Hankasalmen vanha kirkko

Hankasalmen vanha kirkko oli 1798–1892 käytössä ollut evankelis-luterilainen, hirsistä rakennettu ristikirkko, joka alun perin tehtiin rukoushuoneeksi hankasalmelaisille. Kirkko oli alun perin suoranurkkainen ristikirkko, joka 1836 purettiin ja vanhan perustuksen varaan rakennettiin uusi sisäviisteinen ristikirkko. Se oli seurakuntalaisten käytössä vuoteen 1892, jolloin jumalanpalvelusten pito aloitettiin Hankasalmen nykyisessä kirkossa.

Kirkko 1798–1836

Rakennuslupa

Hankapohjan seudun asukkaat anoivat vuonna 1800 tuomiokapitulilta vapautusta emäkirkon kappalaiselle kerättävistä maksuista. Anomuksessaan he kertoivat rakentaneensa 1796–1798 kirkon. Tämä hämmästytti tuomiokapitulin jäseniä, sillä he olivat siinä luulossa, että seudulla oli rukoushuone. Tuomiokapituli halusi tietää kirkon muodon ja koon sekä sen, miten piirustuksille oli saatu vahvistus ja rakentamiselle lupa.

Jo vuoden 1686 kirkkolaki sisälsi määräyksen, että kirkon rakennushankkeesta oli ilmoitettava Ruotsin kuninkaalle ja kirkollisille viranomaisille. Myöhemmin tuli voimaan säännös, jonka mukaan seurakuntien tuli lähettää piirustukset viranomaisten vahvistettaviksi. Hankasalmen kirkkoasiaa käsiteltäessä oli voimassa 1776 annettu säädös, jonka mukaan kirkkojen rakennuttajilta vaadittiin piirustukset ja kustannusarvio. Ne tuli toimittaa maaherralle, joka lähetti ne kuninkaalle. Tämä pyysi niistä yli-intendentinviraston lausunnon ennen niiden mahdollista vahvistamista. Lisäksi säädökset edellyttivät kirkkojen rakentamista kivistä tai jos haluttiin tehdä puukirkko, niin poikkeuslupa tuli hankkia kuninkaalta.

Hankasalmen kappeliseurakunnan perustamiskokous pidettiin lokakuussa 1800. Siellä lupa-asiat tulivat uudelleen puheeksi. Asukkaat kertoivat erehtyneensä kirkkoasiassa kutsumalla rukoushuonettaan kirkoksi, ja he tulkitsivat säädöksiä niin, ettei rukoushuoneen tekoa varten tarvinnut ottaa yhteyttä maan keskushallintoon. Silloisissa säädöksissä ei ollut nimenomaista mainintaa rukous- tai saarnahuoneista ja kirkonkin viranomaiset yhtyivät kansan käsitykseen tällaisten rakennusten lupa-asiassa.

Rakennus

Rukoushuoneesta on jälkipolville säilynyt varsin vähän tietoja. Se oli 42 kyynärää (25 metriä) pitkä ja saman verran leveä puinen ristikirkko, jossa oli torni, pieni kirkonkello sekä alttari ja saarnastuoli. Rakennuksen piirustuksia on tuskin ollutkaan, ainakaan niitä ei ole säilynyt, ja rakennustyöstäkään ei tiedetä mitään, eikä tiedetä, johtiko työtä joku kirkonrakennusmestari. Rakennustyö on saatettu tehdä talonpoikien omana työnä, jota on johtanut joku kansanrakentaja. Rakennuksen ristimuotoa kutsutaan tavanomaiseksi, mikä viitannee tasavartiseen suoranurkkaiseen ristikirkkoon. Ristivarsien tarkkaa leveyttä ei tiedetä, mutta perustusten jäänteistä on päätelty leveyden olleen noin 15 kyynärää (9 m). Rukoushuone oli siis varsin kookas, kun sitä käyttävien asukkaiden määrä oli noin 800 henkeä.

Kirkoksi vihkiminen

Joukko talollisia pyysi jo 1800 tuomiokapitulia määräämään Rautalammin kirkkoherran Gabriel Krogiuksen vihkimään rukoushuoneen kirkoksi. Anomuksesta puuttui kuitenkin kirjoittajan nimi. Siinä oli vain talollisten puumerkit, joten tuomiokapituli ei ryhtynyt pyydettyyn toimeen. Vasta kun Hankasalmesta 1802 muodostettiin kappeliseurakunta, asia eteni, joskin hitaasti. Rautalammin kirkkoherran poika, Savon kevyen jalkaväkirykmentin pastori Gustaf Krogius vihki rakennuksen kirkoksi maaliskuussa 1805.

Vuonna 1829 pidetyssä pitäjänkokouksessa todettiin kirkon kunnostaminen välttämättömäksi, sillä katto ja moni muukin kohta oli kovin huonossa kunnossa. Työt alkoivat samana vuonna pitäjän palkkaaman, Hankamäellä asuneen seppä Juho Kauppisen johdolla. Talolliset toimittivat paikalle hirsiä ja lautoja, joiden määrän ratkaisi tilan manttaalin suuruus. Lisäksi jokaisen tilan oli annettava kirkon katon tervausta varten 20 kannua (52 litraa) tervaa. Muutaman vuoden kuluttua purettiin huonokuntoinen kirkon torni, eikä tilalle rakennettu uutta, vaan kahden kirkonkellon sijoituspaikaksi tehtiin rakennuksen lähelle kellotapuli, joka valmistui 1832.

Seurakuntalaisten määrän lisääntyessä tarvittiin 1830-luvulla lisää penkkejä. Kirkko todettiin jo niin huonokuntoiseksi, että katsottiin parhaaksi purkaa se ja rakentaa vanhojen perustusten varaan uusi puukirkko. Ensimmäinen kirkko purettiin mahdollisesti 1836 ja käyttökelpoiset hirret käytettiin uuteen kirkkoon.

Kirkko 1838–1892

Uudelleenrakentaminen

Uudelleen rakennettavaa kirkkoakaan varten ei ilmeisesti laadittu piirustuksia, mutta kirkon rakentaja tiedetään. Hän oli Petäjäveden kirkon rakentajan Jaakko Klemetinpoika Leppäsen pojanpoika Eerikki Leppänen Jyväskylän pitäjästä. Hänen ammattitaitoonsa luotettiin, sillä hän oli tehnyt jo Hankasalmelle kellotapulin. Osa puretun kirkon hirsistä kelpuutettiin uuteen kirkkoon ja loput saatiin talollisilta. He toivat hirsiä, lautoja, tervaa ja muita tarpeita manttaalilukuun perustuvan määrän. Kirkko rakennettiin taksvärkkityönä, johon olivat velvollisia osallistumaan tilallisten lisäksi myös tilaton väestö. Rahaa tarvittiin vain Leppäsen palkkioon, joka oli 180 pankkoruplaa.

Kirkko valmistui 1838. Se oli sisäviisteinen ristikirkko eli 12-kulmainen puukirkko oli muuttunut 16-kulmaiseksi. Tällaista pohjaratkaisua oli käytetty Suomen kirkoissa jo 1700-luvulla, mutta kyseessä ei ollut niinkään tyyliseikat, vaan tarve saada lisää tilaa. Vaikka ristisakaroita ei pidennetty, sisänurkkien viistämisellä saatiin lisäpenkeille tilaa. Hirsien salvostyö tosin lisääntyi, mutta lyhyillekin hirsille oli paikkansa. Kirkon ristikeskuksen yläpuolelle tehtiin rakenne, jota toiset nimittivät kupoliksi ja toiset torniksi, mutta tarkemmin asiasta ei tiedetä.

Korjaustyöt tarpeen

Kirkon rakenteissa havaittiin vuonna 1843 ongelmia. Seinät olivat alkaneet pullistua ja torni katolla huojui. Paikalle pyydettiin asiantuntijaa tutkimaan Leppäsen tekemiä rakenteita. Apuun saatiin parhaillaan Rautalammilla kirkkoa rakentaneen Axel Magnus Tolpon poika Theodor Johannes Tolpo. Hänen mielestään torni ei ollut tukevasti kiinnitetty ja kirkon katto pitäisi korjata, jotta se pitäisi vettä.

Kesäkuussa 1844 pidetyssä pitäjänkokouksessa sovittiin, että Juho Kauppinen ryhtyisi johtamaan korjaustyötä ja talonpojat toisivat puutavaraa. Maaliskuussa 1845 emäseurakunnan kirkkoherra Johan Hirn ihmetteli pitäjänkokouksessa, miksei mitään ollut tapahtunut. Pitäjän miehet olivat tuumineet asiaa tarkemmin ja tulleet siihen tulokseen, että korjaus voitaisiin tehdä samalla kun ulkoseinien lautavuoraus joskus tulevaisuudessa tehtäisiin. Rasituksia oli tapana pyrkiä lykkäämään tuonnemmaksi, mutta vitkutteluun varmaan vaikutti sekin, että niihin aikoihin hankasalmelaiset joutuivat osallistumaan Rautalammin kirkon rakentamiseen.

Kesällä 1845 pidetyssä pitäjänkokouksessa kirkkoherra Hirn saneli isännille, että kirkko oli korjattava, vuorattava ja katto tervattava seuraavan vuoden juhannukseen mennessä. Kappeliseurakunnan miehet olivat tosin sitä mieltä, että Kauppisen kanssa tehty sopimus oli huono, kun siinä oli määrätty vain päiväpalkka, mutta ei työn kestoa. Työtä johtamaan hankittiinkin loismies Iisakki Hänninen Säkinmäen kylästä ja hänen kanssaan sovittiin kiinteä urakkasumma. Syrjään joutunut Kauppinen valitti asiasta kuvernöörille, mutta apua hän ei asiaansa saanut.

Hännisen johdolla torni oli tarkoitus purkaa ja rakentaa tilalle kevytrakenteisempi versio. Seinät piti vuorata laudoilla ulkopuolelta ja kattokin tuli tervata. Korjaustyön kestoa jouduttiin kuitenkin pidentämään, sillä kaikki eivät olleet halukkaita osallistumaan rakennusaineiden hankintaan ja tekemään päivätöitä. Lopulta kuudennusmies Heikki Pääkkönen määrättiin hankkimaan puuttuvat tarvikkeet ja laskuttamaan niiden hinta velvollisuutensa laiminlyöneiltä talollisilta. Lisäksi jokaisen kinkerikunnan oli valittava mies valvomaan päivätöiden järjestystä ja työtahtia.

Vaikka korjaustyöt olivat sujuneet kangerrellen, seurakuntalaiset suunnittelivat lisää työkohteita. Kirkkoon päätettiin rakentaa eteiset, jotta olisi suojaisempi reitti kulkea sisään. Nämäkin työt urakoi Iisakki Hänninen, mutta pitäjäläisten haluttomuus tuoda rakennustarvikkeita työmaalle hidasti niiden valmistumista. Helmikuussa 1847 pidetyssä pitäjänkokouksessa päätettiin vielä yhdestä lisätyöstä eli kirkon ulkomaalauksesta. Talollinen ja kirkon kuudennusmies Kaapro Nyrönen Hankamäen kylästä valittiin johtamaan työtä. Seinät maalattiin keltaisiksi, nurkkalaudat ja ikkunoiden puitteet ja pielet valkoisiksi sekä räystäiden alustat, torni ja ulkokoristeet vihreiksi. Kaikki oli maalattava kolmeen kertaan. Päivätöiden tekijöiksi hyväksyttiin vain kelvollisia ihmisiä ja heidän tuli tuoda omalta tilaltaan puutavara telineisiin. Tilaton väestö eli torpparit, loiset, rengit ja piiat maksoivat telineaineet, maalit ja pellavansiemenöljyn. Kirkko saattoi olla Hankasalmen ensimmäinen öljymaalipintainen rakennus. Kaikki oli valmista syksyllä 1847.

Viinikellari

Ehtoollisviiniä säilytettiin kirkon lämmittämättömässä sakastissa, jossa se kovilla pakkasilla tahtoi jäätyä. Syksyllä 1863 pidetyssä pitäjänkokouksessa päätettiin viiniä varten rakentaa parempi ja varmempi säilytyspaikka sakastin lattian alle. Jotkut epäilivät, että kaivamisen estäisi kallio, mutta sitä ei työn aikana löytynyt. Sen sijaan veden tuloa estämään täytyi rinteeseen rakentaa viemäröinti. Viinikellarin rakensi torppari Heikki Pellinen ja tarveaineiden toimittaminen jätettiin talollisten vastuulle. He siirsivät tarvittavat kivet rakennuspaikalle.

Viinikellarin pohjan ala oli 12 neliökyynärää (noin 4,2 neliömetriä) ja korkeus 3 kyynärää (noin 1,8 metriä), joten pitkä mies joutui kulkemaan kumarassa. Kellariin johtavaan portaikkoon kuljettiin sakastin lattiaan tehdystä aukosta, jota peitti siisti luukku.

Ehtoollisviinistä vastasi erityinen luottamusmies, jota kutsuttiin viinihoitajaksi eli viinihollariksi. Hän osti viinin ja keräsi seurakuntalaisilta viinijyvät ja viiniäyrit sekä huolehti myös ehtoollisleivistä. Viinihollari joutui pitämään toimistaan kirjanpitoa, jonka pitäjänkokous vuosittain hyväksyi. Tätä luottamustointa hoitamaan löytyi helposti mies, joka usein oli kirkon lähellä asunut talollinen tai joskus jopa seurakunnan pappi. Hankasalmen vanhin säilynyt viinitili on vuodelta 1804. Viinihollarin toimista myös valitettiin pitäjänkokouksissa, joissa osallistujia tavallisesti kismitti joko viinin maku tai tilien hoitaminen. Vuonna 1830 kappalaisena toiminut Erik Johan Terenius moitti viinihollari Matti Fästin toimittaman viinin muistuttavan sekä ulkonäöltään että maultaan kaljaa. Kokous päättikin lopettaa ”kaljatarjoilun”, erottaa Fästin, ja valita uudeksi viinihollariksi Tereniuksen. Myös viinin hankintamääriä seurattiin tarkasti niin, että 2005 henkilön käyttöön vuonna 1861 ostettua 52 kannun (noin 135 litran) erää pidettiin suurena, ja seuraavana vuonna tultiinkin toimeen 44 kannulla (noin 115 litralla).

Valaistus

Kirkon valaisemiseen käytettiin kynttilöitä, jotka alkuaikoina kiinnitettiin kolmeen puiseen kattokruunuun. Puukruunut korvattiin 1830-luvulla kolmella metallikruunulla, joista yksi oli valmistettu messingistä ja kaksi rautapellistä. Myöhemmin peltikruunuja oli neljä kappaletta. Kynttilöitä varten oli myös kymmeniä rautapeltisiä kynttilänjalkoja ja kaksi 1800-luvun keskivaiheilla hankittua messinkistä kynttilänjalkaa. Vuonna 1879 Aatami Nykänen lahjoitti alttarilla käytettäväksi lasisen kynttilänjalan, joka oli tarkoitettu paksulle kynttilälle. Siitä ei tullut pitkäaikaista alttarin koristetta, sillä kuumuus halkaisi sen jouluna 1886.

Kynttilöiden hankkiminen oli seurakunnalle suuri menoerä. Kun varoja niihin ei aina ollut, niin 1830 Erik Johan Terenius ehdotti kinkereillä kannettavaksi erityisen veron, jotta ei joutuisi saarnaamaan pimeässä. Verosta, jota talolliset maksoivat kaksi killinkiä ja torpparit ja loiset kuusi runstykkiä, tuli pysyvä käytäntö. Kerätyillä varoilla ostettiin kynttilöitä, mutta ei kaupasta, sillä niitä tehtiin kodeissa lampaan talista. Myöhemmin tulivat käyttöön steariinista valmistetut kynttilät, jotka alkuun olivat sellainen uutuus, että esimerkiksi 1873 sellaisia lahjoittaneiden henkilöiden nimet kuulutettiin kirkossa. Kynttilöiden savuttamisen vähentämiseksi suntion tehtävänä oli katkaista palanut sydänlanka pois kynttiläsaksilla eli niistämissaksilla.

Kirkollinen esineistö

Kirkon alttaritaulu asetettiin paikalleen syksyllä 1847. Se on Carl Fredrik Blomin maalaama Ristiinnaulittu, joka edustaa 1800-luvun yleisintä alttaritauluaihetta, mutta poikkeaa hieman useista muista samanaiheisista, sillä siinä kuvataan neljää henkilöä. Maalaukseen on valittu Raamatun henkilöistä ristiinnaulittu Jeesus ympärillään Neitsyt Maria, Maria Magdaleena ja Johannes. Tällaista aihetta pidettiin erityisesti lukutaidottomalle kansalle hyvin sopivana. Alttaritaulun molemmille puolille sijoitettiin Blomin tekemät öljymaalaukset, joista toinen esitti Moosesta ja toinen Martti Lutheria. Lisäksi Blom maalasi kirkon kuorin, alttarin, saarnastuolin ja lukkarinpenkin.

Ensimmäinen ehtoollismalja eli ehtoolliskalkki oli kuparinen ja kullattu. Samaa materiaalia oli pateeni eli leipälautanen. Vuosien myötä kultaus kului ja maljaa alettiin pitää epäterveellisenä. Rahaa uuteen esineistöön hankittiin kantamalla kalkkipenninkiä kaikilta ehtoollisella käyneiltä ihmisiltä. Uusi hopeinen ehtoollismalja hankittiin 1854 ja vanha kuparikalkki myytiin huutokaupalla 1885. Uusi hopeinen ja päältä kullattu pateeni ostettiin 1891 ja vanha lahjoitettiin Kansallismuseoon.

Kirkkotekstiilit eli paramentit saatiin yleensä lahjoituksina. Ensimmäisen alttaripöydälle asetettavan alttariliinan korvasi 1830-luvulla pitsein reunustettu, sertingistä valmistettu liina. Kolmas alttariliina hankittiin 1876 ja tämä sertinkinen liina oli käytössä pitkään, sillä se hylättiin kuluneena vasta siirryttäessä uuteen kirkkoon. Kirkossa oli ilmeisesti myös tekstiili verhoamassa alttarin etusivua (alttarivaate eli antependium) ja varmempi tieto on kalkkiliinasta, jolla peitettiin ehtoollismalja. Kalkkiliinat saatiin eri aikoina lahjoituksina ja niiden valmistusaineena oli pumpuli, silkki, puolisilkki tai kirjailtu sametti.

Vanhin jumalanpalveluspuvustoon kuulunut vaate oli palttinasta valmistettu messupaita eli alba. Se korvattiin 1854 sertingistä valmistetulla ja kolmas sertingistä valmistettu messupaita hankittiin 1880-luvulla. Vuonna 1854 tehtiin suurhankinta ostamalla 120 hopearuplaa maksanut, mustasta sametista valmistettu messukasukka, jonka kaula-aukkoa ja sivuja reunusti leveä hopeanauha ja hapsut. Selkäkappaleen keskellä oli suuri risti ja teksti I.N.R.I.

Vanhin säilynyt tieto lastenkasteessa käytetystä kastemaljasta on vuodelta 1830, jolloin mainitaan käytetyn tinakannua. Sen korvasi puinen, maalaamaton kuppi ja 1854 tiedetään käytetyn puista, maalattua kuppia. Sen korvasi 1859 ostettu kivivati ja 1861 kirkkoon saatiin tinattu kuparimalja. Vuoden 1686 kirkkolain mukaan lapsi oli kastettava kahdeksan päivän kuluessa syntymästä sunnuntaina kirkossa järjestetyssä tilaisuudessa. Käytännössä näin ei toimittu talvisaikaan, vaan kaste toimitettiin lämpimässä pappilassa.

Häpeäpenkki kirkossa oli vuonna 1830, mutta sen käyttö loppui 1800-luvun aikana niin Hankasalmella kuin muuallakin. Häpeäpenkissä rangaistiin seksuaalirikollisia eli esiaviolliseen sukupuolisuhteeseen tai avioliiton ulkopuoliseen sukupuolisuhteeseen syyllistyneitä. Kirkkorangaistuksen kärsimään joutunut istui jumalanpalveluksen ajan häpeäpenkissä ja vakuutti kirkkokansalle parannustaan. Tällaisista rikoksista rankaistiin kahteen kertaan, sillä kirkkorangaistuksen lisäksi tuli maksaa käräjien määräämä ankara sakko. Muuta esineistöä oli kuorissa pidetty rippikello, jonka soitolla kutsuttiin kirkkoväki ehtoolliselle. Tärkeä esine oli myös unilukkarin sauva, jolla suntio herätti jumalanpalveluksen aikana torkahtaneet. Hankasalmen kirkon irtaimistoluettelot eivät tunne jalkapuuta, joten sellaista ei ehkä ole ollut käytössä, mutta kahdesta kolehtihaavista on merkintä. Ne oli valmistettu sametista ja varustettu kultakaluunoin.

Koirat ja väenpaljous

Kirkon ovet pidettiin auki jumalanpalveluksien aikana niin talvella kuin kesälläkin kirjoitti nimimerkki Setän veljen poika Savo-Karjala lehdessä 1892. Asiasta oli se haitta, että laumoittain koiria pakkautui kirkkoon kirkonmenojen aikana, ja ne aiheuttivat kaikenlaista häiriötä touhutessaan. Nimimerkki siunaili, että koira piti ottaa mukaan kirkkomatkallekin. Kirkkoherra J. Tanskanen vastasi nimimerkille lehden toisessa numerossa, että suntio kyllä tekee hyökkäyksiä niitä vastaan, mutta ainoa varma keino tilanteen parantamiseksi olisi olla ottamatta koiria mukaan kirkolle. Ovien kiinni pitäminen ei Tanskasen mukaan olisi hyvä ratkaisu, sillä aina kun ovi avataan kulkijalle, koirat luikahtavat samalla sisään. Kun ovet pidetään auki, niin koirat pääsevät halutessaan vapaasti poistumaan kirkosta ilman ihmisten apua.

Setän veljen poika kertoi myös, että varsinkin kesäsunnuntaina kirkonmäellä oli paljon kansaa, mutta suuri osa heistä jäi ulos kirkon seinien viereen joutavia jaarittelemaan, eivätkä menneet kirkkoon Jumalan sanaa kuulemaan. Tanskanen selitti vastauksessaan tilanteen johtuvan siitä, että koko kirkkoväki ei toisinaan mahdu kirkon sisälle edes seisomapaikoille. Ulos jääneitä ei hänen tietääkseen ole suuri osa väestä, vaan korkeintaan joitakin kymmeniä. Ja heitä varten kirkon ikkunoita pidetään auki, sillä silloin pienessä kirkossa pidetty jumalanpalvelus kuuluu myös ulos. Osa väestä ei kestä sisätilan kesäistä kuumuutta tai jaksa seisoa koko jumalanpalveluksen aikaa, siksi he jäävät ulos tarkoituksella. Tanskasen mielestä tilanne paranee, kun Hankasalmelle saadaan uusi kirkko.

Kirkon kunto

Syyskuussa 1870 kappalainen, lukkari, kirkonvartija, nikkari ja kaksi kirkkoraadin jäsentä kokoontui tutkimaan kirkon kuntoa. He havaitsivat kahden oven, usean ikkunan ja sakastin lattian olevan rikki sekä katon olevan kuvun kohdalta kovin huonossa kunnossa. Työryhmä kertoi havaintonsa pitäjänkokouksessa, jossa päätettiin tehdä pienet korjaukset heti, mutta katon kunnosta haluttiin kuulla muidenkin mielipide. Kappalainen Johan Fredrik Nilóni ihmetteli uuden työryhmän lausuntoa, jonka mukaan katto oli vankka eikä tarvitsisi mitään korjausta. Nilóni kutsui koolle pitäjänkokouksen, mutta paikalle saapui hänen lisäkseen vain lukkari ja kirkonvartija, joten päätösten teko oli mahdotonta.

Marraskuussa 1871 valittiin taas toimikunta tarkastamaan kirkon kuntoa. Tarkastustilaisuuteen saapui vain kolme miestä, mutta tarkastus tehtiin. Seuraavassa pitäjänkokouksessa Nilóni kaipasi tarkastuspöytäkirjaa, mutta se puuttui vielä seuraavassakin kokouksessa, mutta sen verran saatiin asiaan selvyyttä, että pöytäkirjan laatisi ryhmän ainoa kirjoitustaitoinen jäsen. Hän sai pöytäkirjan valmiiksi toukokuussa 1872 ja totesi siinä, että "Kumpukatto ja vesikatto ovat vankkoja eivätkä ne tarvitse mitään korjausta." Tarkastajien mielestä myös kellotapulin ja läpikäytävän kunto oli kelvollinen. Kappalainen Nilóni oli puolestaan sitä mieltä, että kirkko pitäisi kunnostaa perusteellisesti. Seuraavassa pitäjänkokouksessa yksi tarkastajista joutui tunnustamaan, että tarkastus oli tehty hämärän aikaan, ja katto olisi ehkä tarkastettava valoisana aikana ja perustus lyhdyn valossa. Kokous valitsi jälleen uudet tarkastajat.

Neljäs tarkastus tehtiin syyskuussa 1872 ja tuloksena oli, että kirkon katto ja kellotapuli kestäisivät korjaamatta toistaiseksi. Vasta seuraavana keväänä kirkonkokous päätti korjauttaa sakastin lattian kaksi lankkua ja lukkarinpenkin, mutta katolle ja kellotapulille ei tehty mitään. Nilónin kolme vuotta kestänyt ja kahdeksan pitäjänkokousta vaatinut kirkon kunnon parantamisaie päättyi hänen kuolemaansa syyskuussa 1873, ja jatkotoimet jäivät toisten miesten vastuulle.

Nilónin seuraaja kappalaisen virassa oli Johan Jakob Nordlund, joka viihtyi Hankasalmella vuoden. Hän piti saarnaamista vuotavassa ja huojuvassa kirkossa hengenvaarallisena. Nordlund sai kirkkoraadin koolle pohtimaan asiaa, mutta se totesi kirkon kyllä olevan heikossa kunnossa, vaan ei vielä hengenvaarallinen. Piispantarkastuksessa tuomiorovasti Borg kannatti kunnostusta ja ehdotti perustettavaksi kirkonrakennuskassa, johon ehtoollisella käyvät ihmiset maksaisivat viisi penniä. Läsnäolijat kannattivat ehdotusta, mutta jättivät kassan silti perustamatta.

Hankasalmen kappeliseurakunnasta tuli itsenäinen seurakunta toukokuun alussa 1875 ja kirkkoherra Erik Johan Stavén aloitti virassaan. Hän pelkäsi kirkon torniosan romahtavan alas, joten pitäisi saada lääninarkkitehti paikalle tutkimaan kirkon kuntoa. Pitäjänmiehet pitivät moista aietta turhana ja heistä kirkon korjaus voisi aivan hyvin odottaa parempaa aikaa. Syksyllä 1875 Stavén uudisti ehdotuksensa, mutta vastustus oli yksimielistä. Se oli varmaan yksi syy siihen, että hän haki samana syksynä kirkkoherran virkaa Tuusniemeltä, mutta ei tullut valituksi. Stavén kirjoitti katon sortumisvaarasta tuomiokapitulille helmikuussa 1876 ja toivoi sen pyytävän läänin kuvernööriä määräämään arkkitehdin tutkimaan rakenteiden kuntoa. Arkkitehtia ei Hankasalmella kuitenkaan näkynyt, joten kirkkoherra joutui uusimaan pyyntönsä.

Lääninarkkitehti Ferdinand Öhman saapui Hankasalmelle joulukuussa 1876. Hän tutki kirkon ja kirjoitti lausunnossaan, että se pitäisi rakentaa kokonaan uudelleen ja uuden kirkon perustusten pitäisi ulottua peruskallioon asti, eikä olla saven varassa kuten nykyiset perustukset. Kirkon seinien pullistelun Öhman katsoi johtuvan puuttuvista tukipilareista, jollaisten asentamista hän ehdotti ensiavuksi. Kirkon käyttäjien määrä oli kasvanut kolmesta tuhannesta viiteen tuhanteen, joten kirkko oli kovin pieni heidän tarpeisiinsa. Esimerkiksi jouluna 1873 ei kolehtihaavia voitu ahtauden vuoksi panna kiertämään lainkaan ja heinäkuussa 1866 järjestetyssä rippitilaisuudessa oli niin paljon väkeä, että ehtoollisen jako kesti melkein kolme tuntia. Pitäjänmiehet ehdottivat ratkaisuksi lehterien rakentamista, mutta Öhman pyysi hankasalmelaisia miettivään kokonaan uuden kirkon rakentamista.

Kirkon loppuvaiheet

Kirkonkokous käsitteli Öhmanin lausuntoa elokuussa 1877 todeten korjaamisen olevan vain tilapäinen apu. Hankasalmelaiset halusivat rakentaa vanhasta kirkosta saatavista hirsistä vahvemman perustuksen päälle uuden puukirkon, mutta puinen kirkko tarvitsi keisarin luvan, jota ei saatu, kun tuomiokapituli ja kuvernöörikin olivat hanketta vastaan. Vanha kirkko oli käytössä vielä 15 vuotta, eikä sinä aikana tehty suuria korjaustöitä. Kirkkoherra Eero Hyvärinen kysyi neuvoa tuomiokapitulilta, joka pyysi kuvernööriä puuttumaan asiaan. Tämä lähetti Hankasalmelle lääninarkkitehti Öhmanin, jonka mielestä välitöntä sortumisvaaraa ei ollut, mutta paanukattoa pitäisi korjata sen verran, että lumen sataminen alttarille loppuisi.

Hankasalmen pitäjän miehiä askarrutti kuitenkin se, mistä saataisiin hirret uuteen kirkkoon. Suunniteltiin vanhan kirkon purkamista ja sen hirsien käyttöä, mutta silloin olisi pitänyt rakentaa tilapäinen lautakirkko. Asiantuntijaksi kutsuttiin Jaakko Östman, joka parhaillaan urakoi Jyväskylän maaseurakunnan kirkkoa. Hänen mielestään halvin vaihtoehto oli purkaa vanha kirkko vasta sitten, kun uusi olisi valmis. Näin vanha kirkko sai jatkoajan. Viimeinen jumalanpalvelus siellä järjestettiin 2. lokakuuta 1892, ja saman vuoden joulukuussa kirkko purettiin. Hirret kuljetettiin kahdensadan metrin päähän, ja ne käytettiin seuraavana vuonna uuden kansakoulun seinien tekemiseen. Ensimmäinen jumalanpalvelus uudessa kirkossa eli nykyisessä Hankasalmen kirkossa pidettiin 9. lokakuuta 1892.

Lähteet

• Häkkinen, Veli-Matti: Kirkonmäki: Hankasalmen historiaa rastilta toiselle. Hankasalmen kotiseutuyhdistyksen julkaisuja 2. Hankasalmi: Hankasalmen kotiseutuyhdistys, 1999. ISBN 952-91-1289-0.