen perässään. Bergman on myöhemmin kertonut, ettei avioliitto koskaan täysin toipunut neljän kuukauden erossaolosta. Perhe asui yhdessä ensin New Yorkin Rochesterissa ja sittemmin Beverly Hillsissä, josta he ostivat talon Benedict Canyonista. Pariskunnalla ei ollut paljoa yhteistä, ja he viettivät suurimman osan avioliittovuosistaan erillään. Bergman noudatti kuitenkin miehensä ohjeita miltei kaikessa ja tämä hoiti alusta asti kaikki hänen uraansa liittyvät viralliset asiat.[78]

Kun Bergmanin suhde Roberto Rossellinin kanssa paljastui, Lindström viivytti avioeroa eikä antanut Bergmanin tavata Piaa. Hän pysyi katkerana Bergmania kohtaan loppuikänsä, sillä hän koki tulleensa jätetyksi ”koko maailman silmien edessä”. Avioeron pitkittymisen takia skandaali pysyi lehtiotsikoissa vuosia, ja Bergman joutui kantamaan yksin julkisen parjauksen avioliittonsa rikkomisesta ja tyttärensä hylkäämisestä. Loppujen lopuksi hän ei voinut tavata tytärtään Italiaan lähtönsä jälkeen kuuteen vuoteen, kun olosuhteet estivät sen, lukuun ottamatta kesää 1951, jolloin Lindström antoi Pian viettää osan lomastaan äitinsä luona.[79] Bergman on sanonut:

»Minun olisi pitänyt hoitaa koko juttu Roberto Rossellinin kanssa tahdikkaammin. Mutta minä en käsittänyt kuuluvani Amerikan kansalle, ja että kaikilla oli oikeus kertoa minulle mitä minun piti tehdä ja miten käyttäytyä yksityiselämässäni. – – Ihmiset sanoivat heti, että minä olin täydellinen esimerkki vaimosta ja äidistä. He näkivät minut Orleansin neitsyessä ja luulivat minua pyhimykseksi. Sitä minä en ole. Minä olen vain ihminen. Ja sen tuloksena minä tunsin aina syyllisyyttä – koko ikäni.[80]»

Toinen avioliitto

muokkaa
 
Bergman ja lapset Robertino, pikku-Ingrid ja Isabella vuonna 1963.

Bergmanin ja Rossellinin ensitapaamisen aikaan vuonna 1948 Rossellinilla oli suhde samanaikaisesti ainakin viiden naisen kanssa; heihin kuuluivat muiden muassa näyttelijä Anna Magnani ja vuoden 1946 Miss Amerikka Marilyn Buferd. Hän oli myös yhä naimisissa ensimmäisen vaimonsa Marcella de Marchisin kanssa. Bergman ei ollut tietoinen Rossellinin haaremista sen enempää kuin hänen vaikeasta luonteestaan tavatessaan hänet.[81]

Kun Bergman alkoi odottaa lasta Rossellinille kesällä 1949, asia onnistuttiin salaamaan pitkään huhuista huolimatta. Hän pysytteli enimmäkseen Rooman asunnossaan, sillä paparazzit piirittivät Via Bruno Buozzi -katua yötä päivää. 2. helmikuuta 1950 Bergman synnytti salassa julkisuudelta pojan, Renato Roberto Giusto Giuseppen, jota kutsuttiin Robertinoksi. Toimittajat tungeksivat myös Villa Margheritan sairaalan ympärillä, mutta Bergman oli kirjautunut sinne salanimellä, joten vauvauutiselle ei saatu vahvistusta moneen tuntiin. Rossellinin rekisteröidessä lapsen syntymän tämän äidin ilmoitettiin olevan ”toistaiseksi tuntematon” – koska Bergman ja Lindström eivät olleet vielä eronneet, lapsen isä olisi Italian lain mukaisesti äidin aviomies.[82]

Bergman ja Rossellini avioituivat valtakirjojen välityksellä Meksikossa 24. toukokuuta 1950. He viettivät suuren osan ajastaan Rossellinin ostamalla kesähuvilalla Santa Marinellassa noin 60 kilometrin päässä Roomasta. Bergmanille ja Rossellinille syntyi 18. kesäkuuta 1952 kaksostytöt, Isabella Fiorella Elettra Giovanna ja Isotta Ingrid Frieda Giuliana (kutsumanimeltään Ingrid). Avioliitto alkoi kärsiä nopeasti Rossellinin mustasukkaisuudesta, omistushalusta ja tuhlailusta. Bergman oli omien sanojensa mukaan ”ammatillisessa karanteenissa” ja omistanut aikansa pienille lapsilleen koko 1950-luvun alkupuoliskon, mutta palasi lopulta töihin ulkomaille miehensä vastustuksesta huolimatta. Avioliitto oli vuoteen 1957 mennessä päättynyt, mutta Rossellini aiheutti skandaalin Intiassa aloitettuaan suhteen 27-vuotiaan Sonali Das Guptan kanssa, joka syksyllä 1957 odotti jo hänelle lasta.[83]

Bergmanin ja Rossellinin avioero oli sotkuinen. Lopulta avioliitto voitiin mitätöidä sillä perusteella, että Bergman ei Ruotsin kansalaisena ollut rekisteröinyt edellistä avioeroaan Ruotsissa. Italian lain silmissä hän oli edelleen naimisissa Lindströmin kanssa, eikä valtakirjoilla solmittu uusi liitto siis ollut pätevä.[84]

Kun Rossellinille selvisi myöhemmin, että Bergman suunnitteli avioituvansa uuden miehen kanssa, hän toteutti uhkauksensa ja hankki itselleen heidän kolmen lapsensa huoltajuuden, leimaten Bergmanin huonoksi äidiksi. Bergman myöntyi lopulta, koska ei halunnut lasten joutuvan samanlaisen julkisuushyökkäyksen keskelle kuin hänen esikoistyttärensä oli joutunut ensimmäisen eron yhteydessä.[85] 1960-luvun lopulta alkaen Bergman ja Rossellini pystyivät olemaan ystävällisissä väleissä, ja Bergman järjesti vuonna 1976 yllätysjuhlat entisen miehensä 70-vuotispäivän kunniaksi.[86]

Kolmas avioliitto

muokkaa
 
Ingrid Bergman ja Lars Schmidt 1961.

Bergman avioitui kolmannen kerran 21. joulukuuta 1958 ruotsalaisen teatterituottajan Lars Schmidtin kanssa, joka oli häntä kaksi vuotta nuorempi. Bergman ja Schmidt asettuivat asumaan Choiselin kylään lähelle Pariisia. He viettivät kesiä Ruotsissa Dannholmenin saarella, josta tuli Bergmanille rakas paikka kaukana julkisuudesta ja työkuvioista.[87] Liitto päättyi 1970-luvun alussa, kun Schmidt paljasti rakastuneensa toiseen naiseen. Bergman ja Schmidt ottivat avioeron kaikessa hiljaisuudessa ja pysyivät läheisinä ystävinä Bergmanin kuolemaan asti.[88]

Romanssit

muokkaa

Bergmanilla oli 1940-luvulla romanssit sotavalokuvaaja Robert Capan ja muusikko Larry Adlerin kanssa. Suhteet sattuivat miltei samaan ajankohtaan vuonna 1945, kun Bergman lähti viihdytyskiertueelle Ranskaan ja Saksaan. Bergmanin ja Capan suhde kariutui siihen, ettei Capa halunnut naimisiin. Keskinäinen kiintymys Adlerin kanssa puolestaan muuttui myöhemmin kestäväksi ystävyydeksi, ja Bergman vaali koko ikänsä kaikkia rakkaussuhteitaan, joilla oli hänelle seksuaalista läheisyyttä syvempi merkitys. Muistelmissaan hän kuitenkin käsitteli ainoastaan suhdettaan Capaan.[89]

Noidutun kuvausten aikaan Bergmanilla oli romanssi vastanäyttelijänsä Gregory Peckin kanssa. Se tuli ilmi vasta viisi vuotta Bergmanin kuoleman jälkeen Peckin julkistaessa suhteen.[90][91] Bergman oli rakastunut Gary Cooperiin Kenelle kellot soivat -elokuvan kuvauksissa, mutta mahdollisesta suhteesta ei ole todisteita.[92]

Lothringenin Johannan aikoihin vuonna 1947 Bergmanilla oli noin vuoden kestänyt romanssi ohjaaja Victor Flemingin kanssa. Tri Jekyllin & Mr Hyden kuvauksissa kuusi vuotta aiemmin suhde oli ollut pelkästään platoninen.[93] Vuonna 1956, avioliiton Rossellinin kanssa kariuduttua Bergmanilla oli rakkaussuhde Robert Andersonin kanssa, joka oli vastikään menettänyt vaimonsa syövälle. Suhde kehittyi, kun Bergman esiintyi Andersonin näytelmässä Teetä ja sympatiaa Pariisissa, ja sen päätyttyä he jatkoivat läheisinä ystävinä.[94]

Muu yksityiselämä

muokkaa

Ingrid Bergman oli yksityiselämässään teeskentelemätön, suorapuheinen, huumorintajuinen ja lämmin ihminen.[95] Työ oli hänelle aina ensisijaista, mikä verotti yhteistä aikaa puolisoiden ja lasten kanssa. Hän kuitenkin pyrki järjestämään ajanviettoa lastensa luona useasti kuukaudessa ja oli tyttärensä Isabellan tukena sen ajan, kun tämä toipui vaikeasta skolioosileikkauksesta 1966–1967.[96]

Bergman tupakoi paljon ja käytti säännöllisesti alkoholia Yhdysvaltoihin muutosta lähtien. Hän piti erityisesti amerikkalaisista drinkeistä ja jäätelöstä, joista hän luopui ainoastaan kun hänen oli kiireesti laihdutettava roolia varten.[97]

Viimeiset vuodet

muokkaa

Bergmanilla diagnosoitiin vuonna 1973 rintasyöpä. Hänelle tehtiin kesäkuussa 1974 radikaali rinnanpoisto ja hän sai koko loppuvuoden sädehoitoa. Kun Bergmanin jäähyväisnäytelmää Waters of the Moon esitettiin Englannissa kesällä 1978, syöpä oli levinnyt jo hänen toiseen rintaansa, joka myös poistettiin. Bergman jatkoi työtään teatterissa, vaikka oli jatkuvasti heikommassa kunnossa. Vuonna 1979 hän matkusti Beverly Hillsiin emännöimään juhlaa, jossa hänen läheinen ystävänsä Alfred Hitchcock sai elämäntyöpalkinnon. Juhlassa Bergman luovutti Hitchcockille Notoriousin kuvauksista peräisin olleen rekvisiitta-avaimen, jonka oli saanut aiemmin Cary Grantilta.[98]

Bergman julkaisi yhteistyönä Alan Burgessin kanssa vuonna 1980 teoksen Ingrid Bergman. Muistelmat, jota hän oli työstänyt neljä vuotta. Hän päätti julkaista omaelämäkerran sen jälkeen, kun hänen poikansa oli varoittanut, että hänet tultaisiin tuntemaan vain lehtijuorujen ja haastattelujen perusteella ellei hän itse kertoisi tarinaansa. Bergman ei ollut tyytyväinen teokseen, sillä se oli epätarkka ja täynnä asiavirheitä. Hän jaksoi yhä heikkenevästä kunnostaan huolimatta lähteä samana vuonna kiertueelle Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin mainostamaan kirjaansa.[99]

Bergman vietti viimeiset kuukautensa tavaten ulkomailla asuvia lapsiaan ja lastenlapsiaan sekä vanhoja ystäviään. Viimeisenä yrityksenään selättää syöpä hän kävi sytostaattihoidossa, josta ei ollut apua. Bergman kuoli kotonaan Lontoossa 67-vuotispäivänään 1982 muutamien läheisten läsnä ollessa. Bergmanin tuhkista suurin osa siroteltiin hänen toiveestaan mereen Dannholmenilla, loput haudattiin hänen vanhempiensa tuhkien viereen Norra begravningsplatsenille Tukholmaan.[100]

Merkitys

muokkaa

Vuonna 1999 Yhdysvaltain elokuvainstituutti nimesi Bergmanin vuosisadan neljänneksi tärkeimmäksi naisnäyttelijäksi.[101] Hän on saanut urastaan tähden Hollywood Walk of Famelle.

Roberto Rossellinin Bergmanille häälahjaksi ostama, yksittäiskappaleena valmistettu Ferrari 375 MM tunnetaan nimellä Bergman Coupé.[102]

Valikoitu filmografia

muokkaa

Vuosi Elokuva Rooli
1938 Naisen kasvot Anna Holm / Anna Paulsson
1941 Tri Jekyll & Mr Hyde Ivy Peterson
1942 Casablanca Ilsa Lund
1943 Kenelle kellot soivat María
1944 Kaasuvalo Paula Alquist
1945 Noiduttu tri. Constance Petersen
Pyhän Maarian kellot sisar Mary Benedict
1946 Kohtalon avain Alicia Huberman
1948 Orleansin neitsyt Jeanne d’Arc
1949 Kauriin merkeissä Lady Henrietta Flusky

Vuosi Elokuva Rooli
1950 Stromboli Karin Bjiorsen
1952 Europa ’51 Irene Girard
1954 Matka Italiassa Katherine Joyce
Uskottomuus Irene Wagner
1956 Anastasia Anna Koreff / Anastasia
1958 Hätävalhe Anna Kalman
Kuudennen onnen majatalo Gladys Aylward
1969 Kaktuksen kukka Stephanie Dickinson
1974 Idän pika­junan arvoitus Greta Ohlsson
1978 Syyssonaatti Charlotte Andergast

Lähteet

muokkaa
  • Chandler, Charlotte: Ingrid. Ingrid Bergman, A Personal Biography. New York: Simon & Schuster, 2007. ISBN 978-0-7432-9421-8. (englanniksi)
  • Spoto, Donald: Ingrid Bergman. (Notorious. The Life of Ingrid Bergman, 1997.) Suomentanut Kaisa Kallio. Helsinki: Tammi, 1997. ISBN 951-31-1019-2.

Viitteet

muokkaa
  1. Ingrid Bergman Elonetissä. Viitattu 16.4.2017.
  2. Chandler 2007, s. 32, 33.
  3. Spoto 1997, s. 17.
  4. Spoto 1997, s. 19, 20.
  5. Spoto 1997, s. 20–23.
  6. a b Spoto 1997, s. 26, 27.
  7. Chandler 2007, s. 41, 42.
  8. Spoto 1997, s. 36, 37.
  9. Spoto 1997, s. 38, 39.
  10. Spoto 1997, s. 42.
  11. Chandler 2007, s. 44–46.
  12. Spoto 1997, s. 45–47.
  13. Spoto 1997, s. 47–49.
  14. Spoto 1997, s. 50.
  15. Spoto 1997, s. 51, 52.
  16. Spoto 1997, s. 62–64.
  17. Spoto 1997, s. 65–68.
  18. Spoto 1997, s. 71, 72, 74.
  19. Spoto 1997, s. 76–78
  20. Spoto 1997, s. 78.
  21. Spoto 1997, s. 80–83.
  22. Spoto 1997, s. 85, 86, 91, 92.
  23. Spoto 1997, s. 94–98.
  24. Spoto 1997, s. 103.
  25. Spoto 1997, s. 100–104.
  26. Spoto 1997, s. 108, 112, 114.
  27. Spoto 1997, s. 123, 130, 143.
  28. Spoto 1997, s. 142, 145.
  29. Spoto 1997, s. 148, 151, 154.
  30. Spoto 1997, s. 158–160.
  31. Spoto 1997, s. 161, 166, 167.
  32. a b Spoto 1997, s. 174–179, 182.
  33. Spoto 1997, s. 182, 184, 187.
  34. Spoto 1997, s. 198, 202, 206.
  35. Spoto 1997, s. 201.
  36. Spoto 1997, s. 215, 219.
  37. Spoto 1997, s. 235, 239, 244.
  38. Spoto 1997, s. 283, 295.
  39. Spoto 1997, s. 235.
  40. Spoto 1997, s. 250, 258, 288.
  41. Spoto 1997, s. 306, 307.
  42. Spoto 1997, s. 284, 305, 319, 321.
  43. Spoto 1997, s. 319, 322, 333.
  44. a b c Spoto 1997, s. 367, 368.
  45. Koponen, Jenni-Maarit: Pyhimyksestä huoraksi – Ingrid Bergman raivostutti elämällä kuin mies Yle uutiset. 11.9.2015. Viitattu 16.3.2024.
  46. Hiiri, Miia: Casablanca-kaunotar Ingrid Bergmanin syntymästä 100 vuotta Ilta-Sanomat. 29.8.2015. Viitattu 16.3.2024.
  47. Petäjä, Jukka: Kun maailma käänsi tähdelle selkänsä (tilaajille) Helsingin Sanomat. 7.2.1998. Viitattu 24.3.2024.
  48. Spoto 1997, s. 333, 335, 393.
  49. a b Spoto 1997, s. 374.
  50. Spoto 1997, s. 382, 386, 393.
  51. Spoto 1997, s. 403–405.
  52. Leamer, Laurence: As Time Goes By. The Life of Ingrid Bergman, s. 370. New York: Harper & Row, 1986. ISBN 978-0-06-015485-1. (englanniksi)
  53. Spoto 1997, s. 410.
  54. Spoto 1997, s. 419–421.
  55. Spoto 1997, s. 422.
  56. Spoto 1997, s. 424.
  57. Spoto 1997, s. 427.
  58. Spoto 1997, s. 448.
  59. Spoto 1997, s. 452, 453.
  60. Spoto 1997, s. 467, 471.
  61. Spoto 1997, s. 484, 488.
  62. Spoto 1997, s. 506.
  63. Spoto 1997, s. 508.
  64. Masters of Funny Insults The Times of India. 2012. Mumbai: The Times Group. Viitattu 24.12.2023. (englanniksi)
  65. Spoto 1997, s. 263–265.
  66. Spoto 1997, s. 376, 379.
  67. Spoto 1997, s. 389, 393, 399.
  68. Spoto 1997, s. 425, 426.
  69. Spoto 1997, s. 428, 432.
  70. Spoto 1997, s. 440, 441, 445.
  71. a b Spoto 1997, s. 459, 460.
  72. Spoto 1997, s. 463, 464.
  73. Spoto 1997, s. 95, 130.
  74. Suomen Elokuva-arkisto, käsiohjelma talvi 1987: teema David O. Selznick.
  75. Pretot, Julien: Ingrid Bergman had made peace with America, says daughter Rossellini Reuters. 17.5.2015. Viitattu 11.3.2024. (englanniksi)
  76. Spoto 1997, 158.
  77. Spoto 1997, s. 333, 335, 393.
  78. Spoto 1997, s. 79, 83, 124.
  79. Spoto 1997, s. 328–332, 365.
  80. Spoto 1997, s. 333.
  81. Spoto 1997, s. 299, 300.
  82. Spoto 1997, s. 343, 344, 346, 348.
  83. Spoto 1997, s. 358, 371, 386, 404.
  84. Spoto 1997, s. 405, 406.
  85. Spoto 1997, s. 409.
  86. Spoto 1997, s. 479.
  87. Spoto 1997, s. 409–414.
  88. Spoto 1997, s 452, 471.
  89. Spoto 1997, s. 226 230.
  90. Fishgall, Gary: Gregory Peck. A Biography. New York: Scribner, 2002. ISBN 978-0-684-85290-4. Google Books (viitattu 13.2.2014). (englanniksi)
  91. Smit, David: Ingrid Bergman. The Life, Career and Public Image. Jefferson, North Carolina: McFarland & Co., 2012. ISBN 978-0-7864-7226-0. Google Books (viitattu 13.2.2014). (englanniksi)
  92. Spoto 1997, s. 169.
  93. Spoto 1997, s. 270.
  94. Spoto 1997, s. 391.
  95. Spoto 1997, s. 83.
  96. Spoto 1997, s. 407, 435.
  97. Spoto 1997, s. 86.
  98. Spoto 1997, s. 490–494.
  99. Spoto 1997, s. 478, 500.
  100. Spoto 1997, s. 515.
  101. AFI’s 100 Years... 100 Stars American Film Insitute. Arkistoitu 20.10.2006. Viitattu 13.3.2024, Internet Archive. (englanniksi)
  102. Redzepovic, Alen: The Story of Ingrid Bergman’s Wedding Present Drive Tribe. 27.6.2020. Arkistoitu 25.1.2022. Viitattu 30.12.2020. (englanniksi)

Dokumentti

muokkaa
  • Ingrid Bergman – Omin sanoin. Ohjaus Stig Björkman, 2015.

Kirjallisuutta

muokkaa
  • Bergman, Ingrid & Burgess, Alan: Ingrid Bergman. Muistelmat. (Ingrid Bergman. My Story, 1980.) Suomentanut Risto Mäenpää. Porvoo: WSOY, 1981. ISBN 951-0-10663-1.
  • Leamer, Laurence: Ingrid Bergman, myytti ja ihminen. (As Time Goes By. The Life of Ingrid Bergman, 1986.) Suomentanut Mia Paakkanen. Espoo: Weilin + Göös, 1987. ISBN 951-35-3742-0.
  • Quirk, Lawrence J.: The Films of Ingrid Bergman. New York: Citadel Press, 1970. ISBN 0-8065-0480-3. (englanniksi)
  • Ziółkowska-Boehm, Aleksandra: Ingrid Bergman And Her American Relatives. (Ingrid Bergman prywatnie, 2013). Lanham, Maryland: Hamilton Books. New York: The Rowman & Littlefield Publishing Group, 2013. ISBN 978-0-7618-6150-8. (englanniksi)

Aiheesta muualla

muokkaa