Heinz-Wilhelm Eck
Heinz-Wilhelm Eck (27. maaliskuuta 1916 Hampuri, Saksa – 30. marraskuuta 1945 Lüneberg, Saksa) oli saksalainen U-veneen komentaja toisen maailmansodan aikana. Hänet teloitettiin sodan jälkeen syyllisenä ensimmäisellä partioretkellään U-852:llä tapahtuneisiin kreikkalaisten merimiesten murhiin.
Tapaus oli ainoa lajissaan.
Eck syntyi Hampurissa ja palveli Saksan merivoimissa (Kriegsmarine) vuodesta 1934. Hänet ylennettiin toisen maailmansodan aikana kapteeniluutnantiksi 1. joulukuuta 1941 ja hän sai ensimmäisen sukellusveneen komentoonsa 15. kesäkuuta 1943.
SS Peleuksen upotus muokkaa
18. tammikuuta 1944 alkaen Eck johti U-852:n partiomatkalle Etelä-Afrikan vesille ja sitten Intian valtamerille. Matkallaan hän kohtasi yksinäisen kreikkalaishöyrylaiva SS Peleuksen, ja upotti sen torpedoilla 13. maaliskuuta.
Laivanupotus jätti jälkeensä rojukentän, jossa selviytyneet kamppailivat vettä vastaan. Rojukenttä olisi jättänyt todisteen vihollissukellusveneen läsnäolosta ja ilmoittanut U-852:n sijainnin vihollisten lentokoneille ja laivoille jotka partioivat alueella. Eck käski hajottaa rojukentän käsikranaateilla ja käsiaseilla. Eck käski nuorempien upseeriensa ampua veteen, ja kahden selvinneen kreikkalaisen merimiehen mukaan luodit tappoivat ainakin neljä heidän toveriaan. Saksalaisten raportti kuitenkin väitti, että he ampuivat konekiväärillä muutamia laukauksia veteen eivätkä nähneet kohteita pimeässä. Se, oliko kyseessä vedessä olleiden haaksirikkoisten tahallisesta tappamisesta, vai onnettomasta sattumasta, jäi selvitettäväksi tulevaan oikeudenkäyntiin.
Ampujien todettiin myöhemmin olleen sukellusveneen insinööriupseereita, Hans Lenz (joka väitti toimineensa protestoiden, ja vaati sotilaiden suorittavan ampumisen), Walter Weisspfennig (laivalääkäri, jonka ei edes pitänyt käsitellä aseita), varapäällikkö August Hoffmann ja värväytynyt insinööri Wolfgang Schwender (ampui vain muutaman laukauksen). Komentaja Eck oli myös läsnä, kun onnettomuus tapahtui muun miehistön pysytellessä alakansilla.
Pian tapauksen jälkeen RAF:n kone tuhosi sukellusveneen, ja miehistö joutui maihin Somaliassa, ja sitä kautta sotavankileirille.
Sodan jälkeen Hans Lenz sopi vangitsijoidensa kanssa ja allekirjoitti tunnustuksen, joka yhdistettiin Peleuksen eloonjääneiden ja U-852:n lokikirjan kanssa, jota Eck ei onnistunut tuhoamaan, ja tarjosi tutkijoille kiistatonta todistusaineistoa. Sodan jälkiselvittelyissä kaikki viisi miestä joutuivat Hampurissa oikeuteen Nürnbergin oikeudenkäyntien laajennusosassa, jossa käsiteltiin pienempiä sotarikollisia. Tuomari oli Aubrey Melford Steed Stevenson. Kaikki viisi todettiin syyllisiksi sotarikoksiin.
Eck, Hoffmann ja Weisspfennig tuomittiin kuolemaan. Weisspfennigin tuomio tuli Geneven sopimuksesta, jonka mukaan lääkärillä ei ole missään tilanteessa oikeutta kantaa asetta. Kaksi muuta tuomittiin kuolemaan, koska vanhimpina upseereina olivat vastuussa niin omista kuin miestensä tekemisistä. Kaikki kolme ammuttiin Lüneburgissa 30. marraskuuta 1945. Lenz sai protestoinnistaan ja tunnustuksestaan johtuen elinkautisen, kun taas Schwender, ainoa joka oli noudattanut suoraa käskyä, sai seitsemän vuotta.
Ratkaisevan lausunnon Eckin tapauksessa antoi todistajana kuultu saksalainen komentaja Adalbert Schnee (U-6, U-60, U-121, U-201, U-2511) [1], kokenut ja kunnostautunut sukellusveneenpäällikkö: kun häneltä kysyttiin, olisiko hän menetellyt samoin suojatakseen alustaan, todistaja oli kauan hiljaa ja vastasi:
»En olisi tehnyt niin!»
Tapaus on sikäli merkittävä, että se oli ainoa jossa Kriegsmarinen henkilökuntaa tuomittiin sotarikoksista. Tapaus on kiistanalainen myös siksi, että brittien ja Yhdysvaltain sukellusvenemiehistöt (kuten HMS Torbay ja USS Wahoo) syyllistyivät myös upotetuista aluksista pelastautuneiden murhaamiseen.
Lähteet muokkaa
- ↑ http://www.uboat.net/men/commanders/s.htm
- ↑ Hans Herlin: Kirottu Atlantti, s. 303
