Avaa päävalikko

Hedonismi

nautiskeluun ja mielihyvään keskittyvä elämänfilosofia

Hedonismi (m.kreik. ἡδονή, hedone, 'nautinto', 'mielihyvä') on elämänfilosofian oppi, joka asettaa nautinnon tai mielihyvän keskeiseen rooliin tai tavoiteltavaksi. Yksinkertaisimman eettisen hedonismin mukaan "mikä tahansa mikä aiheuttaa mielihyvää on hyväksi".

Hedonismin pohjimmainen idea on ajatus siitä, että kaikki teot voidaan mitata sen mukaan, kuinka paljon nautintoa ne tuottavat. Yksinkertaistettuna hedonisti pyrkii saavuttamaan mahdollisimman paljon nautintoa ja mahdollisimman vähän tuskaa.

Samankaltaisia ajatuksia voi löytää John Stuart Millin klassisesta utilitarismista. Utilitarismi on teoria, joka arvostaa tekoja niiden aiheuttaman hyödyn tai onnellisuuden perusteella, johon usein yhdistetään mielihyvä. Tämä ei kuitenkaan ole hedonismia, joka keskittyy toimijan onnellisuuteen, vaan utilitarismi määrittää kaikkien onnellisuuden (vrt. individualismi ja kollektivismi).

Nykyisen hedonismin edeltäjiäMuokkaa

Kyreneläiset oli filosofinen koulukunta antiikin Kreikassa, joka uskoi, että on olemassa vain kaksi tunnetta: nautinto (hedone) ja tuska. Heidän mielestään nautinto oli elämän korkein päämäärä. Kyreneläisten uskotaan vaikuttaneen voimakkaasti epikurolaisuuteen.

Epikurolaisuus oli hedonismin tunnetuin edustaja antiikin filosofiassa. Epikuros painotti rauhallista mielihyvää ja "halun vähentämistä". Epikurokselle nautinto oli kärsimyksen poissaoloa (aponia). Hän itse eli hyvin niukasti, syöden lähinnä leipää. Epikuros piti suurimpana ilona ystävien kanssa keskustelemista. Sen sijaan monet Epikuroksen seuraajat painottivat aistinautintoja, mikä antoi huonon maineen epikurolaisuudelle.

Katso myösMuokkaa

KirjallisuuttaMuokkaa

  • Demokritos ja Epikuros: Riippumaton nautinto. Suomennos Arto Kivimäki, Tua Korhonen ja Sampo Vesterinen. Selitykset ja jälkisanat Tua Korhonen ja Arto Kivimäki. Olympos-sarja. Helsinki: Tammi, 2006. ISBN 951-31-3575-6.

Aiheesta muuallaMuokkaa