Avaa päävalikko

Hupisaarten kaupunginpuisto

puisto Oulussa
(Ohjattu sivulta Hupisaaret)

Silta Pakolansaareen.
Hupisaarten yleiskartta.
Merikosken patoa Lasaretinsaaresta kuvattuna.
Hupisaaret marraskuun iltana.
Suihkulähteet Hupisaarilla.

Hupisaarten kaupunginpuisto Oulussa Oulujoen alajuoksulla tunnetaan Valkoisten siltojen saaristona.

SijaintiMuokkaa

Hupisaarten alue käsittää useita Oulujoen etelärannan saaria Merikosken voimalaitospadon alapuolella, Myllytullin ja keskustan koillispuolella. Hupisaaret erottaa muusta kaupungista Lasaretinväylän ja Kallisenvirran muodostama vesiväylä. Pohjois-Pohjanmaan museo sijaitsee Hupisaarilla. Hupisaariin kuuluviksi katsotaan kaikki Oulujoen kaupunginpuoleiset pikkusaaret, mutta varsinaisiksi Hupisaariksi lasketaan Kiikkusaaren ja Lasaretinsaaren väliin jäävät lukuisat pikkusaaret.

Puiston eteläpuolella on Oulun kaupungin monumentaalikeskus: tuomiokirkko, lääninhallituksen rakennukset sekä Oulun Lyseon lukio. Puiston itäpuolella oli teollisuusalue, jota pitkään hallitsi Åströmien perustama nahkatehdas, joka oli Pohjoismaiden suurin. Nykyisin entisellä teollisuusalueella ovat Oulun taidemuseo sekä Tiedekeskus Tietomaa.

Suomen Kotiseutuliitto valitsi Oulun Hupisaaret Vuoden kaupunginosaksi 2005.[1]

Hupisaarten osatMuokkaa

LasaretinsaariMuokkaa

Pääartikkeli: Lasaretinsaari

Pohjoisin saarista on Patosillan luona oleva Lasaretinsaari, joka on saanut nimensä vanhasta lääninsairaalasta. Sittemmin siellä on sijainnut muiden muassa Pohjan Sotilassairaala (PohSS), sekä nykyisin kuntoutus- ja konferenssitila Lasaretti. Alueen kiinteistöt ovat sekoitus vanhaa klassistyylistä sekä punatiilistä kertaustyylien mukaista rakennuskantaa.

Saarta asutti 1600-luvulla Rysän suku, ja sen ensimmäinen nimi olikin Rysänsaari – tosin 1840-luvun kartassa nimenä oli Ryssänsaari. 1700-luvulla saari oli nimeltään Polttimosaari Kustaa III:n perustettua sinne kruununpolttimon. Maaherra asui saarella Oulun tultua läänin pääkaupungiksi vuonna 1776, mistä syystä se tunnettiin myös Maaherransaarena. Polttimon päärakennus toimi maaherran virka-asuntona. Siellä vieraili vuonna 1779 tutkimusmatkailija Giuseppe Acerbi, kolme vuotta myöhemmin kuningas Kustaa IV Adolf puolisoineen ja myös keisari Aleksanteri I 30. elokuuta 1819.

Maaherran residenssiä ympäröi muotopuutarha, jonka taiteilija Johan Gustav Hedman kuvasi teoksessa Oulu ennen vuoden 1822 paloa. Jo Suomen Sodan aikana saarelle perustettiin sotasairaala. Vuonna 1834 maaherran virkatalo muuttui kaupunginsairaalaksi ja saari sai samalla nykyisen nimensä. Suomen ensimmäinen presidentti Juho Ståhlberg asui sairaalanemäntänä toimineen äitinsä ja sisarustensa kanssa Kilstuvassa eli sairaalan piharakennuksessa. Sotilasmestari Oiva Ahtisaaren perhe taas asui entisessä maaherran virkatalossa myöhemmin, ja tämän perheen pojasta Martti Ahtisaaresta tuli Suomen kymmenes presidentti.

DammisaariMuokkaa

Dammisaari sijaitsee Lasaretinväylän ja varsinaisten Hupisaarten välissä. Se oli aikoinaan Koskenniska, mutta sai uuden nimen patoa tai ränniä tarkoittavasta sanasta tokee tai tammi (ruots. damm). Alue kunnostettiin sähkölaitoksen valmistuttua Sahasaareen, jolloin myös Lasaretinväylää syvennettiin ja sen reunoja kivettiin. Väylän varrella sijaitsee Dammisaaren kiinteistö, tehtaanjohtaja Karl Robert Åströmin entinen konttori- ja asuinrakennus.

Varsinaiset HupisaaretMuokkaa

Varsinaiset Hupisaaret käsittävät monta pientä saarta, joiden välissä on useita pieniä lampia ja matalia puroja. Valkoiset sillat ja kävelypolut muodostavat tälle alueelle kaikkein tiheimmän verkoston. Saarten Merikosken puoleisessa laidassa on edelleen nähtävissä vanhan vetomöljän jäänteet: sitä pitkin tyhjät tervaveneet vedettiin ohi Merikosken kuohujen. Rantametsät ovat lähes luonnontilaisia, ja metsikössä pesii useita eri lintulajeja. Hupisaarten tämä osa on kaupunkilaisten suosima piknik-paikka.

KiikkusaariMuokkaa

Kiikkusaaressa eli aiemmalta nimeltään Pajasaaressa on kahvio, lasten leikkikenttä, puutarha, lintulampi, ruusutarha sekä marjapensaita. Oulun yliopiston kasvitieteellisen puutarhan ajoilta on perintönä säilynyt myös rautatieomenapuiden kuja. Kiikkusaaresta johtaa kauneuspato Limasaaren pohjoispuolitse Koskikeskuksen Toivoniemeen. Kiikkusaaressa oli myös jäljellä Oulun ensimmäisen lastentarhan Laskuniemen lisärakennus, Alakööki, joka kuitenkin tuhoutui pahoin tulipalossa lokakuussa 2011. Hanna Åströmin (myöh. Frankenhauser) rakennuttama ja Victor J. Sucksdorffin suunnittelema lastentarha oli kaksikerroksinen kansallisromanttinen hirsirakennus, jonka Hanna Fankenhauser lahjoitti Oulun kaupungille vuonna 1913. Ainolan lastentarhana tunnettu rakennus tuhoutui talvisodan pommituksissa tammikuussa 1940. Saaressa on taiteilija Uno Aron veistämä Kaarnapoika-veistos. Yliopiston kasvitieteellisen puutarhan siirryttyä vuonna 1983 Linnanmaalle saareen jäivät kuitenkin kasvihuoneet ja puutarha-alue.

SahasaariMuokkaa

Sahasaari on Hupisaarten toinen teollisuutta palvellut, kaakkoinen osa. Saaren vieritse kulkevaan Oulujoen sivuhaaraan Lasaretinväylään rakennettiin kaupungin mylly jo 1600-luvulla, nimensä saari sai vuonna 1731 perustetusta vesisahasta. Saha ja sen yhteydessä toiminut mylly paloivat vuonna 1857, mutta ne rakennettiin uudelleen. Oulun ensimmäinen sähkölaitos saaren yhteyteen perustettiin Veljekset Åströmin nahkatehtaan tarpeisiin vuonna 1884. Entisen jauhomyllyn kohdalle rakennettiin kaupungin sähkölaitos vuonna 1903. Erikoisimpia Sahasaaren asukkaita lienevät olleet sähkölaitoksen johtajaksi vuonna 1947 tulleen Olof Råbergin Kimmo-niminen aasi ja lemmikkiapinat Liisa ja Mikko.

ParatiisisaariMuokkaa

Paratiisisaari, aiemmalta nimeltään Peltosaari, on Hupisaarten rauhallisin osa. Saari sijaitsee lähellä Pohjois-Pohjanmaan museota Kiikkusaaren ja Pakolansaaren välissä. Paratiisisaarella voi nauttia runsaista kapeiden polkujen varsille tehdyistä istutuksista. Saaressa sijaitsi kaksikerroksinen kivirakennus, joka oli pitkään kaupunginpuutarhurin asuntona. Ainolanpuistoon vievän sillan kupeessa on Oulun ilmeisesti vanhin koristeomenapuu.

AinolaMuokkaa

Ainolassa eli Pakolansaaressa ja vanhalta nimeltään Hanhisaaressa sijaitsee nykyisin Pohjois-Pohjanmaan museo. Vuonna 1826 kauppias Johan Z. Franzén perusti saarelle muotopuutarhan, ja kauppaneuvos Hemming Åström jatkoi perinnettä rakennuttamalla saarelle Ainola-huvilan ja puutarhan 1880-luvun lopulla. Jo tätä ennen siellä sijaitsi kauppias Ferdinand Granbergin kaksikerroksinen huvila. Granbergille saari siirtyi Johan Franzénin pojan ostettua sen isältään, mutta tehtyä konkurssin vuonna 1875. Ainola-huvilan suunnitteli arkkitehti Johan Erik Stenberg. Huvila valmistui vuonna 1888 ja siinä oli muun muassa juokseva vesi ja sähkövalot. Oululaiset kutsuivat koristeellista huvilaa "Piparkakkutaloksi". Huvilan ympärille suunnitteli puutarhan J. C. Dahlström. Huvila ja saari lahjoitettiin kaupungille vuonna 1910. Huvilassa toimivat kirjasto ja museo, johon Samuli Paulaharju keräsi ainutlaatuisen Lapin kokoelman. Huvila ja kokoelman pääosat tuhoutuivat tulipalossa heinäkuussa 1929.

Talon tuhouduttua saarelle rakennettiin nykyinen kivirakennus, alun perin maakuntataloksi kirjastoa, maakunta-arkistoa ja museota varten, joka siinä yhä toimii. Rakennuksen suunnitteli arkkitehti Oiva Kallio. Saarella on nykyään useita muistomerkkejä, kuten Sara Wacklinin korkokuvalla varustettu muistomerkki sekä Terho Sakin veistämä V. A. Koskenniemen muistomerkki Merikosken muusat. Ainolassa kasvaa Oulun suurin laakeripoppeli, samoin Mustialan arboretumista tuotujen taimien ansiosta muiden muassa puisto- ja likusterisyreeni, lehto- ja punasaarni sekä japaninmarjakuusi. Ainolan puiston suunnitteli tulipalon jälkeen vuonna 1930 Helsingin kaupunginpuutarhuri Bengt Schalin ja toteutuksesta vastasi Oulun kaupunginpuutarhuri Kalle Äijälä.

PlaatansaariMuokkaa

Plaatansaari on Hupisaarten eteläisin vanha puutarha- ja puistoalue, jota nykyään halkovat kapeat pyörätiet. Yksi niistä yhdistää Plaatansaaren Oulujoen suiston luonnontilaiseen Lammassaareen. Alue on arboretum, puupuisto, jossa kasvaa monia harvinaisia koristepuita ja pensaita, muiden muassa pihtoja ja poppeleita. Niistä tunnetuin on Kallisenvirran ylle kaartuva riippapoppeli. Puna-ailakki on esimerkki Plaatansaaren niittykasveista, Oulussa sitä on kutsuttu "taivaan avaimeksi". Kuningas Kustaa II Adolf perusti Oulun linnan yhteyteen muskettitehtaan, joka sijoitettiin Plaatansaarelle. Se valmisti 200 muskettia ja muitakin aseita vuoteen 1638 saakka, pajamestarina toimi Lennart Matinpoika. Seuraava samalle saarelle rakennettu tuotantolaitos oli panimo, saaren nimi vaihtui 1600-luvulla käytetystä Leinhartin saaresta Panimosaareksi.

Hupisaaret kaupunkilaisten käytössäMuokkaa

Hupisaarilla on ollut asutusta ja viljelyksiä 1700-luvulta lähtien, mutta myös teollisuutta jo varhain. Kävelytiet ja valkoiset sillat ovat olleet Hupisaarten tunnusmerkki jo 1860-luvulta alkaen. Siitä lähtien Hupisaaret ovat olleet Oulun kaupunginpuisto – "kaupungin vihreä sydän ja Oulujoen suiston helmi". Kaupunkilaiset viihtyivät saarilla niin hyvin, että jo seuraavalla vuosikymmenellä kirjoitettiin lehdissä saarten ruokottomuudesta: siltojen sanottiin olevan hajalla ja jalkakäytävät siivottomassa kunnossa. "Vapaudensaarten hoito- ja kaunistamiskomitea" määrättiin työhön ja Tarkk'ampujapataljoona kunnosti siltoja ja raivasi saarille uusia polkuja. Saarille rakennettiin huvimaja ja paviljonki, jossa nautittiin punssia. 1880-luvun loppu olikin puiston kukoistuksen aikaa.

Viittaukset populaarikulttuurissaMuokkaa

Paavo Rintalan romaanissa Pojat Jake ja Topi vakoilevat saksalaisen vääpelin ja ylioppilasneidin lemmenleikkejä Plaatansaaressa.

LähteetMuokkaa

  1. Aiemmin palkitut Vuoden kaupunginosat Suomen Kotiseutuliitto. Viitattu 12.06.2019.

KirjallisuuttaMuokkaa

  • Niskala, Kaarina (kuvat: Okkonen, Ilpo): Hurmaavat Hupisaaret. Oulu: Studio Ilpo Okkonen Oy, 2005. ISBN 95-2-5109-18-6.
  • Paso Eija, Rämö Rauno: Työn jäljet. Lasaretinsaaren vaiheita 1600-2000. Oulu: Merikosken kuntoutus- ja tutkimuskeskus, 2002. ISBN 951-98571-3-3.

Aiheesta muuallaMuokkaa

  • Niskala, Kaarina; Okkonen, Ilpo ja Kalleinen, Lasse: Puistojen Oulu, s. 26-35. Oulu: Studio Ilpo Okkonen Oy, 2008. ISBN 978-952-510924-5.