Wikipedia

HMS Victorious (R38)

Britannian kuninkaallisen laivaston lentotukialus

Tämä artikkeli kertoo Britannian kuninkaallisen laivaston Illustrious-luokan lentotukialuksesta. Muita samannimisiä aluksia on täsmennyssivulla.

HMS Victorious (viirinumero R38) oli Britannian kuninkaallisen laivaston Illustrious-luokan lentotukialus, joka tilattiin osana vuoden 1936 laivasto-ohjelmaa. Aluksen rakentaminen aloitettiin 1937, ja se valmistui 1941.

HMS Victorious
HMS Victorious 1941
HMS Victorious 1941
Aluksen vaiheet
Rakentaja Vickers-Armstrong, Tyne
Kölinlasku 5. toukokuuta 1937
Laskettu vesille 14. syyskuuta 1939
Palveluskäyttöön 14. toukokuuta 1941
Poistui palveluskäytöstä 13. maaliskuuta 1968
Loppuvaihe romutettu 1969
Tekniset tiedot
Uppouma 29 500 t
Pituus 205 m
Leveys 29 m
Syväys 8,5 m
Koneteho 111 000 shp
Nopeus 30,5 solmua
Miehistöä 2 200
Aseistus
Aseistus 1940: 16 × 4,5" (114 mm) QF-tykkiä
48 × QF 2 naulan -tykkiä
21 × Boforsin 40 millimetrin ilmatorjuntakanuunaa
45 × Oerlikon 20 mm ilmatorjuntatykkiä]]
36 Fulmar- ja Albacore-konetta
1945: 54 Corsair- ja Avenger-konetta

Alus osallistui vuoden 1942 lopulla Saksan laivaston taistelulaiva Bismarckin etsimiseen ja upottamiseen, useiden Murmanskiin matkanneiden ja sieltä palanneiden Jäämeren saattueiden suojaamiseen sekä Maltan saaren kohtalon ratkaisseen Pedestal-saattueen suojaamiseen. Se oli vuonna 1943 lainassa Yhdysvaltain laivastolla Tyynellämerellä nimellä USS Robin.

Se osallistui Norjan vuonoissa piileksivän Bismarckin sisaraluksen taistelulaiva Tirpitzin saattueille aiheuttaman uhan poistamiseen. Uhan poistuttua alus siirrettiin Britannian Tyynenmerenlaivastoon, jonka mukana se osallistui Japania vastaan käytyyn sotaan. Sodan päätyttyä alus vietti pitkiä aikoja reservissä ennen laivaston supistamista 1960-luvulla, jolloin se päätettiin romuttaa. Alus romutettiin vuonna 1969.

Valmistus muokkaa

Pääartikkeli: Illustrious-luokka (lentotukialus)

Britannian amiraliteetti tilasi 13. tammikuuta 1937 uuden lentotukialuksen Vickers-Armstrongin Walker-on-Tynen telakalta Newcastlesta osana vuoden 1936 laivasto-ohjelmaa. Sen köli laskettiin 5. toukokuuta 1937, ja alus laskettiin vesille 14. syyskuuta 1939 kumminaan Caldecoten varakreivin Thomas Inskipin puoliso Augusta Helen Inskip. Alus valmistui 14. toukokuuta 1941, jolloin tilaaja maksoi aluksesta 4,05 miljoonaa puntaa.[1][2]

Alukselle tehtiin HMS Illustriousista poiketen kaksikerroksinen lentokonehangaari, jotta sille voitaisiin sijoittaa 48 lentokonetta aiemman 36:n sijaan. Konekapasiteetin lisäys edellytti lentokoneiden polttoainevarastojen kasvatusta, mikä toteutettiin aluksen polttoainetankkia pienentämällä. Aluksen etummaista, vain ylempään lentokonehangaariin kulkenutta lentokonehissiä suurennettiin, jotta sillä kyettiin kuljettamaan Hawker Sea Hurricane siivet suorina. Taaempi hissi kulki kumpaankin hangaariin.[3]

Aluksen ensimmäinen päällikkö Henry Cecil Bovell vastaanotti tehtävänsä 15. lokakuuta 1940. Alus oli hänen viimeinen merikomennuksensa ennen eläkkeelle jäämistä. Pääosa aluksen miehistöstä siirtyi alukselle maaliskuun viimeisellä viikolla 1941, ja alus otettiin virallisesti palvelukseen 29. maaliskuuta kello 11.30.[2]

Palvelus muokkaa

Palvelukseen otettaessa Victorious liitettiin koulutettavaksi Kotilaivastoon. Ennen lähtöä telakka teki aluksella vielä merikokeita. Ensimmäisen kerran alus irtosi laiturista 16. huhtikuuta kello 5.50, minkä jälkeen se purjehti Pohjanmerelle Tynejokea, jonka suulla se sai suojakseen kymmenen tunnin matkalle Rosythiin ilmatorjuntaristeilijä HMS Naiadin ja Hunt-luokan saattuehävittäjät HMS Quantockin ja HMS Southdownin. Rosythissä alus siirrettiin kuivatelakalle viimeisiä tarkastuksia varten. Lisäksi sille kuormattiin ampuma- ja elintarvikkeita ja sen varastoja täydennettiin.[2]

Toukokuussa 1941 liittoutuneiden asema Välimerellä oli pahoin uhattuna. Malta oli piiritettynä, ja akselivaltojen joukot olivat Egyptin rajoilla pyrkimässä Suezin kanavalle. Tilanteen vuoksi aluksen ensimmäiseksi tehtäväksi määrättiin lentokoneiden kuljettaminen Egyptiin. Alukselle määrättiin kuormattavaksi 50 Britannian kuninkaallisten ilmavoimien Hawker Hurricanea, jotka kuormattiin 9.–13. toukokuuta Rosythissa alukselle siivet irrotettuina ja rungot pakattuina suuriin puulaatikoihin. Alus lähti 15. toukokuuta Rosythista testaamaan omia rajojaan koeajoissa Burntislandissä, mistä se siirtyi vielä samana iltana Scapa Flow’hun.[4]

Scapa Flow’ssa alukselle annettiin määräys, jonka mukaan sen tuli liittyä 22. toukokuuta Clydestä lähtevään joukkojenkuljetussaattueeseen WS8B yhdessä taisteluristeilijä HMS Repulsen kanssa. Alus nosti vielä 18. toukokuuta ankkurin saattajinaan kolme hävittäjää aloittaakseen lentotoimintaharjoitukset Pentland Firthissä. Sille laskeutui seuraavana aamuna kuusi Fairey Fulmar -hävittäjää, jotka harjoittelivat nousuja ja laskuja. Näiden jälkeen saapuivat Fairey Swordfishit, Hawker Sea Hurricanet ja iltapäivällä Fairey Barracudan prototyyppi, joka suoritti aluksella tyyppihyväksyntäkokeita. Alukselle laskeutuivat 20. toukokuuta Laivaston ilmavoimien ASV II -tutkilla varustetut 825 laivueen Fairey Swordfishit, minkä jälkeen se palasi Scapa Flow’hun.[5][6]

Bismarckin takaa-ajo muokkaa

Pääartikkeli: Tanskansalmen taistelu
 
Victoriousin Fairey Swordfishit ennen iskuaan Bismarckia vastaan.

Kotilaivaston komentaja vara-amiraali John Tovey sai 22. toukokuuta 1941 tiedon Laivaston ilmavoimien 771. laivueen Maryland Mk.I -pommikoneen tiedusteluraportista, jonka mukaan Saksan laivaston taistelulaiva Bismarck ja risteilijä Prinz Eugen olivat lähteneet Norjan Bergenistä Atlantille. Tovey siirsi lippunsa taistelulaiva HMS King George V:lle ja lähti Kotilaivastosta kootun osaston kanssa merelle etsimään saksalaista laivasto-osastoa.[7] Osastoon kuuluivat taistelulaivan lisäksi Repulse, 2. risteilijälaivueen HMS Galatea, HMS Aurora, HMS Kenya ja HMS Hermione ja seitsemän hävittäjää. Siihen liitettiin vielä Victorious, jonka kannella oli Gibraltarille vietävien Hawker Hurricanien lisäksi yhdeksän 825 laivueen Fairey Swordfish -torpedokonetta (ensimmäiset tutkalla varustetut laivaston lentokoneet) ja kuusi 802 laivueen Fairey Fulmar -hävittäjää. Aluksen miehistö oli ollut koulutuksessa vasta viikon aluksen käyttöönoton jälkeen, ja vasta muutaman päivän aluksella toimineet lentokonemiehistöt eivät olleet harjoitelleet toimintaa laivueena.[8][9][10]

Tovey irrotti Victoriousin 24. toukokuuta omaksi osastokseen saattajinaan osastoon liitetyt risteilijät. Erillisosaston komentajaksi määrättiin risteilijälaivueen komentaja kontra-amiraali Alban Curteis lippulaivanaan Galatea.[9] Lentotukialukselta lähetettiin komentajakapteeni E. Esmonden komentamat lentolaivueet matkaan erittäin huonossa säässä. Hieman ennen puolta yötä lentokoneet havaitsivat kohteensa, mutta myös aluksen tähystäjät havaitsivat lentokoneet. Ainoastaan yksi Fairey Swordfish -torpedokone osui 18 tuuman torpedollaan Bismarckin keskilaivan panssarivyöhön, jolloin yksi mies sai surmansa ja kuusi loukkaantui. Osuma sai Tanskansalmen taistelussa saatujen vaurioiden tilapäiskorjaukset uudelleen vuotamaan. Vauriot eivät kuitenkaan hidastaneet alusta siten, että Toveyn osasto olisi saavuttanut sen.[11][8][12]

Lentokoneita Maltalle – operaatio Tracer muokkaa

Pääartikkeli: Maltan saattueet

Alus määrättiin toimittamaan lentokoneita Maltalle, ja alukselle palautettiin sieltä jo puretut 48 Royal Air Forcen Hawker Hurricanea. Alus liittyi 31. toukokuuta Clydestä lähteneen WS8X-saattueen lippulaivaksi ja suojaksi yhdessä Bismarckin takaa-ajosta palanneiden risteilijöiden HMS Neptunen ja Norfolkin kanssa. Suojueessa oli lisäksi apuristeilijä HMS Esperance Bay. Saattueen muodostivat Clydestä lähtenyt SS Duchess of Bedford, jossa oli kaikkiaan 3 100 sotilasta, sekä seuraavana aamuna 10 merimailia Orsayn länsipuolella mukaan liittyneet MV Waivera ja MV Port Wyndham samoin kuin niitä suojanneet HMS Legion, ORP Piorun, HMCS Saguenay ja kuusi V-, W- ja Town-luokan saattuehävittäjää.[13]

Alukselta lähteneet lentokoneet etsivät yhdessä taistelulaiva HMS Nelsonin sekä Neptunen ja Hermionen kanssa Bismarckin tukilaivaa SS Gonzenheimia. Laivaston ilmavoimien 825 laivueen Fairey Swordfish havaitsi Gonzenheimin 4. kesäkuuta, jolloin Neptune lähti valtaamaan alusta. Saksalaisaluksen miehistö upotti aluksensa seuraavana päivänä, minkä jälkeen risteilijä pelasti 63 saksalaisaluksen miehistönjäsentä. Victorious lähti 6. kesäkuuta 300 merimailia Kanariansaarten länsipuolelta kohti Gibraltaria suojanaan Neptune ja hävittäjä HMS Wessex.[1][14]

Osasto kohtasi HMS Ark Royalin jo ennen satamaan saapumista, ja Gibraltarilla Hurricanet koottiin ja puolet niistä siirrettiin Ark Royalille kuljetettavaksi. Alukset lähtivät 13. kesäkuuta 1941 Gibraltarilta kohti Maltaa. Alusten saattajina olivat taisteluristeilijä HMS Renown ja kuusi hävittäjää. Osaston saavuttua Baleaarien eteläpuolelle suunnistuksesta vastaavat neljä Gibraltarilta lähtenyttä kaksimoottorista Lockheed Hudson -pommikonetta tavoittivat saattueen 15. kesäkuuta. Hurricanet lähetettiin tukialuksilta matkaan ja niistä kolme menetettiin matkalla (operaatio Tracer). Lentotukialukset suojaajineen aloittivat paluumatkan Gibraltarille, jonne ne saapuivat vielä samana päivänä.[15] Victorious lähti 18. kesäkuuta Gibraltarilta paluumatkalle Englantiin kannellaan Ark Royalilta siirretyt 820 laivueen Fairey Swordfish -torpedokoneet.[1][16]

Isku Liinahamariin ja Kirkkoniemeen – Operaatio ER muokkaa

Pääartikkeli: Liinahamarin ja Kirkkoniemen pommitukset 1941

Ennen taistelutoiminnan aloittamista alus oli 6. heinäkuuta koulutettavana luoteisella merialueella. Koulutuksen tarkoituksena oli laivaston ilmavoimien lentokoneiden ja aluksen miehistön yhteistoiminnan parantaminen eli Bismarck-operaation vuoksi kesken jääneen koulutuksen täydentäminen. Kontra-amiraali W. F. Wake-Walker sai määräyksen häiritä Pohjois-Norjan meriliikennettä (operaatio ER) lippulaivanaan HMS Devonshire, ja jos hän ei kohtaisi aluksia alueelta, iskeä laivaston ilmavoimien konein Kirkkoniemen ja Liinahamarin satamiin. Osastoon liitettiin tukialukset Victorious ja HMS Furious, raskas risteilijä HMS Suffolk sekä kuusi hävittäjää. Osasto suojasi samalla miinalaiva HMS Adventurea, joka kuljetti operaatio EF:ssä miinoja sekä muuta sotamateriaalia Murmanskiin.[17][18]

Osasto tankkasi menomatkalla Islannissa sekä uudelleen kauempana pohjoisessa tarkoitusta varten lähetetystä tankkerista. Matkalla ei kohdattu pinta-aluksia ja ilmahyökkäykset päätettiin toteuttaa. Victoriousilta nousi 30. heinäkuuta 21 Fairey Albacore -torpedopommittajaa saattajinaan 12 Fairey Fulmar -hävittäjää iskeäkseen Kirkkoniemeen. Koneet tuhosivat yhden rahtialuksen ja vahingoittivat toista. Saksalaiset olivat kuitenkin saaneet tiedon aikeesta, ja heidän Messerschmitt Bf 109- ja Me 110 -hävittäjänsä olivat vastaanottamassa hyökkääjiä. Syntyneessä taistelussa ammuttiin alas kolme saksalaista ja 13 brittiläistä konetta. Paluumatkalla Scapa Flow’hun osaston koneet iskivät vielä Tromssaan tulosten jäädessä kuitenkin vähäisiksi.[17][18]

Jäämeren saattueiden suojana muokkaa

Victorious, risteilijät Devonshire ja Suffolk ja hävittäjät HMS Inglefield, HMS Eclipse ja HMS Escapade suojasivat elokuun lopulla ensimmäistä Arkangeliin matkaavaa saattuetta (Dervish). Paluumatkalla alukset suojasivat HMS Argusta, joka oli toimittanut Hawker Hurricane -koneita Murmanskiin (Operaatio Strength). Alus teki 3. ja 7. syyskuuta koneineen ilmarynnäköt Tromssaan, 12. syyskuuta Bodøn rannikkoliikennettä vastaan ja samana päivänä Vestfjordin laivaliikennettä vastaan.[1]

Lokakuussa Victorious siirtyi Islantiin Kotilaivaston Pohjois-Atlantin valvontaosastoon. Victorious, taistelulaiva King George V sekä niitä suojanneet hävittäjät muodostivat yhdessä Yhdysvaltain laivaston taistelulaivojen USS Idahon ja USS Mississipin sekä risteilijöiden USS Wichitan ja USS Tuscaloosan kanssa laivasto-osaston Tanskansalmen valvontaan. Osaston tehtävänä oli estää Saksan laivaston taistelulaivan Tirpitzin ja raskaan risteilijän Admiral Scheerin pääsy Pohjois-Atlantin saattuereiteille. Uhan hälvettyä alukset palasivat 13. marraskuuta Islantiin, missä osasto viipyi vuoden loppuun.[1]

 
Albacore lähdössä Victoriousilta.

Taistelulaiva Tirpitz oli lähtenyt 5. maaliskuuta merelle Trondheimista kolmen hävittäjän saattamana suorittamaan tehtäväänsä operaatio Sportpalastissa, minkä seurauksena Victorious lähti 6. maaliskuuta 1942 merelle Scapa Flow’sta taistelulaiva King George V:n (osaston lippulaiva), risteilijöiden HMS Berwickin ja Kenyan sekä kuuden hävittäjän kanssa. Kotilaivaston päällikön Toveyn komentama osasto kohtasi Jan Mayenin eteläpuolella vara-amiraali Alban Curteisin komentaman Islannista 1. maaliskuuta lähteneen saattue PQ12 kaukosuojauksen, jonka muodostivat taistelulaiva HMS Duke of York, taisteluristeilijä Renown ja kuusi hävittäjää. Merellä oli samanaikaisesti myös Murmanskista palaava saattue QP8.[19][20]

Victorious ei kuitenkaan kyennyt huonon sään vuoksi lähettämään koneitaan ilmaan ennen sään selkenemistä 9. maaliskuuta. Koneet löysivät Tirpitzin, ja 817. ja 832. laivueiden Fairey Albacore -torpedokoneet hyökkäsivät Tirpitziä vastaan. Fairey Albacoret eivät saaneet yhtään osumaa kohteeseensa, mutta taistelulaivan ilmatorjunta ampui kaksi hyökänneistä koneista alas.[19][20]

Muuten sama osasto, mutta risteilijöiden tilalla risteilijät HMS Edinburgh ja HMS Kent, lähti merelle 20. maaliskuuta suojaamaan saattueita PQ13 ja QP9[21]. Alukset palasivat kotisatamaan kuun lopulla. Alus suojasi 12. huhtikuuta Kotilaivaston mukana saattuetta PQ14 sekä palaavaa saattuetta QP10[22]. Se oli 28. huhtikuuta suojaamassa saattuetta PQ15 ja palaavaa saattuetta QP11[23].[1]

 
Saattue (mahdollisesti PQ16) kuvattuna ankkuripaikalla Victoriousin kannelta.

Victorious liitettiin 13. toukokuuta Kotilaivastosta muodostettuun osastoon, jonka tehtävänä oli suojata vaurioituneen risteilijä HMS Trinidadin paluumatka Murmanskista. Osastoon kuuluivat Duke of York, Kent, HMS Liverpool, HMS London, HMS Nigeria ja HMS Norfolk. Trinidadin upottua osasto palasi seuraavana päivänä Scapa Flow’hun.[1]

Kotilaivaston mukana Victorious suojasi 25. toukokuuta saattuetta PQ16 ja palaavaa saattuetta QP12. Saattue oli suurin tähän mennessä, ja sitä olivat suojaamassa Duke of York, USS Washington, Wichita ja London suojanaan Kotilaivaston hävittäjät. Victorious suojasi 30. kesäkuuta Kotilaivaston mukana saattuetta PQ17 ja palaavaa saattuetta QP13. Alus palasi Scapa Flow’hun saattueen QP13 saavuttua Reykjavikiin, ja se määrättiin osallistumaan Maltan saattueiden suojaamiseen yhdessä muiden Kotilaivaston alusten kanssa.[1]

Operaatio Pedestal muokkaa

Pääartikkeli: Operaatio Pedestal

Alus suojasi 3. elokuuta yhdessä Nelsonin, Nigerian, Kenyan ja HMS Manchesterin kanssa saattuetta WS12S Gibraltarille, jossa alus harjoitteli 8. elokuuta muiden operaatioon määrättyjen lentotukialusten HMS Indomitablen, Furiousin, HMS Eaglen ja Arguksen kanssa lentotukialusten yhteistoimintaa operaatio Berserkissä.[1]

 
Operaatio Pedestalin lentotukialukset kuvattuna Victoriousin lentokannelta.

Victorious liittyi 10. elokuuta Force Z:aan, joka suojasi saattuetta WS12S Sisilian kapeikossa[11][24][25]. Alus oli kontra-amiraali Lumley Lysterin lippulaiva. Sillä oli operaatio Pedestalissa kannellaan 16 Fairey Fulmaria 809. ja 884. laivueista, 6 Hawker Sea Hurricanea 885. laivueesta sekä 14 Fairey Albacorea 827. ja 832. laivueista.[26]

Kun Victorious oli 12. elokuuta vastaanottamassa lentokoneitaan laskuun, kaksi Italian ilmavoimien Reggiane Re.2001 -konetta pudotti kaksi pommia tukialuksen kannelle. Kuusi miehistön jäsentä kuoli ja kaksi haavoittui.[27]

Victorious lähti 20. elokuuta Scapa Flow’hun muiden Kotilaivastosta saapuneiden alusten mukana. Aluksella olivat Eaglen eloonjääneet. Alus määrättiin syyskuussa korjattavaksi ja siirrettiin telakalle, jossa sille asennettiin koekäyttöön lennonvalvontahuone tutkavalvontajärjestelmineen. Palattuaan palvelukseen lokakuussa Victorious oli Scapa Flow’ssa erilaisissa testeissä.[1]

Pohjois-Afrikan maihinnousun tukena – Operaatio Soihtu muokkaa

Pääartikkeli: Operaatio Soihtu

Alus matkasi marraskuun alussa HMS Formidablen kanssa Gibraltarille, jossa se liittyi 8. marraskuuta Force H:hon. Aluksen tehtävänä oli tukea Pohjois-Afrikan maihinnousua. Alukselta nousseet koneet pommittivat Algeria ja Fort Dureeta. Neljä Martlet-lentokonetta laskeutui Blidan lentotukikohtaan, jossa ne vastaanottivat antautumisen.[1]

Victorious lähti 18. marraskuuta paluumatkalle Scapa Flow’hun yhdessä Duke of Yorkin ja HMS Opportunen kanssa. Aluksen 817. laivueen Fairey Albacore hyökkäsi 21. marraskuuta syvyyspommein Saksan laivaston sukellusveneen U-517:n kimppuun ja tuhosi sen (46°10′N, 17°08′W).[1]

Tyynellemerelle lainattuna Yhdysvaltain laivastolle muokkaa

Joulukuussa 1942 Victorious päätettiin lainata Yhdysvaltain laivastolle paikkaamaan Tyynellemeren lentotukialuspulaa. Alus aloitti 20. joulukuuta matkansa Norfolkiin suojanaan hävittäjät HMS Quickmatch, HMS Racehorse ja HMS Redoubt, jotka lähtivät paluumatkalle 1. tammikuuta 1943 ja jättivät lentotukialuksen jatkamaan matkaansa yksin. Norfolkissa alus siirrettiin laivaston telakalle huollettavaksi, ja 14. helmikuuta se jatkoi matkaa Panaman kanavan kautta Tyynellemerelle.[1]

Aluksen saavuttua 4. maaliskuuta 1943 Pearl Harboriin Havaijille se siirrettiin uudelleen telakalle, jossa sille asennettiin useita neliputkisia 40 millimetrin ilmatorjuntatykkejä ja tehtiin tarvittavat muutokset amerikkalaisia lentokoneita varten. Alus vietti huhtikuun koulutuksessa, jotta se kykenisi operoimaan amerikkalaisvalmisteisilla F4F Wildcat- ja Grumman TBF Avenger -koneilla.[28]

 
Victorious Nouméassa 1943.

Victorious saapui 8. toukokuuta Nouméaan. Se vapautti vaurioituneen USS Enterprisen, joka vietti seuraavat kymmenen viikkoa Pearl Harborissa huollossa ja modernisoitavana. Alus harjoitteli yhteistoimintaa USS Saratogan, joka oli ainoa Yhdysvaltain laivaston lentotukialus Tyynellämerellä, ja taistelulaiva USS North Carolinan kanssa. Koulutuksen jälkeen alukset liittyivät Yhdysvaltain 3. Laivastoon ja muodostivat sen taisteluosasto TG36.3:n. Osasto osallistui ensimmäiseen varsinaiseen operaatioonsa heinäkuussa, ja elokuussa se suojasi Uuden-Georgian maihinnousua (operaatio Cartwheel).[28]

Victorious vapautui lainasta syyskuussa, ja vierailtuaan ensin San Diegossa se aloitti paluumatkan Kotilaivastoon Panaman kanavan ja Norfolkin kautta. Se liittyi Kotilaivastoon 15. lokakuuta. Salaamissyistä aluksesta käytettiin laina-aikana nimeä USS Robin.[28]

Tirpitzin tuhoamisyritys – Operaatio Tungsten muokkaa

Pääartikkeli: Operaatio Tungsten

Victorious osallistui marraskuussa Kotilaivaston mukana Norjan rannikon purjehduksiin, kunnes se siirrettiin joulukuussa Liverpooliin Gladstonen kuivatelakalle. Se palasi palvelukseen 10. helmikuuta ja matkasi sen jälkeen Greenockiin. Aluksella kuitenkin todettiin koeajoissa voimansiirto-ongelmia, ja se joutui palaamaan takaisin telakalle Liverpooliin. Se palasi telakalta 7. maaliskuuta, minkä jälkeen se siirtyi Clydeen.[29]

Tirpitzin korjaukset olivat valmistumassa 1944, jolloin Britannian Amiraliteetti suunnitteli uutta iskua alusta vastaan sen Venäjälle matkaaville saattueille aiheuttaman uhan poistamiseksi. Victorious suojasi saattuetta JW58 yhdessä Duke of Yorkin, HMS Ansonin, HMS Belfastin, HMS Jamaican ja hävittäjäsuojauksen kanssa, joista muodostui Force 1.[1]

 
Fairey Albacore -torpedokoneita Victoriousin kannella 1944 valmiina Tirpitziä vastaan suunniteltuun iskuun.

Hyökkäysosasto Force 2:een koottiin tukialukset HMS Furious, saattuetukialukset HMS Emperor, HMS Pursuer, HMS Searcher ja HMS Fencer, neljä kevyttä risteilijää ja 14 hävittäjää. Lentotukialuksista kumpikin kuljetti 21 Fairey Barracudaa, ja kumpaakin Barracuda-osastoa oli suojaamassa 40 hävittäjää.[30]

Hyökkäysosasto nousi tukialuksilta ilmaan 3. maaliskuuta kello 4.15 alkaen. Ensimmäinen pommein varustettu Barracuda-osasto sai suojakseen 20 F6F Hellcat- ja 20 F4F Wildcat -hävittäjää. Noin tunnin kuluttua nousi ilmaan toinen Barracuda-osasto. Osastoa suojasi 21 F4U Corsair- ja 20 F4F Wildcat -hävittäjää. Jälkimmäisestä osastosta yksi kone ei startannut ja toinen putosi mereen heti nousun jälkeen.[30]

Lentokoneilla oli kohteeseen 120 kilometriä. Ensimmäiset hyökkääjät yllättivät saksalaiset kello 5.29. Alueella ei ollut torjuntahävittäjiä eikä ilmatorjuntaa. Hyökkäyksissä Tirpitziin osui 14 pommia ja yksi viereen osunut aiheutti vaurioita. Yksikään pommeista ei läpäissyt kantta, mutta ne tuhosivat pahoin kannen rakenteita. 122 miehistön jäsentä sai surmansa ja yli 300 haavoittui. Tirpitzin korjaukset kestivät kolme kuukautta.[30] Hyökkääjistä putosi lähdössä pudonneen lisäksi kaksi pommikonetta ja yksi hävittäjä.[30]

Victorious ja Furious käskettiin 14. toukokuuta iskemään koneillaan uudelleen Tirpitziin. Tukialuksilla oli hyökkäysosastona 27 Barracudaa ja niiden suojaksi 36 F4U Corsair-, F4F Wildcat- ja Fairey Firefly -hävittäjää. Huono sää kuitenkin esti operaation, ja koneet palasivat Norjan rannikolta tukialuksille.[31] Sama osasto yritti 28. toukokuuta hyökätä uudelleen, mutta tälläkin kertaa huono sää esti operaation.[31]

Intian valtamerellä ja Tyynellämerellä muokkaa

Pääartikkeli: Okinawan taistelu

HMS Indomitable ja Victorious lähtivät 12. kesäkuuta Ceylonille liittyäkseen Intian valtamerellä HMS Illustriousiin muodostettaessa Brittiläistä Tyynenmeren laivastoa. Niiden tilalle Kotilaivastoon liitettiin kaksi uutta tukialusta, HMS Indefatigable ja HMS Implacable.[31][32]

Lentotukialusten saavuttua heinäkuun alussa määränpäähänsä ne aloittivat 6. heinäkuuta valmistautumisen Intian valtamerellä tehtäviin operaatioihin. Victorious ja Illustrious hyökkäsivät operaatio Crimsonissa 25. heinäkuuta Sabangilla Sumatralla olevaan japanilaisten lentotukikohtaan. Hyökkäysosasto ei kuitenkaan juuri saanut aikaan vahinkoja. Paremmin sen sijaan menestyivät samanaikaisesti Sabangia lähestyneet taistelulaivat HMS Valiant ja Richelieu, taisteluristeilijä Renown, risteilijät Nigeria, Kenya, Gambia, Ceylon, Cumberland, Phoebe ja Tromp sekä 10 hävittäjää, jotka tulittivat maakohteita.[33]

Victorious suojasi 23. elokuuta Itäisen laivaston yksiköitä, jotka olivat merellä operaatio Boomerangissa lentohenkilöstön pelastustehtävissä. Yhdessä Indomitablen ja Illustriousin kanssa alus uudisti operaatio Banquetissa 29. elokuuta hyökkäykset Sumatralle.[34] Ensimmäisenä kohteena oli Kaakkois-Aasian suurin sementtitehdas Indaroengissa ja toisena Emmahavenin satama.[35] Hyökkäyksiä seurasi 18. syyskuuta operaatio Lightissa hyökkäys Siglissä olevaan rautateiden risteykseen ja kuvaustiedustelulennot Nikobaareille. Lokakuussa amerikkalaiset esittivät hyökkäystä Nikobaareille Leyten maihinnousun tukemiseksi. Sitä ennen 30. syyskuuta alus kuitenkin siirrettiin telakalle Bombayhin, mistä se palasi palvelukseen 6. lokakuuta.[1]

Victorious, Indomitable, taisteluristeilijä Renown, neljä risteilijää ja 10 hävittäjää hyökkäsivät operaatio Milletissä 17. ja 19. lokakuuta Nikobaareilla oleviin lentotukikohtiin sekä rannikkopuolustusta ja laivaliikennettä vastaan. Näiden operaatioiden jälkeen tukialusten Barracudat siirrettiin maatukikohtiin ja koneet korvattiin Avengereilla. Operaation aikana aluksella havaittiin ohjauksessä vikaa.[35]

Aluksen korjaus suunniteltiin tehtäväksi Illustriousin palattua telakalta. Se siirrettiin 16. marraskuuta telakalle Bombayhin, jossa se liitettiin muodostettavaan Brittiläiseen Tyynenmeren laivastoon. Victoriousin palattua palvelukseen joulukuun lopulla se sekä Indomitable ja Indefatigable hyökkäsivät operaatio Lentilissä 4. tammikuuta 1945 Pangkalan Brandaniin suojanaan Itäisen laivaston TF63. Hyökkäys aiheutti kohteessa merkittävää tuhoa.[1] Varsinaista hyökkäystä edelsi kuudentoista Hellcatin ja Corsairin neljälle lentokentälle tekemä hyökkäys, jossa tuhottiin yhdeksän japaninalaista lentokonetta.[36] Puolitoista tuntia myöhemmin 32 Avengeria ja Fireflyta hyökkäsi öljynjalostamoon. Japanilaiset lentokoneet nousivat estämään hyökkäystä, mutta Corsairit ja Hellcatit torjuivat ne.[37]

Illustrious liittyi aiemmin mainittuihin kolmeen lentotukialukseen, minkä jälkeen lentotukialusosasto hyökkäsi 24. tammikuuta 126 lentokoneella ja 29. tammikuuta 124 koneella Palembangiin ja tuhosi öljynjalostamon. Hyökkäys oli tähänastisista suurin.[38][39]

Seuraava hyökkäys oli suunniteltu Soengei Gerongin öljynjalostamoon. Hyökkäysosaston piti olla sama kuin Meridian I:ssä, mutta lentokoneita oli hieman vähemmän. Hyökkäysosasto lähti 29. tammikuuta matkaan, mutta sille ilmoitettiin, että ilmassa oli kohteen suojauksena runsaasti japanilaisia lentokoneita, ja hyökkäys peruttiin.[40]

Victorious matkasi 1. toukokuuta TF57:n mukana liittyäkseen Yhdysvaltain laivaston TF58:aan Sakishimisaarten edustalla. Osasto joutui 4. syyskuuta kymmenen kamikazen keskitetyn hyökkäyksen maaliksi. Ilmatorjunta tuhosi hyökkääjistä seitsemän, mutta kolme läpäisi torjunnan. Yksi hyökkääjistä osui aluksen siltaan. Osuma sytytti tulipalon ja vaurioitti kattiloiden höyryputkistoa. Aluksen nopeus laski 19 solmuun, ja lentotoiminta keskeytyi kahdeksaksi tunniksi.[1]

Victorious lähetti 9. toukokuuta koneensa hyökkäämään Hiraraan ja Ishigakiin. Alus joutui yllättäen kamikazejen maaliksi. Kello 5.54 sen kannelle osui lentokone ja kaksi minuuttia myöhemmin toinen kone, joka ei kuitenkaan räjähtänyt. Aluksen vauriot jäivät vähäisiksi, ja ainoastaan kolme miehistönjäsentä kaatui ja 19 haavoittui. Sen etummaisen hissin tuhoutuminen vaikeutti lentotoimintaa, mutta muuten alus säilyi toimintakykyisenä.[1]

Koska aluksen kansi oli lento-onnettomuudessa kärsinyt lisävaurioita, siltä siirrettiin 17. toukokuuta kaksikymmentä konetta muille lentotukialuksille. Tilapäiskorjausten jälkeen koneet palasivat alukselle. Se poistui toiminta-alueelta 25. toukokuuta. Victorious saapui 5. kesäkuuta Sydneyyn, missä se siirrettiin korjattavaksi. Kolme päivää kestäneiden korjausten jälkeen se palasi palvelukseen.[1][41][11]

 
849 laivueen Grumman Avenger Mk II sen tehtyä 1945 pakkolaskun Victoriousille.

Formidable, Implacable ja Victorious siirrettiin 16. kesäkuuta Brittiläiseen Tyynenmeren laivastoon (TF37), joka muodosti Yhdysvaltain laivaston TF38:n kanssa 3. Laivaston iskuosaston. Laivaston oli tarkoitus aloittaa operaatiot Japanin pääsaaria vastaan. TF37 aloitti matkansa 28. kesäkuuta Sydneystä Manukseen, jonne se jatkoi matkaansa 6. heinäkuuta.[1]

Laivasto-osastot yhdistyivät 16. heinäkuuta 300 merimailia Japanin itäpuolella. Tukialuskoneet hyökkäsivät seuraavana päivänä Tokion alueen lentotukikohtia vastaan. Lentotoiminta Victoriousilla keskeytettiin seuraavana päivänä lentokoneiden likaantuneen polttoaineen vuoksi. Aluksen koneet upottivat 24. heinäkuuta Shidonlahdella Japanin laivaston saattuetukialuksen.[1]

Victoriousin lentokoneet iskivät 9. elokuuta Hokkaidōn ja Honshūn pohjoisosan lentokentille ja laivaliikennettä vastaan. Sen jälkeen 12. elokuuta alus palasi Brittiläisen Tyynenmeren laivaston mukana Manukseen. Sieltä osasto jatkoi matkaansa Sydneyyn, jossa se osallistui 31. elokuuta Sydneyssä pidettyyn voitonparaatiin.[1]

Joukkojenkuljetusaluksena muokkaa

Formidablelta siirtyi Victoriousille 18. syyskuuta kotimaahan kuljetettavaksi 20 upseeria ja 342 miehistönjäsentä sekä joukko Kaukoidässä sotavankeina olleita. Alus nosti ankkurin 25. syyskuuta ja aloitti paluumatkan Australiasta Britteinsaarille, jonne se matkasi Fremantlen, Colombon, Suezin ja Port Saidin kautta. Alus saapui Isle of Wightille St. Catherine's Pointiin 27. lokakuuta. Hinaajan saavuttua alus jatkoi matkaansa edelleen Portsmouthin telakan South Railwayn laituriin, jossa se siirrettiin reserviin. Reserviin siirron ensimmäinen vaihe eli aluksen tyhjennys vei muutaman päivän, jonka jälkeen se siirrettiin 30. lokakuuta toista vaihetta varten Devonportin telakalle. Telakalla alus hinattiin kuivatelakka nro 10:een, jossa sille saatiin asennetuksi uusi peräsin. Alus laskettiin vesille 13. joulukuuta, jonka jälkeen se aloitti valmistautumisen ensimmäiseen joukkojenkuljetusmatkaansa. Seuraavana päivänä alukselle nousi itään kuljetettavaa henkilöstöä.[42]

Joukkojenkuljetustehtävässä aluksen miehistö oli supistettu 595:een, ja se kuljetti itään 2 024 matkustajaa. Matkustajien lisäksi aluksen lentokannelle sijoitettiin 54 kappaletta Seafire-, kuusi Firefly- ja kaksi Walrus-lentokonetta. Se lähti Devonportista 15. joulukuuta Sydneyyn matkaten Suezin, Adenin, Colombon, Singaporen ja Fremantlen kautta. Paluumatkalla aluksella oli 1 512 matkustajaa ja kannella Seafire-hävittäjiä, 183 tonnia teräslevyjä ja erilaisia koneen osia sekä 75 tonnia elintarvikkeita. Reitti oli sama kuin aiemmin, ja alus saapui Devonportiin 27. helmikuuta 1946.[42]

Aluksen toinen matka alkoi 15. maaliskuuta, jolloin sillä oli ainoastaan 225 matkustajaa. Se saapui 15. huhtikuuta Sydneyyn, jossa aluksen tuli viettää viikko. Paluumatkaa varten alukselle nousi 1 580 matkustajaa, joista pääosa oli merivoimien sotilaita. Aluksella oli kansilastissa lentokoneita. Alus lähti 23. huhtikuuta paluumatkalle. Se sai Fremantleen matkatessaan vuodon, joka tutkimuksissa osottautui irronneeksi levyksi. Lasti siirrettiin paikalle saapuneeseen Indomitableen, minkä jälkeen vaurion korjaaminen aloitettiin. Victorious palasi 30. toukokuuta Sydneyyn, jossa se siirrettiin 7. kesäkuuta korjattavaksi Captain Cookin nimeä kantavalle kuivatelakalle.[43]

Aluksen lähtiessä 3. heinäkuuta kotimatkalle sen mukana oli 971 matkustajaa, joista 619 oli sotamorsiamia. Se saapui 6. elokuuta Plymouth Soundiin, jossa Plymouthin pormestari toivotti sotamorsiamet tervetulleiksi Britanniaan. Seuraavana päivänä alus hinattiin satamaan, ja se kiinnittyi Devonportin laitureihin 6 ja 7. Aluksella suoritettiin kahden kuukauden huolto, ja se palasi palvelukseen vasta 31. lokakuuta. Alus aloitti kolmannen matkansa Kaukoitään ja saapui 1. joulukuuta Singaporeen. Kolmen päivän kuluttua se kiinnittyi Hongkongin satamaan. Kotimatkalle alukselle nousi yli tuhat merisotilasta. Ollessaan 13. tammikuuta 1947 Ushantin edustalla alus vastaanotti hätäsanoman Ranskan lipun alla purjehtivalta SS Payer Quartierilta, jonka lasti oli siirtynyt kovassa merenkäynnissä. Hädässä ollut alus sai kuitenkin nopeasti apua, ja Victorious kykeni jatkamaan matkaansa. Seuraavana päivänä alus ankkuroitui Spitheadiin, jossa Portsmouthiin ja Chathamiin matkanneet nousivat alukselta. Alus jatkoi tämän jälkeen Devonportiin, jossa se kiinnittyi 15. tammikuuta Hamoazen poijuun nro 9. Tällöin loput matkustajat siirtyivät maihin, ja samalla päättyi aluksen joukkojenkuljetustehtävä.[44] Se siirrettiin lokakuussa 1947 reserviin, josta se sijoitettiin 1948 Kotilaivaston koulutuslaivueeseen[1].

Suihkukonekauteen muokkaa

 
Victorious 1963 yhteistoimintaharjoituksessa.
 
Victoriousin kansirakenteet 1959.

Alus siirrettiin lokakuussa 1950 modernisoitavaksi Portsmouthiin, ja muun muassa sen tutkajärjestelmät nykyaikaistettiin. Alus palasi palvelukseen 14. tammikuuta 1958, jolloin se oli rakennettu lähes täysin uudelleen hangaarikannesta ylöspäin. Hangaaria oli korotettu 5,3 metriä, ja se oli yhdessä kerroksessa 109,7 metriä pitkänä ja lähes 20 metriä leveänä. Aluksen lentokantta oli pidennetty 236 metriin, ja siihen oli rakennettu 8,75 asteen laskeutumisalue. Aluksen hissit oli uudistettu kestämään hieman yli 18 tonnin lentokone. Etummainen hissi oli kooltaan 17,7 × 12,2 metriä ja takimmainen 16,5 × 10,4 metriä. Kannelle oli asennettu uudet jarruvaijerit ja kaksi BS4-höyrykatapulttia. Aluksen kattilat oli vaihdettu Foster Wheeler -kattiloihin. Aseistuksena oli 12 kolmituumaista 50 pituuskaliiperin ja kuusi 40 millimetrin tykkiä. Aluksen elektroniikkavarustuksena oli tyypin 984 3D -taistelunjohtotutka, 298Q-korkeudenmääritystutka ja 974-merivalvontatutka sekä laskeutumisjärjestelmät.[45]

Aluksen uppouma oli kasvanut 30 530 tonniin kuivana ja 35 500 tonniin kuormattuna. Sen kokonaispituus oli 218,85 metriä ja leveys 31,5 metriä. Lentokannen leveys oli 47,9 metriä, ja aluksen syväys oli 9,4 metriä. Voimanlähteen teho oli 110 000 hevosvoimaa. Alus pystyi tehon avulla saavuttamaan 31 solmun nopeuden. Miehistöä alukselle tarvittiin 2 200 henkeä, ja se kykeni operoimaan 35 koneella.[45] Modernisoinnin piti valmistua kesällä 1954, mutta jatkuvasti tehdyt lisäykset venyttivät työn kestoa, ja vasta 1. tammikuuta 1958 saatiin pääosa töistä päätökseen.[46]

Victoriousin 500-miehinen palvelukseenottomiehistö saapui alukselle 14. tammikuuta, ja aluksen uusi päällikkö C. P. Coke asetti aluksensa palvelukseen lukemalla valtakirjansa julkisesti. Aluksen valmius parani, ja se erkani 3. helmikuuta laiturista ensimmäistä kertaa kahdeksaan vuoteen kannellaan kaksi Whirlwind-helikopteria ja yksi Fairey Gannet. Koeajot kestivät helmikuun loppuun, ja 1. maaliskuuta alus palasi telakalle pikaista huoltoa varten.[46]

Kuwaitin kriisi – operaatio Vantage muokkaa

Pääartikkeli: Operaatio Vantage

Victoriousin ollessa matkalla Singaporesta Hongkongiin se vastaanotti määräyksen matkata mahdollisimman nopeasti Persianlahdelle. Syynä annettuun määräykseen oli Irakin uhkaukset pienelle naapurimaalleen Kuwaitille, jolla oli Britannian turvatakaus. Heti viestin vastaanotettuaan alus aloitti matkan Singaporeen 26 solmun nopeudella, mutta käymättä laivastotukikohdassa alus jatkoi matkaansa Malakansalmen läpi ja Bengalinlahden poikki. Matkan aikana aluksen lentotoimintaa haittasi lounainen monsuuni. Alus saapui 8. heinäkuuta 1961 Omaninlahdelle.[47]

Aluksen saapuessa alueelle siellä oli jo 6 000 brittisotilasta laskettu maihin, ja Bulwark kommandoineen odotti määräyksiä. Victorious otti koneineen vastuun Kuwaitin ilmapuolustuksesta. Seuraavien viikkojen aikana aluksen koneet partioivat alueella kolme neljä päivää lentoja, yksi tankkausta sekä yksi huoltoon. Lentotoiminta aloitettiin päivittäin varhain aamulla, ja se jatkui aina kello 13.00:een, jolloin aluksella aloitettiin siesta lukuun ottamatta pakollista valvontaa. Toiminta jatkui jälleen illalla lämpötilan laskettua.[47]

Centaur vapautti 31. heinäkuuta operaatiosta Victoriousin, joka lähti Mombasaan. Aluksen kierrettyä Arabian niemimaan itäkärjen poistuessaan Omaninlahdelta lämpötila aluksella laski 12 astetta puolessa tunnissa, jolloin miehistön olon helpottuminen oli merkittävä. Alus saapui Mombasaan Kilindinin satamaan 8. elokuuta, ja sen miehistö sai ansaitsemansa levon.[47]

Palveluksesta poisto muokkaa

Victorious saapui 21. kesäkuuta 1967 Spitheadiin, jossa se kiinnittyi Middle Slip Jettynä tunnettuun laituriin. Aluksen piti aloittaa viimeinen palvelusjaksonsa 24. marraskuuta, minkä päättyessä uuden CVA-01:n piti olla valmiina palvelukseen. Alus siirrettiin 8. elokuuta telakalle peräsimessä havaittujen vikojen korjaamiseksi.[48]

Telakalla aluksella syttyi 11. marraskuuta tulipalo miehistön jo saavuttua. Sammutusjärjestelmässä ollut vika esti aluksen palokuntaa saamasta paloa hallintaan. Sataman ja kaupungin palokunta sai lopulta palon hallintaan ja sammutettua. Seuraavana päivänä aluksen päällikkö McIntosh ilmoitti palvelukseenoton tapahtuvan suunnitelman mukaisesti.[48]

Britannian hallitus päätti punnan devalvoiduttua uusista säästötoimista. Aluksen päällikkö sai 22. marraskuuta tiedon, ettei alusta otetakaan palvelukseen, vaan se poistetaan palveluksesta. McIntosh ilmoitti, että palvelukseenottoseremonian sijasta 24. marraskuuta pidettäisiin miehistön perheille tilaisuus alukseen tutustumiseksi. Alus viipyi telakalla aina 5. joulukuuta saakka, jolloin se hinattiin Middle Slip Jettyyn. Aluksen varastot tyhjennettiin. Suuri osa aluksen miehistöstä siirrettiin Hermekselle, ja Victorious poistettiin virallisesti palveluksesta 13. maaliskuuta 1968.[48]

Alus hinattiin Fareham Creekiin, ja se ankkuroitiin Elsonin edustalle odottamaan romuttamista. Se sijoitettiin 1969 poistolistalle ja myytiin heinäkuussa BISCOlle romutettavaksi. Alus hinattiin Faslaneen, jonne se saapui 13. heinäkuuta 1969.[48][49]

Laivaston ilmavoimat muokkaa

Aluksen päälliköt muokkaa

  • Henry Cecil Bovell, 15. lokakuuta 1940 – elokuu 1942[51]
  • Lachlan Donald Mackintosh, 23. marraskuuta 1942 – 1. marraskuuta 1943[52]
  • Richard Cyril Vesey Ross, 1. marraskuuta – 8.joulukuuta 1943[53]
  • Michael Maynard Denny, 8. joulukuuta 1943 – heinäkuu 1945[54]
  • John Campbell Annesley, 15. elokuuta 1945 – huhtikuu 1946[55]
  • Eric Barry Kenvyn Stevens, 30. syyskuuta 1947 – [56]
  • Norman Vincent Dickinson, 25. toukokuuta 1948[57]
  • J. A. Grindle 16. heinäkuuta, 1949 –
  • C. P. Coke 16. joulukuuta, 1957 –
  • Hugh Richard Benest "Dick" Janvrin, 11. elokuuta 1959 – [58]
  • J. M. D. Gray, 21. joulukuuta 1960 –
  • P. M. Compston, 19. marraskuuta 1962 –
  • Dudley Lesley, Davenport 6. lokakuuta 1964 – [54]
  • I. S. McIntosh, 12. syyskuuta 1966 –[59]

Lähteet muokkaa

  • Chesneau, Roger: Aircraft Carriers of the World, 1914 to the Present - an illustrated encyclopedia. Bristol: Brockhampton Press, 1998. ISBN 1-86019-87-5-9. (englanniksi)
  • Finnis, Bill: The History of the Fleet Air Arm from Kites to Carriers. Shrewsbury: Airlife Publishing Ltd, 2000. (englanniksi)
  • Gardiner, Robert (toim.): Conway's All the World's Fighting Ships 1922–1946. Lontoo, Englanti: Conway Maritime Press, 1987. ISBN 0-85177-146-7. (englanniksi)
  • Greene, Jack & Massignani, Alessandro: The Naval War in the Mediterranean 1940-1943. Lontoo: Chatham Publishing, 2002. ISBN 1-86176-190-2. (englanniksi)
  • Jackson, A. J.: Blackburn Aircraft since 1909. England: Funk & Wagnalls, 1968. (englanniksi)
  • Levy, James P.: The Royal Navy's Home Fleet in World War II. New York: Palgrave macmillan, 2003. ISBN 1-4039-1773-6. (englanniksi)
  • McCart, Neil: The Illustrious & Implacable Classes of Aircraft Carrier 1940-1969. Cheltenham, Englanti: Fan Publications, 2000. ISBN 1-901225-04-6. (englanniksi)
  • Polmar, Norman: Aircraft Carriers - A History of Carrier Aviation and its Influence on World Events Vol. 1, 1909-1945. Dulles, Virginia: Potomac Books Inc, 2006. ISBN 1-57488-663-0. (englanniksi)
  • Poolman, Kenneth: Allied Escort Carriers of World War Two in action. Avon: Blandford Press, 1988. ISBN 0-7137-1221-X. (englanniksi)
  • Slader, John: The Red Duster at War - A History of the Merchant Navy During the Second World War. Bristol: William Kimber, 1988. ISBN 0-7183-0679-1. (englanniksi)
  • Sturtivant, Ray & Ballance, Theo: The Squadrons of the Fleet Air Arm. Tornbridge, Kent: An Air-Britain Publication, 1994. ISBN 0-85130-223-8. (englanniksi)
  • Taylor, H. A.: Fairey Aircraft since 1915. England: Naval Institute Press, 1988. ISBN 0-87021-208-7. (englanniksi)
  • Wragg, David: The Fleet Air Arm Handbook 1939–1945. Gloucestershire: Sutton Publishing, 2003. ISBN 0-7509-3430-1. (englanniksi)
  • Woodman, Richard: Malta Convoys 1940–1943. Lontoo: John Murray (Publishers) Ltd, 2003. ISBN 0-7195-6408-5. (englanniksi)
  • Woodman, Richard: Arctic Convoys 1941–1945. South Yorkshire, Englanti: Pen & Sword Maritime, 2007. ISBN 1-84415-611-7. (englanniksi)
  • Winton, John: The Forgotten Fleet - The Story of the British Pacific Fleet 1944-45. East Sussex , Englanti: Douglas-Boyd Books, 1989. ISBN 0-9514480-0-5. (englanniksi)
  • Roskill, S. W.: The War at Sea 1939–1945 Volume I: The Defensive. Uckfield, East Sussex: The Naval & Military Press, 2004. (englanniksi)
  • Nailer, Roger: Aircraft to Malta. Warship 1990, 1990, XIV. vsk, s. 151 - 165. Lontoo: Conway Maritime Press. (englanniksi)
  • Roberts, John: The Sinking of the Bismarck. Warship 1994, 1994, XVIII. vsk, s. 113 - 119. Lontoo: Conway Maritime Press. (englanniksi)

Viitteet muokkaa

  1. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w Naval-history.net: HMS Victorious naval-history.net. Viitattu 19.5.2010. (englanniksi)
  2. ↑ a b c McCart, Neil s. 70
  3. ↑ Polmar, Norman s. 84
  4. ↑ McCart, Neil s. 70–71
  5. ↑ Polmar s. 126
  6. ↑ McCart, Neil s. 71
  7. ↑ Roskill, S. W. s. 396
  8. ↑ a b Roskill, S. W. s. 408
  9. ↑ a b The War Facsimiles – Fleet Air Arm s. 65
  10. ↑ Roberts, John s. 113
  11. ↑ a b c Chesneau s. 105
  12. ↑ Roberts, John s. 114
  13. ↑ Munro, Archie s. 158
  14. ↑ Munro, Archie s. 159
  15. ↑ Polmar s. 132
  16. ↑ Nailer, Roger s. 157
  17. ↑ a b Wragg s. 24–25
  18. ↑ a b Roskill, S. W. s. 486
  19. ↑ a b Polmar s. 345
  20. ↑ a b Wragg s. 28
  21. ↑ Woodman, Richard 2007 s. 84
  22. ↑ Woodman, Richard 2007 s. 103
  23. ↑ Woodman, Richard 2007 s. 119
  24. ↑ Polmar s. 315–318
  25. ↑ Polmar s. 332–333
  26. ↑ Greene & Massignani s. 243
  27. ↑ Greene & Massignani s. 249
  28. ↑ a b c Polmar s. 308–309
  29. ↑ McCart, Neil s. 82
  30. ↑ a b c d Polmar s. 345–346
  31. ↑ a b c Polmar s. 347
  32. ↑ Winton, John s. 49
  33. ↑ McCart, Neil s. 84
  34. ↑ Polmar s. 484
  35. ↑ a b Finnis s. 117
  36. ↑ Finnis s. 118–119
  37. ↑ Finnis s. 119
  38. ↑ Polmar s. 485
  39. ↑ Wragg s. 53
  40. ↑ Finnis s. 120
  41. ↑ Polmar s. 490
  42. ↑ a b McCart, Neil s. 93
  43. ↑ McCart, Neil s. 93–94
  44. ↑ McCart, Neil s. 94–95
  45. ↑ a b Chesneau, Roger s. 104
  46. ↑ a b McCart, Neil s. 97
  47. ↑ a b c McCart, Neil s. 105
  48. ↑ a b c d McCart, Neil s. 112
  49. ↑ Chesneau s. 106
  50. ↑ Sturtivant & Ballance s. 402
  51. ↑ Royal Navy upseerimatrikkeli Blu-Bri unithistories.com. Viitattu 18.5.2010. (englanniksi)
  52. ↑ Royal Navy upseerimatrikkeli M–Marc unithistories.com. Viitattu 18.5.2010. (englanniksi)
  53. ↑ Uboat.net – HMS Victorious uboat.net. Viitattu 24.5.2010. (englanniksi)
  54. ↑ a b Royal Navy upseerimatrikkeli Denn–Dilk unithistories.com. Viitattu 18.5.2010. (englanniksi)
  55. ↑ Royal Navy upseerimatrikkeli Andersson C.C. – Appleton K.H. unithistories.com. Viitattu 18.5.2010. (englanniksi)
  56. ↑ Royal Navy upseerimatrikkeli Stammwitz–Syms unithistories.com. Viitattu 18.5.2010. (englanniksi)
  57. ↑ Liddell Hart Centre for Military Archives mykcl.com. Arkistoitu 27.5.2010. Viitattu 24.5.2010. (englanniksi)
  58. ↑ Royal Navy upseerimatrikkeli J unithistories.com. Viitattu 18.5.2010. (englanniksi)
  59. ↑ HMS Victorious 1966–1967 axfordsabode.org.uk. Viitattu 13.4.2012. (englanniksi)

Aiheesta muualla muokkaa

 
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta HMS Victorious (R38).
Illustrious-luokan lentotukialukset
HMS Illustrious - HMS Formidable - HMS Victorious - HMS Indomitable
Edeltäjä: HMS Ark Royal – Seuraaja: HMS Unicorn
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=HMS_Victorious_(R38)&oldid=20841057”