Hämeen rintama
Hämeen rintama oli Suomen sisällissodan rintamalinja, joka kulki aluksi Hämeen läänin pohjoisosassa, nykyisten Pirkanmaan ja Keski-Suomen maakuntien alueella sekä myöhemmin sodan loppuvaiheessa myös nykyisessä Kanta-Hämeessä. Hämeen rintama muodosti niin sanotun länsirintaman yhdessä Satakunnan rintaman kanssa. Se kulki Tampereen pohjoispuolella Kurusta Ruoveden, Vilppulan ja Kuoreveden kautta edelleen Längelmäelle ja päättyi Päijänteen länsirannalle Kuhmoisiin. Hämeen rintamasta muodostui sodan aikana sen päärintama, jossa käytiin lopputuloksen kannalta ratkaisevat taistelut, kuten maalis-huhtikuun vaihteen Tampereen taistelu.[1] Se oli myös sisällissodan verisin näyttämö, jonka taisteluissa sai surmansa yli 40 prosenttia sodan kaikista kaatuneista. Hämeen rintamalla kaatui noin 1 900 punaista ja 1 400 valkoista, joiden joukossa on myös noin 50 valkoisten riveissä taistellutta ruotsalaista vapaaehtoista sekä useita kymmeniä punaisten puolella taistelleita venäläisiä.[2]
| Hämeen rintama | |||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa Suomen sisällissotaa | |||||||
 Suomen sisällissodan rintamalinja
| |||||||
| |||||||
| Osapuolet | |||||||
| Komentajat | |||||||
|
Mihail Svetšnikov (helmikuussa) | |||||||
Hämeen rintama on käsitteenä neutraali ja kuvastaa myös sen maantieteellistä sijaintia. Valkoiset kutsuivat Hämeen rintamaa sodan aikana Länsirintamaksi, johon kuuluivat myös Satakunnan puoleiset rintamalohkot. Punaiset puolestaan käyttivät siitä nimitystä Pohjoisrintama tai Läntisen rintaman pohjoisosa.[1]
Rintama syntyy muokkaa
Hämeen rintama syntyi sodan alkuvaiheessa, kun Pohjanmaalta etelää kohti suunnanneet valkoiset ja pohjoiseen liikkuneet punaiset kohtasivat Vilppulassa, joka sijaitsee noin 70 kilometriä Tampereen pohjoispuolella. Paikalle muodostui niin sanottu Vilppulan rintama, joka oli sodan aikana punaisten pohjoisin rintamalohko. Heidän alkuperäinen tarkoituksensa oli edetä Haapamäelle, joka oli tärkeä rautatieliikenteen risteys: noin 30 kilometriä Vilppulan pohjoispuolella sijaitsevalla Haapamäellä kohtasivat Tampere–Vaasa-rautatie sekä Jyväskylään johtava poikkirata. Punaiset pyrkivät saamaan haltuunsa Haapamäen risteysaseman, jolloin he olisivat saaneet jaettua valkoisten hallitseman Suomen pohjoisosan kahtia.[1]
Valkoiset puolestaan keskittivät sodan alussa huomattavan osan voimistaan Vilppulaan ja sen ympäristöön, jotta punaisten eteneminen olisi saatu pysäytettyä. Hämeen rintaman merkitys kasvoi edelleen, kun valkoiset siirtyivät maaliskuun puolivälissä puolustusasemistaan suurhyökkäykseen kohti Tamperetta. Lopulta kaupunki siirtyi valkoisten haltuun huhtikuun ensimmäisellä viikolla, jonka jälkeen uusi rintamalinja muodostui Tampereen eteläpuolelle ja Etelä-Hämeeseen. Kuukautta myöhemmin sota päättyi punaisten antautumiseen.[1]
Valkoisten puolelta Hämeen rintamasta oli vastuussa helmikuun alussa muodostettu Hämeen ryhmä, jonka päällikkönä toimi eversti Martin Wetzer. Sen ensimmäinen esikunta toimi Haapamäellä, josta se myöhemmin siirrettiin Vilppulaan. Punaisten läntisen rintaman pääesikunta sijaitsi Tampereella, josta käsin myös Hämeen rintaman joukkoja johdettiin ja huollettiin. Sen päällikkönä toimi Tampereen punakaartin ylipäällikkö Hugo Salmela, jonka kuoleman jälkeen johtoon tuli Verner Lehtimäki.
Sodan alkuvaiheen taistelut muokkaa
- Katso myös: Ruoveden taistelut
Sodan alkuvaiheessa Etelä-Pohjanmaalta lähteneet suojeluskuntajoukot etenivät rautateitse Haapamäelle ja sieltä edelleen helmikuun ensimmäisenä päivänä Lylyn asemalle, joka sijaitsi Juupajoella noin 15 kilometriä Vilppulan eteläpuolella. Punaiset olivat kuitenkin räjäyttäneet radan Lylyn kohdalla ja valkoiset joutuivat vetäytymään takaisin kohti Vilppulaa, jonne he perustivat puolustusasemat. Samana päivänä oli Tampereelta lähtenyt pohjoista kohti punaisten 500 miehen yksikkö, jonka tarkoituksena oli edetä rautatietä pitkin aina Seinäjoelle asti. Mukana oli myös venäläisiä sotilaita. Ensimmäiset taistelut käytiin vuorokautta myöhemmin, mutta ne eivät tiettävästi vaatineet tappioita kummallekaan osapuolelle. Rintamalinjan pohjoisin osa vakiintui taistelun myötä Vilppulan kohdalle, jossa se pysyi seuraavan kuuden viikon ajan.[3]
Punaiset havaitsivat valkoisten puolustuslinjan Vilppulassa niin tiiviiksi, että päättivät sen sijaan yrittää läpimurtoa lännempää Ruoveden kohdalta. Muita taisteluja nähtiin Kuorevedellä, Längelmäellä sekä Kuhmoisissa. Helmikuun 21. päivänä punaiset aloittivat laajan yleishyökkäyksen noin 5 000 miehen voimin. Sen tarkoituksena oli Haapamäen valloittaminen, mutta hyökkäys keskeytettiin tuloksettomana viikkoa myöhemmin. Uusi yleishyökkäys aloitettiin 7. maaliskuuta käynnistyneillä sivustahyökkäyksillä, joihin osallistui yli 10 000 punaista. Sen aikana käytiin muun muassa verinen Kuhmoisten taistelu, johon liittyy myös valkoisten tekemä Harmoisten sairashuoneen joukkomurha. Sivustaoperaatioiden epäonnistuttua, aloittivat punaisten päävoimat 13. maaliskuuta hyökkäyksen Vilppulassa ja Ruovedellä. Tämä kuitenkin tyrehtyi kaksi päivää myöhemmin valkoisten aloittaessa voimakkaan vastahyökkäyksen. Punaisten hyökkäyksen viimeinen suuri yhteenotto oli Väärinmajan taistelu 15. maaliskuuta. Tampereen seudulta ja Hämeestä kotoisin olleiden punakaartilaisten lisäksi taisteluihin osallistui myös paljon Helsingin punakaartin miehiä.[3]
Hämeen rintamalla kaatui ensimmäisen kuuden viikon aikana 301 punaista ja 127 valkoista. Punaisten joukkoon on laskettu myös 41 surmansa saanutta venäläistä sotilasta. Suuri ero kuolleiden määrässä selittyy punaisten laajalla hyökkäystoiminnalla, valkoisten keskittyessä vain puolustamaan asemiaan. Eräiden taistelujen tappioluvut kuitenkin viittaavat myös siihen, että valkoiset ampuivat osan antautuneista punaisista.[3]
Valkoisten suurhyökkäys ja punaisten perääntyminen muokkaa
Valkoiset aloittivat oman suurhyökkäyksensä 15. maaliskuuta. Valkoiset hyödynsivät vastahyökkäyksessään punaisten päävoimien rautatietä pitkin edenneen hyökkäyksen liikettä ja punaisten joukkojen suojaamattomia sivustoja. Tarkoitus oli saartaa punaisten pääjoukot ja estää näin heidän vetäytymisensa Tampereelle. Sivustoihin iskivät Kurussa eversti Harald Hjalmarsonin johtamat joukot sekä Länkipohjassa eversti Karl Fredrik Wilkmanin joukot. Samaan aikaan punaisia painostettiin Ruoveden ja Vilppulan lohkoilla, jotta he eivät pystyisi lähettämään vahvistuksia sivustoilleen. 16. maaliskuuta käyty Länkipohjan taistelu tuli tunnetuksi verisyydestään ja julmuudestaan. Sen aikana kaatui 41 valkoista ja 63 punaista. Surmansa saaneiden valkoisten joukossa oli muun muassa heidän legendana pitämänsä Lapuan suojeluskunnan päällikkö Matti Laurila. Kaatuneista punaisista mahdollisesti jopa 50 teloitettiin taistelun jälkeen niin sanotussa Länkipohjan verilöylyssä. Kaksi päivää myöhemmin käytiin Oriveden taistelu, jossa menetti henkensä 31 valkoista ja noin 20 punaista. Vilppulan rintaman punaiset olivat vaarassa joutua pussiin valkoisten hyökättyä Orivedelle. Hugo Salmelan Erkki Karjalaisen joukoille antama perääntymiskäsky ja Oriveden samanaikainen takaisinvaltaus kuitenkin mahdollistivat punaisten vetäytymisen rautatietä pitkin ulos saarrostusrenkaasta. Tämän jälkeen punaiset jatkoivat vetäytymistä kohti Tamperetta.[4][5]
Valkoisten hyökkäysliikkeen toinen vaihe käynnistyi 21. maaliskuuta. Ylipäällikkö Mannerheimin tarkoituksena oli katkaista mahdollisimman nopeasti punaisten yhteydet Tampereelta länteen ja etelään. Samalla hyökkäystä jatkettaisiin rautatietä pitkin koillisesta kohti Tamperetta. Wetzerin ryhmän tehtäväksi tuli eteneminen Tamperetta kohti radan vartta pitkin. Wilkmanin ryhmän piti edetä Lempäälään ja katkaista yhteydet Tampereelta etelään. Wilkmanin ryhmää vahvistettiin kahdella Wetzerin ryhmästä siirretyllä pataljoonalla. Tampereen ja Porin välisen radan katkaiseminen tuli Linderin ryhmän ja Hjalmarsonin osaston tehtäväksi. Ylipäällikkö ja päämaja siirtyivät Vilppulaan 21. maaliskuuta.[6]
Hjalmarsonin osasto valtasi Viljakkalan ja Wetzerin ryhmän osasto jääkärimajuri Lauri Malmbergin johdolla Nurmin 22. maaliskuuta. Samaan aikaan radan vartta etenevät joukot valtasivat Frantsilan, joka sijaitsi pari kilometriä Suinulan asemalta lounaaseen. Wilkmanin ryhmä puolestaan löi punaiset Vääksyssä ja valtasi Kangasalan. Tampereen ja Riihimäen välisen radan katkaisemiseksi lähetettiin majuri Torsten Aminoffin johdolla kaksi pataljoonaa, tykkipatteri, rakuunajoukkue ja räjähdyskomennuskunta maaliskuun 23. päivän aamuna Lempäälään, mutta yritys epäonnistui voimien osoittauduttua liian heikoiksi. Linderin ryhmä valtasi taistelujen jälkeen Kyröskosken 23. maaliskuuta. Wilkmanin ryhmä onnistui Lempäälän valtauksessa 24. maaliskuuta.[7]
Punaisten vetäymisvaiheen aikana sodankäynti muuttui huomattavasti raaemmaksi. Viikossa sai surmansa ainakin 207 punaista ja 107 valkoista, lukumäärä oli lähes yhtä suuri kuin edellisen kuuden viikon aikana yhteensä. Valkoiset saivat marssia Tampereelle lähes kokonaan ilman vastarintaa, mutta silti punaisia sai surmansa Oriveden taistelun jälkeisinä päivinä noin 90. Tämän on katsottu johtuneen siitä, että valkoiset jatkoivat Länkipohjassa aloittamaansa laajamittaista vankien ampumista.[4]
Taistelu Tampereesta muokkaa
- Pääartikkeli: Tampereen taistelu
Piirityksen alkupäivät muokkaa
Tampereen taistelu oli valkoisten laajamittaisin sotilasoperaatio sisällissodan aikana ja se vaati suurimmat tappiot molemmilta osapuolilta. Kaksi viikkoa kestänyt piiritys aiheutti myös lukuisia siviiliuhreja. Taistelun katsotaan alkaneen 23. maaliskuuta, jolloin valkoiset saavuttivat kaupungin ja aloittivat sen piirityksen. Tampereen lisäksi siihen liittyviä yhteenottoja oli Ylöjärven, Pirkkalan, Messukylän, Aitolahden, Lempäälän, Vesilahden ja Tottijärven kuntien alueella sekä vielä Satakunnan rintaman puolella Karkussa ja Hämeenkyrössä. Punaisten esikunta oli järjestetty uudelleen 22. maaliskuuta, jolloin myös kaupungin puolustussuunnitelma oli laadittu. Sen tarkoituksena oli puolustaa Tamperetta niin pitkään kuin oli mahdollista.[8]
Punaisten vetäydyttyä Tampereelle, ensimmäisiä kaupungin valtaukseen liittyviä taisteluja käytiin 23.–24. maaliskuuta, jolloin ensin Aitolahdessa taistelleet Vöyrin sotakoululaiset hyökkäsivät omatoimisesti Messukylään. Epäonnistunutta operaatiota johti sen aikana kaatunut jääkäriluutnantti Armas Kohonen. Sunnuntaina 24. maaliskuuta taisteltiin Messukylän lisäksi myös Lempäälässä ja samalla valkoiset aloittivat myös summittaiset tykistöiskut kaupunkiin. Seuraavana päivänä yhteenotot jatkuivat edelleen Messukylän harjulla. Aamulla 26. maaliskuuta valkoiset onnistuivat viimein tekemään läpimurron punaisten jättäessä puolustusasemansa. Linderin joukot olivat vallanneet Ylöjärven 25. maaliskuuta ja seuraavana päivänä Siuron rautatieaseman. Punaisten yhteydet Tampereelta länteen tulivat siten katkaistuiksi ja saartorengas sulkeutui. Saman päivän aikana valkoiset saavuttivat myös Tampereen länsipuolen esikaupungit Ylöjärvellä käytyjen taistelujen jälkeen. Niiden aikana sai hyökkääjistä surmansa ainoastaan Virtain pataljoonan komppanianpäällikkö Jaakko Rannanjärvi, mutta puolustautuneet punaiset menettivät kymmenen miestä, mikä viittaa siihen, että suurin osa ammuttiin antautumisen jälkeen.[9][10]
Tiistaina 26. maaliskuuta valkoiset yrittivät Tampereen keskustaan useasta eri suunnasta, kärsien samalla raskaita tappioita. Kaupunkiin hyökättiin lännessä Epilän ja etelässä Hatanpään suunnasta ja samaan aikaan jatkuivat taistelut myös itäpuolella Messukylässä. Punaiset puolestaan tekivät Eino Rahjan johdolla oman vastahyökkäyksensä Lempäälään murtaakseen Tampereen saartorenkaan ulkoapäin. Rahjan joukkojen epäonnistuneesta hyökkäyksesta huolimatta Tampereen puolustus kuitenkin kesti. Samaan aikaan yrittivät Yläneen ja Turun punakaartilaiset murtautua piiritysrenkaan läpi junalla Hatanpään kautta, mutta he joutuivat suuria tappioita kärsineenä palaamaan kaupunkiin. Seuraavana päivänä taistelut jatkuivat raskaina ainakin Epilässä, Messukylässä ja Lempäälässä.[9]
Verinen torstai muokkaa
Torstaista 28. maaliskuuta muodostui valkoisten keskuudessa yksi koko sisällissodan tunnetuimmista päivistä, jota ryhdyttiin kutsumaan nimellä ”Verinen torstai”. He tekivät tuolloin rajun hyökkäyksen kohti Tamperetta aikomuksenaan vihdoin ja viimein valloittaa koko kaupunki. Eteneminen jäi kuitenkin pieneksi, mutta sen sijaan valkoiset kärsivät päivän aikana siihen astisen sodan raskaimmat miehistötappionsa. Koko sodan aikana suurempia päivätappiota tuli vain 3. huhtikuuta kaupunkiin tehdyssä hyökkäyksessä. ”Verisen torstain” taistelut keskittyivät pääosin keskustan itäpuolella sijaitsevalle Kalevankankaan hautausmaalle ja sen lähiympäristöön. Taistelut alkoivat yhdeksän aikaan aamulla ja lopulta neljältä iltapäivällä valkoiset onnistuivat saamaan hautausmaan haltuunsa. Suojeluskuntalaisten sijasta valkoiset lähettivät taisteluun asevelvollisten muodostaman II jääkärirykmentin, jota komensi jääkärimajuri Gabriel von Bonsdorff. Asevelvollisten käyttämisen taustalla oli joukkojen parempi toimintakyky mahdollista suurista tappioista huolimatta. Niitä oli vapaaehtoisten muodostamia suojeluskuntajoukkoja helpompi komentaa taisteluun kovaa kuria käyttäen ja rangaistuksilla uhaten. Asevelvollisjoukkojen heikko koulutustaso ja Messukylän pitkistä taisteluista aiheutunut väsymys johti kuitenkin koviin tappioihin Kalevankankaalla, mikä puolestaan aiheutti laajoja karkaamisia. Taisteluun osallistuneesta 6. jääkäripataljoonasta kaatui tai haavoittui joidenkin lähteiden mukaan noin 60 % sen vahvuudesta, 12. jääkäripataljoonasta 49 % ja 4. jääkäripataljoonasta 47 %, eli yhteensä yli 900 miestä. Suomen sotasurmat -tietokanta tuntee 195 Tampereella 28. maaliskuuta kaatunutta valkoista. Lisäksi Kalevankankaalla oli mukana ruotsalaisista vapaaehtoisista koostunut prikaati, jonka tappiot olivat 20 kaatunutta. Punaiset menettivät päivän aikana arviolta 50–70 miestä.[11]
Taisteluiden välipäivät ja valkoisten viimeinen suurhyökkäys muokkaa
"Verisen torstain" hyökkäyksen jälkeen Tampereella nähtiin viiden päivän mittainen rauhallisempi jakso, jonka aikana valkoiset keskittyivät lähinnä tykistötulen ampumiseen kaupunkiin. Varsinaisia taisteluja käytiin tuona aikana vain Lempäälässä. Tykistökeskitykset vaativat kuitenkin koko ajan kuolonuhreja, heidän joukossaan oli punakaartilaisten lisäksi ainakin parikymmentä puolueettomana pidettyä siviilihenkilöä, mukaan lukien naisia ja lapsia.[12]
Rauhallisten välipäivien jälkeen valkoiset käynnistivät uuden suurhyökkäyksen aamuyöllä 3. huhtikuuta. Punaisten vastarinta oli sitkeää ja hyökkääjät kärsivät edetessään suuria tappioita, kun taisteluja käytiin talo talolta. Ensimmäisen päivän aikana valkoiset saivat hallintaansa kaupungit itäosat aina Tammerkoskelle saakka. Päivästä muodostui lopulta koko sisällissodan verisin, valkoiset menettivät kaatuneina 207 miestä ja punaiset ainakin 115, mutta mahdollisesti jopa 170. Osapuoleltaan tuntemattomia eli lähinnä siviilejä kuoli 18. Päivän aikana nähtiin myös yksi sodan tunnetuimmista operaatioista, kun eversti Gunnar Melinin johtama komppania murtautui kaupunkiin ja valtasi Näsikalliolla sijaitsevan Näsilinnan palatsin, josta he kuitenkin joutuivat luopumaan, koska Tampereelle edenneet joukot olivat juuttuneet Tammerkosken itäpuolelle. Kaupungin puolustus murtui lopulta kahden päivän kuluttua ja viimeiset punaiset antautuivat 6. huhtikuuta, jonka merkiksi Pyynikinharjulla sijainneen puisen näkötornin huipulle nostettiin valkoinen lippu.[13]
Tappiot muokkaa
Tampereen taistelun tappioista on esitetty useita eri lukumääriä. Varatuomari Yrjö Raevuori esitti ensimmäiset arviot jo päivää ennen punaisten antautumista Uuteen Suomeen kirjoittamassaan artikkelissa. Hänen laskelmiensa mukaan valkoisia oli kaatunut 596 ja punaisia noin 1 800. Vuonna 1927 hän antoi uudeksi luvuksi valkoisten osalta 709 ja mainitsi, että punaisten lukumääränä alun perin pitämänsä 1 800 on liian suuri. Tällä Raevuori viittasi taistelujen sijasta teloituksissa henkensä menettäneisiin punaisiin. Professori Heikki Ylikangas esittää vuoden 1993 kirjassaan Tie Tampereelle punaisten lukumääräksi noin 2 000, joista teloitettuja olisi noin puolet. Tuomiorovasti Voitto Silfverhuth puolestaan kertoo samana vuonna ilmestyneessä kirjassaan Kalevankangas, että Kalevankankaan hautausmaalla sijaitsevaan joukkohautaan haudattiin yhteensä 2 751 punaista, joista 1 208 olisi kuollut taisteluissa. Suomen sotasurmat -tietokanta tuntee nimeltä 824 Tampereen taistelun aikana kuollutta valkoista, 1 087 punaista sekä 67 tuntematonta tai kumpaankaan osapuoleen kuulumatonta.[8]
Antautumisen jälkeen muokkaa
- Pääartikkelit: Tampereen teloitukset ja Tampereen vankileiri
Taisteluiden tauottua valkoiset aloittivat punaisten summittaiset teloitukset. Niiden aikana ammuttiin useita satoja punaisia sekä arviolta parisataa kaupungissa ollutta venäläistä sotilasta. Kun antautuneiden määrä kasvoi liian suureksi, eikä kaikkia pystytty enää teloittamaan, perustettiin Kalevankankaalle "Suomen ensimmäiseksi keskitysleiriksi" kutsuttu vankileiri, jonne sijoitettiin lähes 10 000 ihmistä. Syksyyn mennessä heistä kuoli nälkään, tauteihin ja teloituksiin 1 228.[14]
Tampereen eteläpuoliset taistelut muokkaa
Lempäälän rintama muokkaa
Tampereen eteläpuolinen Lempäälän rintama syntyi heti valkoisten muodostettua kaupungin saartorenkaan 23. maaliskuuta. Seuraavanä päivänä eversti Wilkmanin johtamat joukot ottivat haltuunsa yli kymmenen kilometriä Tampereelta etelään johtavaa päärataa Lempäälän ja Kuljun väliltä. Tarkoituksena oli katkaista punaisten huoltoreitti sekä estää heitä vetäytymästä kaupungista. Punaisten joukkoja Lempäälässä johtanut Eino Rahja onnistui samaan aikaan kuitenkin samaan omalle lohkolleen 2 000 miehen vahvistuksen Helsingistä.[15]
Raskaita taisteluja nähtiin heti Tampereen valtausta seuraavina päivinä 7.–8. huhtikuuta, jolloin valkoiset menettivät kaatuneina 65 ja punaiset ainakin 40 miestä. Samojen päivien aikana tapahtui Lempäälässä erikoinen tapaus, jossa suuri joukko punaisia sairastui äkillisesti, oksenteli ja menetti lopulta tajuntansa. Suomalainen lääkäri epäili syyksi ruokamyrkytystä, mutta paikalla ollut norjalainen lääkäri arveli sen johtuvan taistelukaasun käytöstä.[15] Punaiset määräsivät Lempäälän rintaman lopulta jätettäväksi 24. huhtikuuta, jonka jälkeen Tampereen ympäristössä taistelleet punaiset aloittivat vetäytymisen kohti etelää. He onnistuivat useissa paikoissa irrottautumaan lähes valkoisten huomaamatta ja saivat näin ollen etumatkaa takaa-ajajiinsa nähden.[16]
Etelä-Häme muokkaa
Tampereen valtauksen jälkeen uusi rintamalinja ulottui Vesilahdelta Lempäälän kautta Hauholle, Lammille ja Tuulokseen. Useat alueen järvikapeikot olivat kuitenkin valkoisten hallussa. Punaisten joukkoja uudelle rintamalle oli alettu keskittämään Hämeenlinnasta käsin jo 26. maaliskuuta.[15] Hämeenlinnan seudulla punaiset kävivät taisteluja lähinnä Helsingin suunnasta edenneitä Saksan Itämeren-divisioonan joukkoja vastaan. Helsingin valtauksen jälkeen punaisia vetäytyi Uudeltamaalta kohti pohjoista, Hyvinkään he menettivät 21. huhtikuuta ja Riihimäen seuraavana päivänä. Vetäytyminen jatkui edelleen Hämeenlinnaan päin, jonka punaiset luovuttivat saksalaisille lähes taistelutta 26. huhtikuuta. Saman päivän aikana käytiin kuitenkin verisiä taisteluja kaupungin ympäristössä Janakkalassa, Turengissa, Vanajalla ja Rengossa. Punaiset joutuivat luopumaan myös pääradasta ja Hämeenlinnan menettämisen myötä katkesi vielä suora reitti punaisten hallussa olleeseen Lahteen, jonne nyt jouduttiin kiertämään Hauhon kautta. Valkoisten sodanjohdon ajatuksena oli punaisten saartaminen Hämeenlinnan ja Toijalan välissä, mutta tämä ei kuitenkaan onnistunut. Saksalaisten hyökkäys Hämeenlinnaan oli alkanut valkoisten kannalta liian aikaisin, eivätkä he ehtineet siihen mukaan. Näin ollen punaiset ehtivät pakenemaan Hauhon suuntaan räjäyttäen siltoja vihollisen hidastamiseksi.[16]
Hämeenlinnasta punaiset jatkoivat vetäytymistään edelleen Alvettulan ja Hauhon suuntaan. Alvettulan taistelu käytiin 26.–27. huhtikuuta, jossa valkoiset eivät ylivoiman edessä onnistuneet pysäyttämään punaisten etenemistä. Vuorokautta myöhemmin punaiset saavuttivat Hauhon, jossa he joutuivat taistelemaan valkoisten lisäksi myös saksalaisia vastaan. Punaiset onnistuivat kuitenkin pakottamaan molemmat perääntymään. Vain muutaman tunnin kestäneessä Hauhon taistelussa kaatui yhteensä 143 miestä; 60 valkoista, 74 punaista sekä yhdeksän saksalaista, mikä tekee siitä yhden koko sodan verisimmistä taisteluista. Muita taisteluja saksalaisten ja punaisten välillä käytiin muun muassa Lammilla samana päivänä sekä Tuuloksessa 28.–29. huhtikuuta. Paikkakunnalla käydyssä Syrjäntaan taistelussa saksalaiset joutuivat peräytymään ja menettivät kaatuneina lähteestä riippuen noin 50–90 miestä. Myös punaiset kärsivät suuria tappioita, heitä sai surmansa mahdollisesti jopa 300. Syrjäntaan jälkeen kaikki mahdolliset pakoreitit alkoivat kuitenkin olla tukossa ja punaiset olivat lopulta kokonaan vihollisen saartamia. Viimeiset Hämeen rintaman punaiset antautuivat saksalaisille Lahden länsipuolella 1. toukokuuta ja lopullinen antautuminen alkoi seuraavana päivänä.[16]
Lähteet muokkaa
- Roselius, Aapo: Amatöörien sota – Rintamataisteluiden henkilötappiot Suomen sisällissodassa 1918, Valtioneuvoston kanslia, 2006. ISBN 978-952-53549-2-8. Teoksen verkkoversio[vanhentunut linkki].
Viitteet muokkaa
- ↑ a b c d Roselius, s. 31.
- ↑ Hoppu, Tuomas: ”Valkoisten voitto”, Sisällissodan pikkujättiläinen, s. 210. Porvoo: WSOY, 2009. ISBN 978-951-03545-2-0.
- ↑ a b c Roselius, s. 32–37.
- ↑ a b Roselius, s. 38–39.
- ↑ Hannula, J. O.: Suomen vapaussodan historia, s. 186-200. WSOY, 1956.
- ↑ Hannula, J. O.: Suomen vapaussodan historia, s. 200-201. WSOY, 1956.
- ↑ Hannula, J. O.: Suomen vapaussodan historia, s. 203. WSOY, 1956.
- ↑ a b Roselius, s. 40–42.
- ↑ a b Roselius, s. 44–46.
- ↑ Hannula, J. O.: Suomen vapaussodan historia, s. 208. WSOY, 1956.
- ↑ Roselius, s. 46–49.
- ↑ Roselius, s. 49–50.
- ↑ Roselius, s. 50–51.
- ↑ Tampereen vankileiriä muistetaan – Suomi oli 1918 vankileirien saaristo 8.5.1998. Verkkouutiset. Viitattu 21.5.2015.
- ↑ a b c Roselius, s. 55, 57
- ↑ a b c Roselius, s. 101–106.