Harry Edward Nilsson III (15. kesäkuuta 1941 Brooklyn, New York, Yhdysvallat15. tammikuuta 1994 Agoura Hills, Kalifornia, Yhdysvallat) oli yhdysvaltalainen laulaja-lauluntekijä sekä kitaristi ja pianisti. Hän nousi maineeseen 1960-luvulla. Häneen viitataan usein pelkällä sukunimellä Nilsson.

Harry Nilsson
Nilsson vuonna 1974
Nilsson vuonna 1974
Henkilötiedot
Koko nimi Harry Edward Nilsson III
Syntynyt15. kesäkuuta 1941
Brooklyn, New York, Yhdysvallat
Kuollut15. tammikuuta 1994 (52 vuotta)
Agoura Hills, Kalifornia, Yhdysvallat
Muusikko
Laulukielet englanti
Aktiivisena 1958–1994
Tyylilajit pop, rock
Soittimet kitara, piano
Levy-yhtiöt Mercury, Musicor, RCA, Tower
Aiheesta muualla
Kotisivut

New Yorkin Brooklynissä syntynyt Nilsson muutti 12-vuotiaana perheensä kanssa Kaliforniaan, teini-iässä pariksi vuodeksi takaisin New Yorkiin ja taas Kaliforniaan. Hän oli töissä elokuvateattereissa ja kalifornialaispankin tietokonekeskuksessa, mutta haaveili lauluntekijän urasta. Hän teki mainosmusiikkia, studiokeikkoja ja surkeasti myyneen singlen nimellä Johnny Miles. Tuottaja Phil Spector oli ensimmäisiä, jotka kiinnostuivat Nilssonin lauluista. Spector nauhoittikin niitä muun muassa The Ronettes -yhtyeen kanssa, mutta levylle ne eivät vielä päätyneet. Lopulta The Monkees levytti yhden Nilssonin lauluista, RCA Victor teki levytyssopimuksen ja Nilsson uskalsi jäädä pois pankkityöstä.[1]

Nilssonin toinen albumi Pandemonium Shadow Show (1967) sai hyvät kritiikit,[1] ja kaupallinen menestys huipentui albumiin Harry vuonna 1969. Nilsson voitti uransa aikana muun muassa kaksi Grammy-palkintoa. Suosio alkoi kuitenkin hiipua artistin lähdettyä RCA Victorilta. Tunnetuimpien kappaleiden joukkoon lukeutuvat ”Without You”, ”Coconut” ja ”Everybody’s Talkin’”, Fred Neilin laulu, jonka Nilsson julkaisi vuonna 1968 albumillaan Aerial Ballet ja joka päätyi seuraavana vuonna John Schlesingerin ohjaaman elokuvan Keskiyön cowboy tunnuslauluksi[2][3] ja toi Nilssonille Grammyn.[4]

Nilsson kirjoitti muiden projektiensa ohessa televisioon ja elokuviin. Vuonna 1972 hän teki käsikirjoituksen ja musiikin tunnin mittaiseen koko perheen animaatioelokuvaan Kärki (The Point), jonka kertojana toimi Dustin Hoffman.[1] Nilsson oli myös musikaalisäveltäjä. Hän kärsi vuonna 1993 vakavan sydänkohtauksen, mutta toipui ja jatkoi levyttämistä. Hän kuitenkin kuoli sydänvikaan 15. tammikuuta 1994 vain 52 vuoden iässä.

Albumi Nilsson Schmilsson (1971) valittiin vuonna 2005 hakuteokseen 1001 albumia jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään[5].

Diskografiaa

muokkaa

Studioalbumit

muokkaa
  • Spotlight on Nilsson (1966)
  • Pandemonium Shadow Show (1967)
  • Aerial Ballet (1968)
  • Skidoo (soundtrack, 1968)
  • Harry (1969)
  • Nilsson Sings Newman (1970)
  • The Point! (soundtrack, 1971)
  • Nilsson Schmilsson (1971)
  • Son of Schmilsson (1972)
  • A Little Touch of Schmilsson in the Night (1973)
  • Son of Dracula (soundtrack, 1974)
  • Pussy Cats (1974)
  • Duit on Mon Dei (1975)
  • Sandman (1976)
  • ...That’s the Way It Is (1976)
  • Knnillssonn (1977)
  • Flash Harry (1980)
  • Popeye (elokuvan Kippari-Kalle soundtrack, 1980)

Kokoelma-albumeita

muokkaa
  • Harry Nilsson’s Greatest Music (1978)
  • Everybody’s Talkin’: The Very Best of Harry Nilsson (2006)
  • Harry Nilsson – The RCA Albums Collection (2013)

Aiheesta muualla

muokkaa

Lähteet

muokkaa
  1. a b c Tapio Korjus: Harry Nilsson. Musa, 3/1973, s. 24–28.
  2. Keskiyön cowboy (K15) 2.12.2009. Yle. Arkistoitu 21.7.2015. Viitattu 1.2.2015.
  3. Sullivan, Denise: Harry Nilsson: Everybody's Talkin' Allmusic. Viitattu 1.2.2015.
  4. 1969 - 12th Annual Grammy Award grammy.com. Viitattu 1.2.2015.
  5. Dimery, Robert (toim.): 1001 Albums You Must Hear Before You Die. Cassell Illustrated, 2005. ISBN 1-84403-392-9

Kirjallisuutta

muokkaa
  • Nyman, Jake: ”Nilsson”, Rocktieto. Osa 3 N–Z, s. 23–26. (Soundi-kirja 16) Pirkkala: Fanzine Oy, 1982. ISBN 951-99372-4-2