Wikipedia

Helvetti kristinuskossa

kristinuskon kadotus

Kristinuskossa helvetti on paikka tai tila, johon ihminen saattaa joutua kuolemansa jälkeen tekemiensä rikkomusten vuoksi. Valtaosa kristinuskon suuntauksista uskoo, että helvetti on ikuinen kärsimyksen paikka, jonne päätyy myös Saatana. Kristinuskon helvetti perustuu tiettyihin Uuden testamentin kohtiin, joista varhaiset kirkkoisät rakensivat opillisen järjestelmän. Nykyajan kristillisessä teologiassa vallalla on yhä perinteinen näkemys piinahelvetistä, minkä lisäksi esiintyy näkemystä tyhjiinraukeamisesta. Näiden lisäksi löytyy näkemys kaikkien pääsemisestä taivaaseen.

Helvetti kuvattuna Hieronymus Boschin taideteoksessa.

Uuden testamentin vaihtoehdot muokkaa

Tuonela (hepr. ‏שְׁאוֹל‎, Šeʾôl; m.kreik. ᾍδης, Hádēs), joka on Vanhassa testamentissa paikka jonne kuolleet joutuivat, mainitaan 65 kertaa Vanhassa testamentissa ja 11 kertaa Uudessa testamentissa.[1][2] Helvetti- eli gehenna-sana (m.kreik. γέεννα) mainitaan Uudessa testamentissa 12 kertaa.[3]

Kristinuskon käsitys helvetistä perustuu lähes kokonaan Uuteen testamenttiin. Vanhassa Testamentissa helvettiä eli šeolia ei juuri mainita Danielin kirjaa lukuun ottamatta, ja kysymys kuolemanjälkeisen elämän olemassaolosta on tulkinnanvarainen. Uudesta testamentista löytyvät tuhoutuminen olemattomiin, sielujen rappeutuminen varjomaisiksi haamuiksi, ikuinen piinahelvetti ja oppi pelastautumisesta. Jeesuksen puheissa lähetetään syntiset ikuiseen tuleen itkemään ja kiristelemään hampaitaan.[4] Paavalin mukaan taas pelastuksen ja ikuisen elämän vastakohta oli kuolema ja häviäminen olemattomiin.[5]

Kristinuskon valtasuuntaus valitsi vaihtoehdoista piinahelvetin, vaikka se perustui vain kouralliseen Uuden testamentin tekstejä. Näistä tärkeimmät maininnat löytyvät Matteuksen evankeliumista[6] ja Johanneksen ilmestyksestä[7]. Kilpailevana vaihtoehtona olisi voinut olla Paavalin kirjeiden ja Johanneksen evankeliumin näkemys kadotettujen tuhoutumisesta. Kristikunnan alun teologiassa keskusteltiin mahdollisesta syntisten sielujen olemattomiin häviämisestä eli tyhjiinraukeamisesta sekä kaikkien mahdollisuudesta pelastua. Nämä näkökulmat hävisivät ja viimeistään keskiajan kynnyksellä piinahelvetistä tuli ainoa mahdollinen tulkinta.[5]

Pelkästään syntiset ihmiset eivät joudu helvettiin viimeisen tuomion jälkeen, vaan sinne joutuvat myös Saatana sekä langenneet enkelit eli demonit. Saatana on kristityille selkeä Jumalan vastustaja ja vihollinen. Hän keksii ovelia juonia pahuuden edistämiseksi. Uudessa testamentissa käydään maailmojen sota, jossa on kolme suurta ratkaisutaistelua. Ensimmäisessä sodassa Saatana pudotettiin alas taivaasta. Toisen sodan Saatana hävisi Jeesukselle hänen kuolemassaan ja ylösnousemuksessaan. Kolmas ja viimeinen sota käydään historian loppuessa.[5]

Varhaisen kristillisyyden helvettioppi muokkaa

Kristinuskon helvettiopiksi vakiintui kolme asiaa. Ensinnäkin oppi ihmiskunnan kahtia jaosta hyviin ja pahoihin, mikä tarkoitti, että kaikkien pelastuminen ei ole mahdollista. Toiseksi oppi siitä, että sielu on ikuinen, joten helvettikin on ikuinen. Kolmanneksi kehittyi oppi kiirastulesta.[8]

Kristinuskon levittäminen oli myös helvettiopin levittämistä. Kari Kuulan mukaan ensiksi pakanoille eli ei-kristityille kerrottiin huono sanoma, jonka mukaan kaikki ihmiset ovat synnin vallassa ja matkalla kadotukseen. Tämän jälkeen kerrottiin hyvä sanoma, jossa Kristuksen puoleen kääntyvät vapautuvat synneistä ja helvetin otteesta. Kristittyjen mukaan parannus on tehtävä tämän elämän aikana, sillä tuonpuoleisessa se ei ole enää mahdollista. Ei-kristitylle kuulijakunnalle käsite synti ei ollut uutta, mutta ikuinen tuonpuoleinen kauhu oli.[8]

Kuulan mukaan Helvetti antoi myös kristinuskon marttyyreille voimaa ja lohdutusta kestää kidutukset, sillä vainoajia tultaisiin rankaisemaan teoistaan tuonpuoleisessa. 200-luvun kirkkoisien Irenaeuksen ja Tertullianuksen mukaan helvetissä tullaan rankaisemaan ruumiillisesti tulella polttamalla. Kuitenkaan tuli ei kuluta kohdettaan vaan polttaa ihmistä ikuisesti, joten se on moninkertaisesti kauheampaa. Myös rangaistuksella on aste-eroja riippuen ihmisen maanpäällisistä synneistä.[8]

Kristinuskon ylösnousemus ja viimeinen tuomio tulevat tapahtumaan historian päättyessä, joten sielujen täytyy odottaa sitä jossain. Syntyi käsite sielujen varastopaikasta, jota jotkut nimittivät Abrahamin helmaksi ja vielä useammat Haadekseksi. Välitilalla ei ollut suurtakaan merkitystä helvettikäsitykselle. Useimpien mukaan sielu on samassa helvetissä, jossa ensimmäisessä ollaan ilman ruumista ja toisessa ruumiin kanssa. Tosin ruumiin saamisen arveltiin lisäävän helvetin tuskaa.[8]

Vanhan testamentin hepreankielinen šeol käännettiin kreikankielellä Haadekseksi. Vastaavasti latinankielisessä Raamatussa, Vulgatassa, puhuttiin jo infernuksesta. Näin jo kristittyjen raamatunkäännökset tekivät Vanhan testamentin epämääräisestä tuonpuoleisesta selkeän kuolemanjälkeisen välitilan tai helvetin.[8] Virallisesti sielun katoaminen kuoleman jälkeen eli tyhjiinraukeaminen torjuttiin Konstantinopolin toisessa kirkolliskokouksessa vuonna 553. Näin piinahelvetti jäi ainoaksi oikeaksi tulkinnaksi tuhanneksi vuodeksi, kunnes reformaation yhteydessä otettiin esille toisenlaisiakin näkemyksiä.[8]

Piinahelvetin ja kiirastulen kirkkoisä Augustinus muokkaa

 
Venäläinen puupiirros helvetissä asuvasta hirviöstä.

Kirkkoisä Augustinus vaikutti kirkolliseen helvettikäsitykseen enemmän kuin kukaan muu hänen jälkeensä. Häntä voidaan pitää myös kiirastuliopin isänä. Parhaiten Augustinus tunnetaan armo-opistaan, mutta hänen helvettioppinsa ovat kolikon toinen puoli. Augustinukselle maailmanhistoria on hyvän ja pahan – Jumalan ja Saatanan – välistä taistelua. Se tulee päättymään pahan lopulliseen kuoliniskuun ja syntisten joutumiseen ikuiseen helvettiin.[9]

Augustinuksen mukaan suurin osa ihmisistä tulee joutumaan helvettiin. Taivaaseen pääsevät vain harvat ja valitut. Näkemystään hän perusteli Jumalan oikeudenmukaisuudella. Samoihin aikoihin vaikuttanut Johannes Krysostomos laski, että tuhansista ihmisistä tuskin satakaan pelastuu. Tämä ajattelutapa oli hyvin yleinen suurten teologien keskuudessa keskiajalla ja pitkälle nykyaikaan asti. Alkuaikojen kirkkoisien näkemys pelastuvien pienestä määrästä selittyy osittain kristittyjen vähemmistöasemalla myöhäisantiikkin aikana. Samalla kristittyjen sisällä vaikutti erilaisia suuntauksia, joista kirkkoisät tuomitsivat monet harhaoppisina ja pelottelivat vastapuolta helvetillä.[9]

Ennen Augustinusta myöhäisantiikin aikana esiintyi näkemys kaikkien pelastumisesta. Kirkkoisä Klemens Aleksandrialaisen mukaan Jumala kurittaa kasvatustarkoituksessa vain lyhyen aikaa tuonpuoleisessa. Syntisten sielut puhdistetaan, heidät käännetään oikeaan suuntaan ja he palaavat Jumalan yhteyteen. Kirkkoisä Origeneksen mukaan myös Saatanakin tulee lopulta pelastumaan. Origenes esitti, että helvetti on syntisille ikuinen, mutta historian lopussa sielut palaavat takaisin alkutilaan Jumalan yhteyteen. Origeneksen pelastusmallia kutsutaan nimellä apokatastasis pantoon tai lyhyemmin apokatastasis-oppi. Kirkkoisä Gregorios Nyssalainen seurasi Origeneksen perusajatusta ja ymmärsi helvetin rangaistuksen olevan parantavaa kurittamista, joka kestää kauan mutta ei loputtomasti.[10]

Augustinus hyökkäsi apokatastasis-oppia vastaan rajusti. Hän esitti myöhemmin yleisesti hyväksytyn opin, jonka mukaan kuoleman hetkellä syntisen tahto jäätyy paikoilleen, eikä hän voi enää parantua tai muuttua. Näiden ajatusten pohjalta Konstantinopolin toinen kirkolliskokous hylkäsi Origeneksen ajatukset harhaoppisina. Yleisin perustelu vastustaa kaikkien pelastumista oli käytännöllinen: mikäli ikuinen helvetti poistuisi, moraalilta putoaisi pohja ja kristinuskon harjoittaminen tulisi tarpeettomaksi.[9]

Augustinuksen käsityksiä kehiteltiin edelleen keskiajalla. Välitila hylättiin tarpeettomana ja sielujen arveltiin menevän kuoleman jälkeen välittömästi helvettiin. Samaten rangaistukset jaettiin kahteen lajiin: tulessa kärsimiseen sekä Jumalan läheisyyden puutteeseen. Oppineet pitivät kauheampana rangaistuksena pelastuksen ja Jumalan läsnäolon menettämistä. Sen sijaan kansan parissa saarnaajat maalailivat kuulijakunnalle mieluummin ruumiillisia rangaistuksia. Kirkkoa pidettiin ainoana paikkana, missä sielut olisivat turvassa helvetiltä. Kirkosta erottaminen merkitsi helvetin vaaraa, ja se toimikin papiston aseena kristinuskon siveyttä rikkovia, maallisia ruhtinaita ja harhaoppisia vastaan.[9]

Keskiaikaisia oppeja muokkaa

Keskiajan kristillinen filosofia eli skolastiikka eritteli järjestelmällisesti helvettiä ja kiirastulta. Skolastikot rakensivat kourallisesta Raamatun tekstikohtia yksityiskohtaisen ja kokonaisvaltaisen kuvauksen helvetistä, kiirastulesta ja taivaasta. Rakennelmat pystytettiin antiikin filosofien ja arvostettujen kirkkoisien ajatusten pohjalle.[11]

Filosofi Tuomas Akvinolainen kuvasi hyvin yksityiskohtaisesti helvetin kauhuja. Kadotetut joutuvat liikkumattomaan maanalaiseen helvettiin ruumiillisessa muodossa. Syntiset eivät pysty vuodattamaan kyyneleitä, joten he itkevät mielensä sisällä. Kadotettuja rangaistaan äärimmäisellä kylmällä ja kuumalla. Syntiset eivät saa mukaansa edes hyviä muistoja tuottamaan heille iloa, vaan Jumalan rangaistukset ovat koko ajan mielessä. Kadotetut vihaavat Jumalan heille langettamaa oikeudenmukaista rangaistusta, mutta eivät itse Jumalaa.[11]

Myös kastamattomat lapset joutuvat helvettiin perisyntinsä tähden. Augustinus oli hyvin jyrkkä tästä ja väitti kastamattomina kuolleiden vauvojenkin joutuvan helvettiin. Tuomas oli astetta lievempi ja katsoi, että kastamattomat lapset siirtyvät limbukseen. Siellä ei ole hyvää eikä pahaa. Tämä katolisen kirkon oppi on edelleen voimassa, vaikkakin uudelleenarvioitavana.[11]

Helvetin ohella kirkon oppeihin kuului myös kiirastuli, joka kuitenkin on ilmapiiriltään toiveikkaampi. Helvetin tapaan myös kiirastulessa kärsivät syntiset sielut, mutta eivät ikuisesti, vaan sinne joutuneet pääsevät tietyn ajan kuluttua taivaaseen. Lisäksi he jo kiirastulessa ollessaan saavat maan päältä eläviltä apua messujen, almujen, esirukousten ja hyvien tekojen muodossa. Maanpäällinen apu saattaa lyhentää kiirastulessa vietettyä aikaa.[12] Kiirastuli on sielun viimeinen mahdollisuus vapautua synneistä ja valmistautua kuolemanjälkeiseen elämään taivaassa[13].

Oppi kiirastulesta syntyi vähitellen Augustinuksen ajatuksesta, että kaikkia kristittyjä ei ehditä puhdistaa maanpäällisen elämän aikana. Augustinus ei käyttänyt sanaa kiirastuli, vaan puhui puhdistavasta tulesta ja kärsimyksestä. Skolastikot veivät kiirastulen huippuunsa erittelemällä syyllisyyden ja rangaistuksen. Rangaistuksen voi välttää katumuksella. Käytännössä tämä johti syntien tunnustamiseen papille, mikä käytäntö virallistettiin ekumeenisessa kirkolliskokouksessa vuonna 1215.[12]

Kiirastuli julistettiin katolisen kirkon viralliseksi opiksi Lyonin toisessa kirkolliskokouksessa vuonna 1274 ja se vahvistettiin vielä Trentonin kirkolliskokouksessa vuosina 1545–1563. Myöhäiskeskiajalla kirkolla uskottiin olevan valta vapauttaa ihminen kokonaan synneistä. Kirkko saattoi jakaa omista taivaassa sijaitsevista hyvien tekojensa varastosta anteeksiantoja ihmisille. Tätä käsitettä nimitettiin aneeksi. Keskiajan loppuvaiheessa ihmiset maksoivat papeille, jotta nämä järjestäisivät yksityismessun tietylle vainajalle. Kiirastuli-oppi oli voimakkaimmillaan 1200–1500-luvuilla.[12]

Danten helvetti muokkaa

Helvetistä kirjoitettiin keskiajalla satoja kirjallisia kertomuksia. Unien tai valveunien aikana hengellisen helvettinäyn kokeneet henkilöt kertoivat kokemuksista papeille tai munkeille, jotka kirjoittavat ne ylös. Kuvitteellisia helvettinäkyjä sepitettiin kristillisessä perinteessä jo toiselta vuosisadalta lähtien. Näistä varhaisista ilmestyskirjoista eli apokalypseista kaksi on noussut erityisen merkittäviksi: Pietarin ilmestys ja Paavalin ilmestys. Molemmat ovat Raamatun ulkopuolelle jääneitä kirjoja eli apokryfisiä kirjoja.[14]

Italialaisen Dante Alighierin kolmiosainen runoteos Jumalainen näytelmä (Divina commedia) 1300-luvulta kertoo kirjoittajansa matkasta helvetin ja kiirastulen kautta paratiisiin. Ensimmäinen osa Inferno syventyy helvettiin ja on näistä kirjoista kuuluisin. Helvetti kuvataan siinä eräänlaisen ohuehkon kannen peittämäksi maanalaiseksi kuiluksi, joka ulottuu maapallon keskipisteeseen saakka ja joka on jakautunut useampaan sisäkkäiseen piiriin.[15] Varsinaisen helvetin piirejä on yhdeksän, joista kolme jakautuu useampaan osastoon. Lisäksi helvetillä on esikartano. Helvetin piireissä ja osastoissa sielut kärsivät syntinsä mukaisesta rangaistuksesta.[16] Dante uskoi helvetin, kiirastulen ja taivaan olemassaoloon, mutta ei kuvitellut niiden olevan juuri hänen kuvaamiensa paikkojen näköisiä.[15]

Danten Jumalainen näytelmä on Tuomas Akvinolaisen Summa theologiaen jälkeen keskiajan luetuin ja tutkituin kirja. Teos vaikutti kolmella tavalla lukijakuntaansa. Ensinnäkin teoksen yksityiskohtaisuus ja runous saivat lukijakunnan vakuuttumaan sen kirjoittajan jumalallisesta innoituksesta. Toiseksi teoksen kuvaukset vaikuttivat myöhempiin taiteilijoiden, jotka maalailivat tai kirjoittivat helvetistä. Kolmanneksi teoksen täydellisyys kääntyi itse uskoa vastaan. Danten teos tunnustettiin kuvitteelliseksi, mikä sai monet epäilemään muitakin vanhoja helvettikuvauksia.[15]

Reformaatio kyseenalaisti kiirastulen muokkaa

Reformaatio eli protestanttisten lahkojen synty kyseenalaisti 1500-luvulta lähtien katolisen näkemyksen. Protestantit hyväksyivät helvetin, mutta eivät kiirastulta, sillä se ei perustunut Raamattuun. Katoliset myönsivät kiirastulen ohuen perustan Raamatussa, mutta vetosivat kirkon perinteeseen, kirkkoisiin ja moniin kirkolliskokouksiin. Protestanttien mukaan kirkko on saattanut erehtyä ja uskovaisten on syytä palata takaisin Raamattuun.[17]

Ensimmäiset askeleet kiirastulen kyseenalaistamiseen otti Erasmus Rotterdamilainen satiirisilla kirjoituksillaan. Saksalainen pappi Martti Luther meni pidemmälle ja väitti suoraan, että kiirastulelle ei löydy Raamatusta perusteita. Samoin Luther ei löytynyt kiirastulta kirkkoisien kirjoituksista, ja hän huomautti, että ortodoksinen kirkko ei ollut koskaan hyväksynyt kiirastulta. Protestantit hylkäsivät kiirastulen sekä kastamattomien lasten limbuksen. Raamatun maailmaan mahtuisi vain taivas ja helvetti. Muu kirkollinen perinne helvetistä sen sijaan kelpasi lähes sellaisenaan protestanteille ja näkemys ikuisesta piinahelvetistä jatkui.[17]

Lutherin mukaan syntiinlankeemus on vienyt ihmisiltä heidän oman tahtonsa. Jumala määrää ennalta, ketkä pelastuvat ja ketkä eivät. Myöhempi luterilaisuus irtisanoutui tästä predestinaatio- eli ennaltamääräämisopista ja esitti, että Jumala kutsuu kaikkia pelastukseen, mutta kaikki eivät ota sitä vastaan. Jean Calvin korosti Lutheriakin jyrkemmin Jumalan ennaltamääräämistä. Myöhemmin Calvinin ajatusten pohjalle rakennettujen reformoitujen kirkkojen mukaan Jumala on hyvä ja on päättänyt lopulta pelastaa kaikki.[17]

Katolinen kirkko vastasi reformaatioon niin sanotulla katolisella reformaatiolla. Helvetin yksityiskohtien levittäminen oli muodostunut liian viihteelliseksi ja jopa hauskaksi. Katolinen kirkko hillitsi helvettiin liittyviä kulkueita, juhlia ja näytelmiä. Trenton kirkolliskokouksessa katolinen kirkko toisti skolastikkojen osoittaman linjan. Kokous päätti pitää kiinni kiirastulesta ja aneista, mutta niiden väärinkäyttö haluttiin kitkeä pois. Reformaation aikana protestantit ja myöhemmin myös katoliset nostivat Saatanan maan päälle. Aseman muutos johtui Raamatun maininnasta, että Saatana tullaan heittämään tuliseen järveen historian lopussa.[17]

Kirjallisuudessa nähtiin vielä yksi suuri helvettiteos, kun John Milton kirjoitti eeppisen runoelman Kadotettu paratiisi vuonna 1667[18][19].

Valistusajan järkihelvetti muokkaa

Valistusajalla todellisuutta tutkittiin järjen valossa. Myös tuonpuoleinen, kirkko ja Raamattu joutuivat arvostelun alle. Osa teologiasta irrottautui kirkollisesta hallinnasta. Syntyi nykyaikainen teologinen raamatuntutkimus eli eksegetiikka, joka näki Raamatun kirjat niiden historiallista taustaa vasten. Uusi tutkimus rapautti helvettiopin perusteita.[20]

Monet valistusajan ajattelijat ja teologit päättelivät helvetin rangaistuksen olevan rajallinen, koska jumalainen valokin on rajallinen. Samoin pääteltiin, että koska ihminen on rajallinen, niin myös hänen tekemänsä synnit ovat rajallisia. Myös ikuisen sielun käsitettä arvosteltiin, sillä ajateltiin, ettei luonnossakaan mikään ole ikuista. Jotkut päättelivät, ettei mitään aineetonta todellisuutta edes ole, mutta toisten mielestä tässä mentiin jo liian pitkälle.[20] Useat valistusajan filosofeista vastustivat helvettiä tai, kuten David Hume, uskontoa yleensäkin. Voltairen mukaan helvetti on persialaisten, kaldealaisten, egyptiläisten ja kreikkalaisten uskomus, johon Israelin kansa ei uskonut. Arthur Schopenhauerin mukaan ainoa helvetti ja kiirastuli on nykyinen maailma.[20]

Arvostelusta huolimatta kirkkokunnat olivat 1600–1800-luvuilla yksimielisiä, että suurin osa ihmisistä joutuu helvettiin. Tätä helvetin oikeudenmukaisuutta perusteltiin ihmisen vapaalla tahdolla – ihminen tuomitsee itse itsensä helvettiin. Samaten helvetin ikuisuudesta pidettiin kiinni sillä perusteella, että syntisen ihmisen asenne on ja pysyy Jumalan vastaisena.[18]

Uudet kristilliset liikkeet muokkaa

Kaikki eivät olleet tyytyväisiä järkeistettyyn uskoon. 1600– ja 1700-lukujen taitteessa syntyi omakohtaista ja kokemuksellista uskonelämää korostavia liikkeitä. Niitä kutsutaan yhteisnimellä herätyskristillisyys eli evankelikalismi. Liikkeiden mukaan uskoon ei synnytä vaan siihen on itse herättävä. Varhaisimmat herätysliikkeet olivat Englannissa syntynyt puritanismi ja Saksassa syntynyt pietismi. Molemmille herätysliikkeille helvetin vaara oli todellinen, ja pelkästään tapakristityllä oli vaarana joutua helvetin lieskoihin, ellei hän tehnyt heti parannusta. Herätyssaarnaajat kuvailivat yksityiskohtaisesti helvetin kauhuja kuulijakunnalle ja kehottivat tottelemaan Jumalan säännöksiä eikä etsimään lievennyksiä niihin.[18]

Myös ajatus kaikkien pelastumisesta teki paluuta. Kirkkoisä Origeneksen vanha – aikoinaan harhaoppisena hylätty – ajatus sai vuosien kuluessa pientä, mutta lisääntyvää kannatusta. Universalismin uusiksi ajattelijoiksi nousi 1700-luvulla englantilaisia ja amerikkalaisia, joista merkittävämmäksi nousi Charles Chauncy. Hänen mukaansa ikuinen piinahelvetti on mahdoton, koska tällöin Saatanan voitto ja Aadamin lankeemus olisivat merkittävämpiä tapahtumia kuin Kristuksen pelastus. Universalismia repivät myöhemmin sisäiset ristiriidat ja kristillistä oppia karsittiin niin reilusti, että muut kristilliset suuntaukset katsoivat liikkeen ajautuneen kristinuskon ulkopuolelle. Toinen vastaavia ajatuksia sisältänyt unitaarinen liike syntyi 1600-luvun alussa Englannissa torjumaan kirkon kolminaisuusoppia. Useimmat universalistisesti ajattelevista eivät liittyneet näihin liikkeisiin. Jotkut heistä katsoivat, ettei kaikkien pelastumista ole hyvä julistaa julkisesti, vaan hengellisesti riittävän kypsän ihmisen täytyy oivaltaa tämä ajatus itse.[18]

Näiden kahden äärisuunnan – herätyksen ja universalismin – lisäksi myös sielun katoaminen eli tyhjiinraukeaminen teki paluuta. Tätä ajatusta sivusi myös deismi, jossa Jumalaa pidettiin kaiken alullepanijana, joka ei puutu myöhemmin historian kulkuun. Tyhjiinraukeamiseen liittyvä annihilaatio-oppi sai heikosti kannatusta ennen 1800-lukua. Merkittävin annihilationismia kannattanut liike oli 1800-luvun puolivälissä syntynyt seitsemännen päivän adventistit eli Adventtikirkko. Se syntyi Pohjois-Amerikassa toisen herätysliikeaallon myötä. Adventtikirkosta 1870-luvulla irtautunut Jehovan todistajat -liike peri myös tyhjiinraukeamisopin.[18]

Nykyisiä näkemyksiä muokkaa

Helvetin kokeminen ongelmalliseksi on kristinuskossa lisääntynyt ja monimutkaistunut 1900-luvulta lähtien. Kirkollinen kahden tuhannen vuoden helvettiperinne on kyseenalaistettu uudemmassa teologiassa. Samalla annihilaatio-oppi – tai sielun tyhjiinraukeaminen – on saanut teologien tukea puolelleen, vaikkakaan se ei ole saavuttanut virallista tukea kristillisiltä suuntauksilta lukuun ottamatta yksittäisiä herätysliikkeitä.[21] Karkeasti jakaen nykyisten kristillisten teologien johtopäätökset ovat joko sielun katoaminen tai ikuinen kärsimys. Toisinaan teologit liikkuvat näiden kahden välisellä rajamaalla, ja kirjoittajan lopullinen kanta jää epäselväksi.[21]

Katolisuudessa oppi kiirastulesta on jopa helvettiä keskeisempi. Kiirastulessa sieluja piinataan tietyn ajan ja ne kamppailevat taivaan ja helvetin välillä. Elossa olevien ihmisten rukoukset, sielunmessut ja aneet auttavat kuolleen sielun pääsemistä kiirastulesta taivaaseen.[22]

Raamatun jakeet muokkaa

  • "Sitten hän sanoo vasemmalla puolellaan oleville: 'Menkää pois minun luotani, te kirotut, ikuiseen tuleen, joka on varattu Saatanalle ja hänen enkeleilleen. -- Ja niin he lähtevät, toiset iankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään.” (Matt. 25:41-46)
  • "Jos kätesi viettelee sinua, hakkaa se pois. Onhan parempi, että käsipuolena pääset sisälle elämään, kuin että molemmat kädet tallella joudut helvettiin, sammumattomaan tuleen, missä 'mato ei kuole eikä tuli sammu'…” (Mark. 9:43-49)
  • "Älkäämme siis enää viipykö Kristuksen opin alkeissa, vaan edetkäämme täyteen tietoon. Emme voi uudestaan laskea perustusta ja opettaa sellaisia asioita kuin parannus kuolemaan johtavista teoista, usko Jumalaan, oppi kasteista ja puhdistusmenoista sekä kätten päällepanemisesta, kuolleiden ylösnousemus ja iankaikkinen tuomio.” (Hepr. 6:1)

Lähteet muokkaa

  • Kuula, Kari: Helvetin historia. Pohjalta pohjalle Homeroksesta Manaajaan. Helsinki: Kirjapaja, 2006. ISBN 951-607-350-6.
  • Terhart, Franjo & Schulze, Janina: Nykymaailman uskonnot. Alkuperä, historia, usko, maailmankuva. (Weltreligionen. Ursprung, Geschichte, Ausübung, Glaube, Weltbild, 2007.) Suomentajat: Eetu Nieminen, Aatos Hiltunen. Bath: Parragon, 2007. ISBN 978-1-4075-1183-2.

Viitteet muokkaa

  1. ↑ Strong's Hebrew Lexicon (šᵊ'ôl) Blue Letter Bible. Viitattu 12.12.2021. (englanniksi)
  2. ↑ Strong's Greek Lexicon (hadēs) Blue Letter Bible. Viitattu 12.12.2021. (englanniksi)
  3. ↑ Strong's Greek Lexicon (geenna) Blue Letter Bible. Viitattu 12.12.2021. (englanniksi)
  4. ↑ Mark. 9:43–49
  5. ↑ a b c Kuula 2006, s. 71–90.
  6. ↑ Matt. 25:41–46
  7. ↑ Ilm. 20:7–15
  8. ↑ a b c d e f Kuula 2006, s. 93–100.
  9. ↑ a b c d Kuula 2006, s. 101–115.
  10. ↑ Kuula 2006, s. 121–132.
  11. ↑ a b c Kuula 2006, s. 115–120.
  12. ↑ a b c Kuula 2006, s. 133–145.
  13. ↑ Terhart & Schulze 2007, s. 56–57.
  14. ↑ Kuula 2006, s. 163–174.
  15. ↑ a b c Kuula 2006, s. 175–202.
  16. ↑ Dante Alighieri: Jumalainen näytelmä. (Divina Commedia.) Suomentanut Elina Vaara. Johdannon ja selitykset laatinut Tyyni Tuulio. Kuvittanut Gustave Doré. 3. painos (1. painos 1963). Helsinki: WSOY, 1999. ISBN 951-0-23912-7.
  17. ↑ a b c d Kuula 2006, s. 213–224.
  18. ↑ a b c d e Kuula 2006, s. 240–260.
  19. ↑ Milton, John: Kadotettu paratiisi: Runoelma. (Paradise lost: A poem, 1667.) Suomentanut Yrjö Jylhä. 3. painos, näköispainos (1. painos 1933). Helsinki: WSOY, 2000. ISBN 951-0-25253-0.
  20. ↑ a b c Kuula 2006, s. 225–239.
  21. ↑ a b Kuula 2006, s. 281–297.
  22. ↑ Johannes Paavali II: General audience: Wednesday 28 July 1999 (Paavin lausunto helvetistä) 28.7.1999. Vatikaani. Viitattu 5.2.2009. (englanniksi)
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Helvetti_kristinuskossa&oldid=21971700”