Hedonismi

nautiskeluun ja mielihyvään keskittyvä elämänfilosofia

Hedonismi (m.kreik. ἡδονή, hedone, 'nautinto', 'mielihyvä') on elämänfilosofian oppi, jonka mukaan keskeisiä ja tavoiteltavia ovat nautinto ja mielihyvä. Yksinkertaisimman eettisen hedonismin mukaan "hyväksi on mikä tahansa, mikä aiheuttaa mielihyvää".

Hedonismin perusidea on ajatus siitä, että kaikki teot voidaan mitata sen mukaan, kuinka paljon nautintoa ne tuottavat. Yksinkertaistettuna hedonisti pyrkii saavuttamaan mahdollisimman paljon nautintoa ja mahdollisimman vähän tuskaa.

Samanlaisia ajatuksia voi löytää John Stuart Millin klassisesta utilitarismista. Utilitarismi on teoria, joka arvostaa tekoja niiden tuottaman hyödyn ja tyytyväisyyden perusteella, mihin usein yhdistetään mielihyvä. Utilitarismi ei kuitenkaan ole hedonismia, joka keskittyy yksilön tyytyväisyyteen, vaan utilitarismi määrittää kaikkien tyytyväisyyden (vrt. individualismi ja kollektivismi).

Nykyisen hedonismin edeltäjiä

muokkaa

Kyreneläiset oli antiikin Kreikassa vaikuttanut filosofinen koulukunta, joka uskoi, että on olemassa vain kaksi tunnetta: nautinto (hedone) ja tuska. Heidän mielestään nautinto oli elämän korkein päämäärä. Kyreneläisten uskotaan vaikuttaneen voimakkaasti epikurolaisuuteen.

Epikurolaisuus oli hedonismin tunnetuin edustaja antiikin filosofiassa. Epikuros painotti rauhallista mielihyvää ja "halun vähentämistä". Epikurokselle nautinto oli kärsimyksen poissaoloa (aponia). Hän itse eli hyvin niukasti ja söi lähinnä leipää. Epikuros piti suurimpana ilona ystävien kanssa keskustelemista. Sen sijaan monet Epikuroksen seuraajat painottivat aistinautintoja, mistä epikurolaisuuden maine on kärsinyt.

Katso myös

muokkaa

Kirjallisuutta

muokkaa
  • Demokritos ja Epikuros: Riippumaton nautinto. (Suomennos Arto Kivimäki, Tua Korhonen ja Sampo Vesterinen. Selitykset ja jälkisanat Tua Korhonen ja Arto Kivimäki. Olympos-sarja) Helsinki: Tammi, 2006. ISBN 951-31-3575-6

Aiheesta muualla

muokkaa