Henry Eyring

Henry Eyring (20. helmikuuta 1901 Colonia Juárez, Meksiko26. joulukuuta 1981 Salt Lake City, Yhdysvallat) oli yhdysvaltalainen teoreettinen kemisti, joka tunnetaan parhaiten reaktiokinetiikkaan keskeisesti kuuluvan siirtymätilateorian keksijänä ja kehittäjänä.[1]

Opiskelu ja ura yliopistossaMuokkaa

Eyring suoritti kandidaatin opinnot kaivostoiminnan alalla vuonna 1923 saamansa apurahan mahdollistamana ja maisterin opinnot metallurgian alalla vuonna 1924. 1925 hän siirtyi Kalifornian yliopistoon (Berkeley, USA), missä opiskeli fysikaalista kemiaa ja suoritti tohtorin tutkinnon (Ph.D.) vuonna 1927 aiheena ”A Comparison of the Ionization by, and Stopping Power for, Alpha Particles of Elements and Compounds”. Tämän jälkeen hän luennoi Wisconsinin yliopistossa ennen kuin siirtyi vuodeksi työskentelemään Michael Polanyin kanssa Kaiser Wilhelm -instituuttiin Berliiniin. Vuonna 1931 hän siirtyi Hugh Stott Taylorin kutsumana Princetonin yliopistoon, ja oli siellä vuoteen 1946 asti. Tämän jälkeen hän siirtyi Utahin yliopistoon, koska hänelle tarjottiin dekaanin tointa yliopistossa. Yliopiston kemian rakennus on nimetty Eyringin kunniaksi. Hän sai Yhdysvaltain kansalaisuuden vuonna 1931.[2]

TutkijanaMuokkaa

Eyringin ura tutkijana kattoi laajan alueen tieteessä. Suurin kiinnostus oli kemiallisessa kinetiikassa, ja tämän lisäksi kiinteiden ja nesteiden rakenteissa sekä fysikaalisissa prosesseissa. Vaikka Eyring teki vain vähän kokeellista tutkimusta, hänen teoreettinen tutkimuksensa oli aina kiinteästi kytköksissä kokeellisiin mittaustuloksiin.

Eyringin merkittävimmät osuudet kemiallisen kinetiikan kehittämisessä olivat  -reaktion semiempiirisen potentiaalienergiapinnan laskeminen ja ennen kaikkea siirtymätilateorian keksijänä. Myöhemmin Eyring kehitti teoriaa lisää ja sovelsi sitä muun muassa fysikaalisiin prosesseihin ja biologisiin järjestelmiin. Eyring julkaisi yli 600 tieteellistä artikkelia ja kymmenen tieteellistä oppikirjaa. Hänet huomioitiin muun muassa kemian Wolfin palkinnolla vuonna 1980 ja Priestley-mitalilla vuonna 1975, mutta ei yllättäen Nobel-palkinnolla, vaikka monet tutkijat ovat myöhemmin saaneet siirtymätilateoriaan nojautuvista tutkimuksistaan Nobel-palkinnon (vuodet 1956, 1986 ja 1999).

LähteetMuokkaa

  1. H. Eyring, J. Chem. Phys., vol 3, (1935), 107.
  2. Keith J. Laidler, Chemical Kinetics, 3. painos, sivu 519, (1987), HarperCollinsPublisher, ISBN 0-06-043862-2