Avaa päävalikko
Haitin vallankumous
San Domingon taistelu
San Domingon taistelu
Päivämäärä:

elokuu 17911. tammikuuta 1804

Paikka:

Saint-Domingue, nykyinen Haiti

Lopputulos:

Haiti itsenäistyi vuonna 1804

Osapuolet

Ranskan lippu Ranska
Espanjan lippu Espanja
Yhdistyneen kuningaskunnan lippu Yhdistynyt kuningaskunta

Haitin lippu Haitin orjakapinalliset Yhdistyneen kuningaskunnan lippu Yhdistynyt kuningaskunta

Komentajat

Ranskan lippu André Rigaud
Ranskan lippu Charles Leclerc
Ranskan lippu Jean-Babtiste Rochambeau

Haitin lippu Toussaint L'Ouverture
Haitin lippu Jean-Jacques Dessalines
Haitin lippu Henri Christophe
Haitin lippu Alexandre Pétion

Haitin vallankumous oli orjien vallankumous Ranskan siirtokunta Saint-Dominguella vuosien 1791 ja 1804 välillä. Verisen vallankumouksen päätteeksi Saint-Domingue itsenäistyi nimellä Haiti 1. tammikuuta 1804 Amerikan toisena valtiona heti Yhdysvaltojen jälkeen.

Sisällysluettelo

TaustaMuokkaa

Nykyinen Haiti oli 1700-luvulla Ranskalle kuuluva siirtomaa nimeltä Saint-Domingue. Saint-Domingue oli siirtomaakaudellaan yksi Karibian alueen tuottoisimmista alueista. Se oli tuolloin maailman suurin sokerintuottaja ja sokeriruokoplantaasien lisäksi alueella kasvatettiin esimerkiksi puuvillaa, kahvia ja indigoa. Ranskan siirtomaakaupasta Saint-Domingue kattoi puolet ja sen kauppa oli kolmanneksen suurempi, kuin esimerkiksi Ison-Britannian koko Länsi-Intian siirtokuntien kauppa. Tuotanto Saint-Dominguessa perustui etenkin orjuudelle. Orjakaupan kautta siirtokuntaan oli tuotu suuria määriä orjia Afrikasta. Sadan vuoden aikana orjia tuotiin sadanvuoden aikana enemmän, kuin koko Espanjan hallitsemalle alueelle kolmessasadassa vuodessa. Samalla elinolosuhteet Saint-Dominguen plantaaseilla olivat orjille huonommat kuin muualla ja esimerkiksi keskimääräinen elinikä oli alhaisempi.[1]

Saint-Dominguella asui vuonna 1789 noin 30 000 valkoista ja 25 000 vapaata värillistä (ransk. gents de couleur). Varakkaimmat värilliset omistivat itse orjia ja plantaaseja, vaikkakin sosiaalisella nousulla oli myös joitakin rajoitteita. Valkoiset olivat jakautuneet suurtilallisiin (grands blancs) ja pieniin valkoisiin (petit blancs). Orjia oli noin 500 000. Orjien kuolleisuus oli hyvin suuri, joten suurin osa heistä oli syntynyt Afrikassa ja vuosittain alueelle tuotiin 40 000 uutta orjaa.[1]

Ranskan vallankumous alkoi vuonna 1789. Yhteiskunnan horjuminen tuntui myös Saint-Dominguen siirtokunnassa. Tunnuslause vapaus, veljeys ja tasa-arvo herätti kannatusta ensin etenkin siirtokunnan köyhemmän ja keskiluokan valkoisten keskuudessa, mutta aatteet levisivät myös vapaiden värillisten keskuuteen. Luokat halusivat tasa-arvoa ja sosiaalisia uudistuksia, kun taas toisaalta samat ryhmät olivat edelleen orjuuden säilyttämisen kannalla. Pariisin kansalliskokous antoi äänioikeuden värillisille edellyttäen kuitenkin, että he olivat syntyneet vapaille vanhemmille. Kesällä 1791 Saint-Dominguessa käytiin kahakoita vallankumouksen vastustajien ja kannattajien välillä. Osapuolia oli monia, keskenään kahakoivat pienet ja suuret valkoiset, tilalliset ja kaupunkilaiset ja niin edelleen. Samalla suuri osa Ranskan armeijasta oli palannut kotimaahan vallankumouksen pyörteissä.[1]

VallankumousMuokkaa

OrjakapinaMuokkaa

 
Orjakapina Cap Françaisissa.

Elokuussa 1791 alkoi orjien kapina Cap Françaisissa eli nykyisessä Cap Haïtienissa siirtokunnan pohjoisrannikolla. Vain keihäillä,seipäillä ja työkaluilla aseistautuneet orjat polttivat muutaman kuukauden kuluessa kolmesataa plantaasia ja surmasivat 2 000 valkoista. Kapinointi keskittyi vielä tällöin siirtokunnan pohjoisosiin. Valkoiset hallitsivat Eteläistä provinssia, värilliset tilanomistajat Läntistä provinssia ja Port-au-Princeä pitivät hallussaan tasavaltaa kannattavat pienet valkoiset. Vuonna 1792 Ranskan vallankumoukselliset lähettivät Saint-Domingelle 7 000 sotilasta komentajanaan komissaari Léger-Félicité Sonthonax. Ranskalaisten sotilaiden huvetessa malariaan ja keltakuumeeseen Sonthonax alkoi käyttää vapaiden värillisten muodostamia joukkoja ja hallitsi siirtokuntaa yksinvaltiaan ottein. Rojalisteina pidettyjä valkoisia vainottiin. Monet tilanomistajat pyrkivät saamaan Ison-Britannian puuttumaan tilanteeseen.[1]

ToussaintMuokkaa

 
Piirros ranskalaisten ja haitilaisten yhteenotosta.

Tilanne Saint-Dominguella muuttui entistä monimutkaisemmaksi Euroopan tilanteen kehityksen takia. Ranska ja Espanja ajautuivat keskenään sotaan ja maaliskuussa 1793 espanjalaisten 14 000 hyökkäsivät Santo Domingosta Ranskan hallitsemalle puolelle saarta. Sotaa käytiin nyt myös Ison-Britannian kanssa, joka lähetti 20 000 miestä Saint-Dominguelle virallisesti Jamaikalle paenneiden paikallisten maanomistajien pyynnöstä. Saarella sotivat nyt Ranska, Iso-Britannia, Espanja, Ranskaa tukevat värilliset ja Espanjaa tukevat mustat orjat. Espanjalaiset olivat luvanneet vapauden heidän joukkoihinsa liittyville orjille. Yksi heihin liittyneistä oli François-Dominique Toussaint. Sodan alkupuolella Toussaint johti parin tuhannen orjan joukkoa, joka taisteli ensin espanjalaisten puolella käyden sissisotaa ranskalaisia vastaan. Kuultuaan Ranskan kansalliskokouksen lakkauttaneen orjuuden Toussaint kääntyi kuitenkin espanjalaisia vastaan toukokuussa 1794. Seuranneiden parin kuukauden aikana hänen miehensä valtasivat suurimman osan espanjalaisten valtaamista alueista. Vuonna 1795 Ranska ja Espanja solmivat Baselin rauhan, jolla Espanja luopui omasta puolestaan saarta. Toussaint hallitsi nyt suurta osaa siirtokunnasta sen pohjoisosissa. Etelässä vaikutti André Rigaud'n värillisten ja joidenkin valkoisten kapina-armeija ja britit hallitsivat siirtokunnan eteläistä kolmannesta sen keskeisine satamakaupunkeineen. Suurin osa siirtokunnan valkoisista oli tähän mennessä joko surmattu, tai paennut.[1]

Kesäkuussa 1795 britit hallitsivat enää muutamaa satamakaupunkia, kun taas Toussaintin joukot olivat saaneet hallintaansa suurimman osan siirtokuntaa. Brittijoukot kärsivät etenkin taudeista ja etenkin malariasta ja keltakuumeesta. Keväällä 1798 he solmivat lopulta salaisen rauhan Toussaintin kanssa. Britit vetäytyivät siirtokunnasta ja lupasivat olla sekaantumatta sen sisäisiin asioihin. Vastaavasti Toussaint lupasi olla hyökkäämättä brittien Jamaikalle, eivätkä tukisi sen mahdollisia orjakapinoita. Ranskalla ei enää ollut käytännössä otetta siirtokunnasta, vaikkakin sen vallankumoushallinto nimitti Toussaintin muodollisesti kenraalikuvernööriksi. Toussaintin joukot saivat tukea Yhdysvalloista. Toussaintilla oli hyvät välit maan presidentti John Adamsin kanssa. Adamas halusi Saint-Dominguen kapinallisista liittolaisen brittejä vastaan, vaikka hänen politiikkansa asian suhteen kauhistuttikin monia muita yhdysvaltalaisia poliitikkoja. Tilanteen pelättiin kannustavan Yhdysvaltojen orjia kapinaan ja Adamsin kriitikoihin lukeutui esimerkiksi varapresidentti Thomas Jefferson. Maan politiikka muuttuikin kielteiseksi Adamsin virkakauden päätyttyä vuonna 1801.[1]

Toussaintin valta ei ollut vielä täydellinen. Saint-Dominguella oli vielä myös kilpailevia kapinajohtajia, kuten etelässä vaikuttanut André Rigaud. Toussaint kukisti kuitenkin kilpailijansa ankarien taistelujen jälkeen. Rigaud pakeni vuonna 1800 Ranskaan ja Toussaint hallitsi viimein koko siirtokuntaa. Vallatulla eteläosalla surmattiin tuhansia mulatteja, jotka olivat kannattaneet Rigaud'n joukkoja. Vaarana Toussaintille oli nyt Ranska, jolle Espanja oli luovuttanut Santo Domingon. Ranskassa oli noussut valtaan Napoléon Bonaparte, mutta maa ei ollut vielä lähettänyt sotilaita Espanjalta saamaansa siirtokuntaan. Toussaint päätti toimia ennen, kuin tämä olisi mahdollista ja tammikuussa 1801 hänen joukkonsa hyökkäsivät Santo Domingon puolelle. Kolme viikkoa kestäneiden taistelujen jälkeen hän hallitsi nyt koko Hispaniolan saarta. Samana vuonna hän laati Saint-Dominguen perustuslain, joka teki hänestä elinikäisen johtajan, mutta toisaalta julisti alueen olevan edelleen osa Ranskaa, joskin siitä hallinnollisesti riippumattomana. Perustuslaki lähetettiin Ranskaan, mutta se otettiin käyttöön jo ennen kuin Ranskasta tuli päätöstä sen hyväksymisestä tai hylkäämisestä. Toussaint oli nyt käytännössä valtionpäämies, jonka valtion tilanne oli kuitenkin kurja. Kolmannes maan väestöstä oli kuollut tai paennut, valkoisista kolme neljäsosaa. Kaupungit olivat raunioina, rahaa ei ollut ja plantaasitalous oli tyrehtynyt. Armeija oli ainut toimiva valtion instituutio. Pian paikallisia pakotettiin töihin upseereille annetuille plantaaseille, joilla työskentely muistutti käytännössä aikaisempaa orjuutta.[1]

Ranskan vastaisku ja sodan loppuMuokkaa

Ranskassa Napoléon päätti yrittää vallata takaisin entisen siirtokuntansa. Ison-Britannian kanssa oli solmittu Amiensin rauha lokakuussa 1801, minkä vapautti joukkoja Saint-Dominguen valtaamista varten. Helmikuussa 1802 saarelle saapui 20 000 kenraali Charles Leclercin johtamaa ranskalaista sotilasta. He valtasivat Santo Domingon, sekä Saint-Dominguen satamakaupungit ja siirtokunnan eteläosan. Sisämaata he eivät kuitenkaan saaneet haltuunsa ja keltakuume alkoi verottaa heidän miehiään entiseen tapaan. Vain muutaman kuukauden jälkeen tautiin oli menehtynyt jopa puolet ranskalaisten joukoista. Tästä huolimatta kapinallisjohtajat Henri Christophe ja Jean-Jacques Dessalines siirtyivät yllättäen ranskalaisten puolelle Toussaint luovutti yllättäen kenraalikuvernöörin valtansa Leclercille huhtikuun lopussa 1802. Toussaint luovutti lopulta hieman myöhemmin kenraalikuvernöörin valtansa Leclercille. Jonkin aikaa Toussaintin vallasta luopumisen jälkeen Leclerc kutsui hänet illalliselle, jonka aikana hänet vangittiin ja lähetettiin Ranskaan. Toussaint kuoli vankeudessa vuonna 1803.[1]

Kesällä 1802 Ranska otti orjuuden uudelleen käyttöön Guadeloupessa ja Leclerc alkoi valmistella samaa Sanit-Dominguella. Mustat paikalliset nousivat jälleen kapinaan Christophen ja Dessalinesin johdolla. Mukaan liittyi myös Alexandre Pétion ja ennen Ranskaa tukeneet värilliset. Mustien ylimmäksi johtajaksi oli noussut Dessalines. Taistelut olivat hyvin verisiä ja ranskalaisjoukot surmasivat niin antautuvia, sotivia kuin taisteluiden sivussa pysyneitä mustia. Leclerc kuoli keltakuumeeseen marraskuussa 1802 ja hänet korvattiin Jean-Babtiste Rochambeaulla, jonka mukana tuli Ranskasta 25 000 uutta sotilasta. Euroopassa Ranska ja Iso-Britannia ajautuivat jälleen sotaan toukokuussa 1803 ja näin ranskalaiset Saint-Dominihuella eivät saaneet enää lisäjoukkoja. Lisäksi brittilaivasto piiritti ja tulitti alueen satamakaupunkeja. Marraskuussa 1803 vielä elossa olevat ranskalaiset ja noin 18 000 paikallista, suurin osa heistä valkoisia, poistuivat Saint-Dominguelta.[1]

SeurauksetMuokkaa

Jean-Jacques Dessalines julisti Haitin itsenäiseksi 1. tammikuuta 1804. Haitista tuli näin Amerikan toinen itsenäistynyt valtio Yhdysvaltojen jälkeen. Dessalines otti keisarin arvonimen kutsuen itseään Jacques I:ksi.[1] Orjien voitto Haitissa vaikutti myös muihin Etelä-Amerikan vapausliikkeisiin ja esimerkiksi Simón Bolívar vietti aikaa maanpaossa Haitissa.[2]

Sodan raunioittama Haiti ajautui kuitenkin pain itsenäisyytensä jälkeen jälleen sekasortoon. Dessalines sai surmansa kukistaessaan kapinaa lokakuussa 1806. Pian maa oli jakautunut kahden eri presidentin, Henri Christophen ja Alexandre Pétionin hallitsemiin pohjois- ja eteläosaan. Jean-Pierre Boyer yhdisti maan vuonna 1820, mutta Haitin ongelmat jatkuivat seuraavien vuosisatojen ajan. Boyer suostui maksamaan Ranskalle korvauksena tilanomistajien menetyksistä 150 miljoonaa frangia, joka alennettiin vuonna 1838 summaan 60 miljoonaa frangia. Korvauksien maksamiseen kului vuosikymmeniä ja korvauksia varten otettujen lainojen viimeiset maksut saatiin tehtyä vasta 1940-luvulla.[2]

LähteetMuokkaa

ViitteetMuokkaa

  1. a b c d e f g h i j Valtonen 2007, luku ”6 Saint-Dominguen orjakapinasta orjuuden päättymiseen”
  2. a b Valtonen 2007, luku ”7 Haiti: yli kaksisataa vuotta kuoppaista tietä”

Aiheesta muuallaMuokkaa