Jalmari Rasi
Hjalmar (Jalmari) Viktor Rasi (26. joulukuuta 1893 – 9. marraskuuta 1934 Wolwi, Queensland)[1] oli suomalainen kommunisti, joka toimi 1920-luvulla muun muassa Suomen kommunistisen puolueen Suomen byroon yleisorganisaattorina. Syksyllä 1927 Rasi pidätettiin, ja hän päätti ryhtyä yhteistyöhön viranomaisten kanssa. Rasista muodostui tunnetuin Etsivän keskuspoliisin kanssa yhteistyötä tehnyt kommunisti.[2] Rasin paljastusten ansiosta pidätettiin vuonna 1928 suurin osa SKP:n Suomessa olleesta johdosta, ja seuranneissa oikeudenkäynneissä Rasi toimi syyttäjän päätodistajana.
Rasi osallistui sisällissotaan keväällä 1918 Epilän punakaartin riveissä Tampereella. Hän sai osallisuudestaan kahden vuoden ehdollisen tuomion, mutta hänet armahdettiin jo elokuussa 1918. 1920-luvun alussa Rasi toimi pääasiassa Suomen sosialidemokraattisessa nuorisoliitossa. Vuonna 1923 Rasi lähti Neuvostoliittoon opiskelemaan. Opinnot Lännen vähemmistökansallisuuksien yliopistossa jäivät kuitenkin lyhyiksi, sillä Rasi määrättiin takaisin Suomeen puoluetyöhön jo vuodenvaihteessa 1923–1924.[1] Rasi työskenteli SKP:n piiriorganisaattorina Oulun (1923–1924), Vaasan (1924) ja Kuopion (1925–1926) alueilla,[3] kunnes siirtyi Helsinkiin puolueen yleisorganisaattoriksi 1927.[1] Hän oli SKP:n Suomen byroon jäsen helmikuusta 1926 marraskuuhun 1927.[3] Tehtävässään Rasi oli hyvin perillä puolueensa salaisesta järjestörakenteesta. Vuosina 1925 ja 1927 hän kävi myös salaa SKP:n kokouksissa Neuvostoliitossa.[2][3]
Etsivän keskuspoliisin jo pitkään etsimä Rasi pidätettiin marraskuussa 1927. Tiedon tultua julkisuuteen Rasia puolustettiin kommunistijohtoisessa lehdistössä. Rasin osallistuminen kiellettyyn maanalaiseen toimintaan kiellettiin. Suhtautuminen muuttui, kun huhut ryhtymisestä yhteistyöhön viranomaisten kanssa varmistuivat. Rasi leimattiin pahimman luokan provokaattoriksi. Puolueen sisäpiireissä käytiin vakavia keskusteluja Rasin likvidoimisesta. Myös esimerkiksi Aili Rasi sanoutui SKP:n Tiedonantajassa irti entisestä aviomiehestään.[1] Vuonna 1928 pidätettiin pääosin Rasin kertomusten perusteella 58 henkilöä, joista Turun hovioikeus tuomitsi syyskuussa 46. Kiinni jäivät SKP:n Suomen byroon kaikki jäsenet yhtä lukuun ottamatta, lähes kaikki piiriorganisaattorit sekä monia piirikomiteoiden jäseniä. Tapahtunut oli kova kolaus puolueen maanalaiselle organisaatiolle. Myös järjestön jäsenmäärä väheni tapauksen jälkeen.[4][5]
Rasi kertoi EK:lle kuulusteluissa ilmeisesti kaiken minkä SKP:n toiminnasta tiesi. Tunnustus, joka poliisin arkistoissa sai nimen "Siikasen kertomus", oli 273 folioliuskaa pitkä, ja sitä käytettiin useissa oikeudenkäynneissä todistusaineistona. Korvaukseksi paljastuksistaan Rasi sai tavanomaista lyhyemmän vankeusrangaistuksen sekä uuden henkilöllisyyden. Rasi tuomittiin kolmeksi ja puoleksi vuodeksi vankeuteen, mutta presidentti armahti hänet jo lokakuussa 1928, ja hän sai kansalaisluottamuksen takaisin. Vapauduttuaan Rasi sai passin nimellä Johan Valter Rissanen, ja hän muutti elämänkumppaninsa ja tämän kahden lapsen kanssa Australiaan. He saapuivat Melbourneen 11. helmikuuta 1929. Rasi sai maatilan ja tarkoitus oli harjoittaa maataloutta, mutta uudessa kotimaassa perhe hajosi, eikä Rissasella muutenkaan ilmeisesti mennyt kovin hyvin. Hän kuoli 39-vuotiaana sydänkohtaukseen. Suomalaisiin asiakirjoihin Rasin kuolinpaikaksi väärennettiin paikallisen kirkkoherranviraston ja EK:n yhteistyön seurauksena Nokia.[1][6].
Lähteet muokkaa
- ↑ a b c d e Matti Lackman: Mihin katosi Jalmari Rasi? teoksessa Turun historiallinen arkisto 37 (Turun historiallinen yhdistys 1982), s. 204–216.
- ↑ a b Matti Lackman: Taistelu talonpojasta (Pohjoinen 1985), s. 350,360.
- ↑ a b c Tauno Saarela: Suomalainen kommunismi ja vallankumous 1923–1930, s. 820–824. Historiallisia Tutkimuksia 239. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2008. ISBN 978-952-222-051-6.
- ↑ Ilkka Hakalehto: SKP ja sen vaikutus poliittiseen ja ammatilliseen työväenliikkeeseen 1918–1928 (WSOY 1966), s. 121–122,139–140.
- ↑ Tauno Saarela: Suomalainen kommunismi ja vallankumous 1923–1930, s. 152. Historiallisia Tutkimuksia 239. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2008. ISBN 978-952-222-051-6.
- ↑ Matti Lackman: Kullervo Manner – kumouksellisen muotokuva, s. 161–162. Somero: Amanita, 2017. ISBN 978-952-5330-84-7.