Haalilaisuus

Hallilaisuus tai haalilaisuus (engl. hallites) oli Yhdysvaltojen lestadiolaisuudessa syntynyt eriseura, jota esiintyi lähinnä Michiganin Calumetissa. Haalilaiset erkaantuivat Amerikan lestadiolaisuudesta vuosina 1885–1886[1]. Nimensä ryhmä sai siitä, että he kokoontuivat seuroihinsa Calumetissa Suomalaisen Kansanvalistusseuran kokoushuoneistossa eli haalissa.[2] Haalilaisuuden perustaja oli Petteri Strolberg (1847–1913), joka oli Saha-Iiskon avioton lapsi.[3]

HistoriaMuokkaa

 
Pohjois-Amerikan lestadiolaisuuden sukupuu

Haalilaiset vuokrasivat vuodesta 1885 alkaen muista lestadiolaisista erillisiä seurojaan varten Suomalaisen Kansanvalistusseuran kokoushuoneistoa, joka oli valmistunut samana vuonna, sanoen erillisiin seuroihinsa syyksi kyllästymisensä Calumetin apostolis-luterilaisen lestadiolaisseurakunnan jatkuviin sisäisiin riitoihin. Liikkeessä opetettiin, että ihminen voi tulla synnittömäksi. Osa myös uudelleenkastoi itsensä. Liikkeen saarnaajia olivat esimerkiksi Petteri Strolberg, Johan Mullo (k. 1913) ja Nils Petter Berg (s. 1852). Liikkeeseen liittyi myöhemmin myös Calumetin lestadiolaisseurakunnan entinen pappi Salomo Kortetniemi, jonka mukaan Amerikan Calumetin lestadiolaisten seurakunta aluksi nimettiin.[4][5]

Juho Roanpää (1849–1896) valittiin vuonna 1888 ryntäysvaalissa Calumetin lestadiolaisseurakunnan papiksi Juho Takkisen tilalle, jolloin Takkinen kannattajineen perusti oman seurakunnan ja he pitivät seuroja keskenään, erillään Roanpään kannattajien haltuun tulleesta apostolis-luterilaisesta seurakunnasta. Roanpään valinnan jälkeen osa haalilaisista liittyi takaisin apostolis-luterilaiseen lestadiolaisseurakuntaan.[6]

Vuonna 1893 heidemanilaiset ja takkislaiset yhdistyivät näennäisesti ja ulkonaisesti tehtyään keskenään sovun. Keväällä 1894 takkislaiset kuitenkin erkaantuivat Calumetin apostolis-luterilaisesta seurakunnasta, tällä kertaa lopullisesti, koska he eivät hyväksyneet sitä, että seurojen järjestäminen heidän rakentamassaan pikkukirkossa lopetettaisiin ja että heidän pitäisi käyttää ainoastaan vanhaa kirkkorakennusta yhdessä heidemanilaisten kanssa. Takkislaiset perustivat nyt oman seurakunnan nimeltä Vanha Apostolis-Luterilainen Seurakunta, joka oli esikoislestadiolaisten alkuryhmä Amerikassa.[7] Vuonna 1902–1903 esikoislestadiolaisuudesta erkani Amerikassa John Lumijärven johdolla pikkuesikoisuus-niminen ryhmä, joiden kanssa monet entiset haalilaiset ryhtyivät vanhoillislestadiolaisuuden sisältä käsin järjestämään niin sanottuja suuria seuroja yhdessä uusheränneitten kanssa vuoden 1908 sovintokokouksen johdosta.[8][9] Siksi myös suurseuralaisia kutsuttiin joskus "haalilaisiksi", vaikka aivan kaikki vanhoillislestadiolaisista suurseuralaisista eivät olleetkaan entisiä haalilaisia (tai nykyisiä haalilaisia, riippuen määritelmästä).[10]

Jonkin ajan kuluttua vuoden 1894 hajaannuksesta loputkin haalilaiset liittyivät takaisin heidemanilaisiin eli Suomalaiseen apostolis-luterilaiseen seurakuntaan, pysyen kuitenkin Hepokosken mukaan hengellisesti erillään. Kirkossa vaadittiin haalilaisilta julkista anteeksipyyntöä väärästä opista. Haalilaiset kuitenkin vaativat vanhalta kirkolta anteeksipyyntöä heidän tuomitsemisestaan. Tämän jälkeen haalilaiset alkoivat toimia vanhan kirkon saarnaajia vastaan. Haalilaiset aiheuttivat heidemanilaisten eli Amerikan vanhoillislestadiolaisten keskuudessa kiistoja, muun muassa siten, että monet heistä kannattivat entisen haalilaisjohtaja Juhan Mullon johdolla suurseuralaisuutta vuodesta 1908 lähtien, ja vuosina 1927–1928 kirkkokuntalaisuutta liittyen Apostolic Lutheran Church (ALC) -kirkkokuntaan yhdessä Amerikan pikkuesikoisten ja uusheränneitten kanssa. 1930-luvulla ALC-ryhmää alettiin kutsua myös rauhansanalaisuudeksi.[11][12][13]

Pollarilaisuuden perustaja Juho Pollari on väittänyt, että joillakin haalilaisilla olisi ollut jopa suoranaista lihan pyhitysoppia, ja että monet heistä olisivat jopa uudelleen kastattaneet itsensä.[14]

LähteetMuokkaa

ViitteetMuokkaa

  1. Talonen 2001, s. 30.
  2. Hepokoski 2002, s. 31.
  3. Lohi 2007, s. 195–196.
  4. Hepokoski 2002, s. 31.
  5. Lohi 2007, s. 195–196.
  6. Lohi 2007, s. 202.
  7. Lohi 2007, s. 223–225.
  8. Hepokoski 2002, s. 43–45.
  9. Talonen 2001, s. 30.
  10. Palola 2010, s. 94.
  11. Hepokoski 2002, s. 43–45.
  12. Talonen 2001, s. 30.
  13. Palola 2010, s. 94.
  14. Hepokoski 2002, s. 31.