Glenda Farrell

yhdysvaltalainen näyttelijä

Glenda Farrell (30. kesäkuuta 1901 Enid, Oklahoma1. toukokuuta 1971 New York City, New York) oli yhdysvaltalainen näyttelijä, joka esiintyi sekä teatterissa, elokuvissa, televisiossa että radiossa.[1]

Glenda Farrell
Glenda Farrell vuonna 1934.
Glenda Farrell vuonna 1934.
Henkilötiedot
Syntynyt30. kesäkuuta 1901
Enid, Oklahoma, Yhdysvallat
Kuollut1. toukokuuta 1971 (69 vuotta)
New York City, New York, Yhdysvallat
Ammatti näyttelijä
Puoliso Thomas Richards
(vih. 1921; ero 1929)

Henry Ross (vih. 1941)
Lapset 1
Näyttelijä
Aktiivisena 1908–1969
Merkittävät roolit
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
AllMovie
Svensk Filmdatabas

Lapsinäyttelijänä teatterissa uransa aloittanut Farrell siirtyi aikuisiällä Broadwaylle ja lopulta Hollywoodiin. Hän tuli tunnetuksi Warner Bros. -yhtiön sopimusnäyttelijänä elokuvarooleistaan älykkäinä ja nenäkkäinä toimittajina sekä nokkelina ja kovaksikeitettyinä onnenonkijoina Hollywoodin kulta-ajalla. Myöhemmällä urallaan hän näytteli monipuolisempia rooleja televisiossa, ja televisiotyöstään hänet palkittiin Primetime Emmyllä vuonna 1963. Hän sai vuonna 1960 elo­kuva­urastaan tähden Hollywood Walk of Famelle osoitteeseen 6524 Hollywood Boulevard.

Farrell oli naimisissa kahdesti, ja hänellä oli ensimmäisestä avioliitostaan yksi poika. Hän kuoli 69-vuotiaana keuhkosyöpään.

Lapsuus ja nuoruus

muokkaa

Glenda Farrell syntyi katoliseen perheeseen Enidissä Oklahomassa 30. kesäkuuta vuonna 1901.[2] Hänen isänsä oli eläinkauppiaana työskennellyt Charles Farrell ja äitinsä Wilhelmina ”Minnie” Farrell. Hänellä oli isänsä puolelta irlantilaisia ja cherokeelaisia sekä äitinsä puolelta ranskalaisia ja saksalaisia sukujuuria. Hänellä oli kaksi veljeä, Eugene ”Gene” ja Richard ”Dick”. Farrellin perhe muutti Wichitaan Kansasiin, jossa Glenda kävi katolista tyttökoulua, Mount Carmelin akatemiaa. Wichitasta Farrellit muuttivat sittemmin Oregoniin ennen kuin asettuivat San Diegoon Kaliforniaan.[3][4]

Uran alku teatterissa

muokkaa
 
Douglas Fairbanks Jr. ja Glenda Farrell elokuvassa Pikku Caesar (1931).

Jo lapsesta asti Farrell unelmoi näyttelijänurasta, jota hänen näyttelijänurasta aikoinaan haaveillut äitinsä tuki täysin sydämin. Farrellin näyttelijänura alkoi hänen ollessaan 7-vuotias, kun hän näytteli Evangeline ”Eva” St. Clarea Harriet Beecher Stowen romaaniin Setä Tuomon tupa pohjautuvassa wichitalaisen harrastajateatterin näytelmäsovituksessa. San Diegoon muuttamisen jälkeen hän liittyi 12-vuotiaana paikalliseen Virginia Brissacin repertuaariteatteriseurueeseen, jonka näytelmissä hän näytteli lastenrooleja ja nuoria tyttöjä, kuten Margaret ”Meg” Marchia näytelmässä Pikku naisia.[3][4]

Seuraavien vuosien ajan hän esiintyi Brissacin teatteriseurueen kanssa useissa eri kaupungeissa, joihin hänen mukanaan matkusti myös hänen äitinsä. Tähän aikaan hänen elämänsä oli hektistä, sillä hänen täytyi tasapainotella opintojen ja näyttelemisen välillä. Tammikuussa 1919 hän osallistui suosittujen elokuvalehtien sponsoroimaan ”Mainetta ja mammonaa” -kilpailuun, jossa kilpailijoilta edellytettiin toimittamaan itsestään tuoreen valokuvan. Hänet lopulta valittiin ”kauniiden tavoittelijoiden kunnialuetteloon”, ja hänen valokuvansa ja lyhyt henkilökuvauksensa julkaistiin Motion Picture -elokuvalehden helmikuun 1919 numerossa.[3]

Tultuaan raskaaksi alkuvuonna 1921 Farrell jatkoi näyttelemistä ja tanssimista niin pitkälle raskautta kuin oli mahdollista. Kun hän ei enää pystynyt esiintymään, hän työskenteli päivisin myyjänä ja iltaisin tekokukkia valmistaneessa tehtaassa. Vuodesta 1925 alkaen hän alkoi näytellä Los Angelesin ja San Franciscon teattereissa.[3]

Broadwaylta Hollywoodiin

muokkaa
 
Farrell elokuvan I’ve Got Your Number (1934) promokuvassa.

Farrellin ensimmäinen elokuva oli Norman Taurogin ohjaama ja George Jesselin tähdittämä Lucky Boy vuodelta 1929. Hän kuvasi pikkuosansa elokuvassa kesäkuussa 1928, minkä jälkeen hän jätti poikansa äitinsä luokse hoitoon ja matkusti New Yorkiin tienattuaan tarpeeksi rahaa junamatkaan. New Yorkissa hän näytteli Broadwaylla muun muassa näytelmässä Skidding, josta hän sittemmin jättäytyi pois umpilisäketulehduksen vuoksi helmikuussa 1929, ja Preston Sturgesin näytelmässä Recapture (1930), jossa hänellä oli vastanäyttelijänään Melvyn Douglas. The New York Times kehui hänen roolisuoritustaan Recapturessa hauskaksi ja hyvin suloiseksi.[3][5]

Kun ohjaaja Mervyn LeRoy, josta tuli Farrellin suosikkiohjaaja ja hyvä ystävä, näki Farrellin Broadwaylla, hän halusi palkata tämän elokuvansa Pikku Caesar (1931) naispääosaan. Farrell hyväksyi roolitarjouksen keväällä 1930, kun hänen edellisen näytelmänsä Love, Honor and Betray esittäminen päättyi. Elokuva, jossa hänellä on vastanäyttelijöinään Edward G. Robinson ja Douglas Fairbanks Jr., kuvattiin Los Angelesissa kesällä 1930, minkä jälkeen Farrell palasi New Yorkiin. Seuraavana vuonna ensi-iltansa saanut Pikku Caesar oli lipputulomenestys, jonka myötä Farrellin elokuvaura lähti nousukiitoon. Farrell sai The New York Timesilta kehuja roolisuorituksestaan sympaattisena ja lojaalina Fairbanksin hahmoon rakastuneena tanssijana Olga Stassoffina. Toukokuussa 1931 elokuvalehti Photoplay valitsi hänet yhdeksi ”uusista kasvoista”, mikä rohkaisi Farrellia, sillä hän itse ei ollut uskonut ulkonäkönsä olleen kelvollinen elokuvatähteydelle.[5][6][7]

Kun Pikku Caesarin kuvaukset päättyivät, Farrell palasi Broadwaylle ja näytteli naispääosassa gangsterin rakastajatarta Edgar Wallacen näytelmässä On the Spot lokakuusta 1930 maaliskuuhun 1931. Hänen vahva roolisuorituksensa Marie Pouliskina sai erinomaisen vastaanoton New Yorkin lehdistössä. Näytelmän esittämisen aikana Farrell kuuli äitinsä kuolleen, ja hänen poikansa lähetettiin hänen luokseen New Yorkiin.[5][6]

Läpimurto ja elokuvasopimus WB:n kanssa

muokkaa
 
Joan Blondell ja Farrell elokuvassa Kansas City Princess (1934).

Farrellin läpimurtorooli oli sairaalan synnytysosastolle sijoittuvassa näytelmässä Life Begins (1932). Näytelmässä hän näytteli rämeää revyytyttöä Florette Dariania, joka muuttuu äitiyden myötä. Hänen roolityönsä sai erinomaisia arvioita, ja häntä pyydettiin uusimaan rooli näytelmän elokuvasovituksessa. Hän suostui ja palasi Hollywoodiin kuvauksia varten. Elämä alkaa -elokuva sai ensi-iltansa syyskuussa 1932, ja Farrellin roolisuoritus elokuvassa oli kriitikoiden ylistämä. Samana vuonna 1932 Farrell allekirjoitti seitsenvuotisen sopimuksen Warner Bros. -elokuvayhtiön kanssa.[5][8][9]

Ensimmäisinä vuosina WB:llä Farrell näytteli vaihtelevia rooleja useissa menestys- ja klassikkoelokuvissa, kuten juonittelevaa vuokranantajaa Mervyn LeRoyn ohjaamassa elokuvassa Olen vainottu kahlekarkuri (1932), sanomalehden toimittajaa Michael Curtizin ohjaamassa elokuvassa Vahakabinetin arvoitus (1933) ja hotellin kiristävää pikakirjoittajaa Busby Berkeleyn ohjaamassa elokuvassa Valkoinen rapsodia (1935). WB lainasi häntä Columbia Picturesille Frank Capran ohjaamaan menestyselokuvaan Päivä ylhäisönaisena (1933), jossa hän näyttelee yökerhon omistajaa. Tuolloin hän tapaili Päivä ylhäisönaisena -elokuvan käsikirjoittajaa Robert Riskiniä.[10]

WB:llä Farrell oli yksi studion työteliämmistä näyttelijöistä, joka kuvasi peräti neljää elokuvaa samanaikaisesti. Hän näytteli rooleja sekä pää- että sivuosissa, kuten kovaksikeitettyjä, nokkelia ja rämeitä naisia. Tällaisia rooleja, jotka olivat usein onnenonkijoita, hän näytteli esimerkiksi elinikäisen parhaan ystävänsä Joan Blondellin kanssa tehdyissä elokuvissa. Farrellin imagoa muovasi sittemmin nopeapuheisen ja nokkelan toimittajan Torchy Blanen rooli, jota hän näytteli samannimisen elokuvasarjan seitsemässä elokuvassa vuosina 1937–1939. Hänen roolisuorituksensa Torchy Blanena toimi myöhemmin inspiraationa Teräsmies-sarjakuvan Lois Lane -hahmolle. Vuonna 1937 Farrell valittiin Los Angelesin North Hollywoodin kaupunginosan kunniapormestariksi vuoden ajaksi. Vaikka valinta oli pohjimmiltaan julkisuustemppu, Farrell otti ”poliittisen virkansa” vakavasti.[11]

Vuonna 1939 Farrellin sopimus WB:n kanssa päättyi. Studio olisi halunnut jatkaa hänen sopimustaan, mutta Farrell halusi pitää taukoa seitsemän vuotta kestäneen nopean työtahdin jälkeen. Lepäämisen lisäksi hän oli myös halukas palaamaan teatteriin. WB-sopimuksensa päätyttyä hän pyrki itsenäisenä näyttelijänä löytämään monipuolisempia rooleja kuin mitä hänelle tarjottiin WB:llä.[12]

Paluu teatteriin ja siirtyminen televisioon

muokkaa
 
Farrell elokuvan Smart Blonde (1937) trailerissa. Elokuva oli ensimmäinen Torchy Blane -elokuvasarjan osa.

Farrell palasi elokuvista teatteriin vuonna 1939. Hänen ensimmäinen teatteriroolinsa seitsemän vuoden jälkeen oli Eugene O’Neillin näytelmässä Anna Christie, jossa hän näytteli nimiroolissa traagista prostituoitua connecticutilaisessa Westport Country Playhousessa heinäkuussa 1939. Roolisuorituksestaan Anna Christienä hän sai erinomaisia arvioita. Seuraavana vuonna hän palasi Broadwaylle, jossa hän näytteli yli vuoden ajan pääosassa pahansisuista näyttelijätärtä Pamela ”Pam” Barryä Alan Dinehartin menestysnäytelmässä Separate Rooms heinäkuuhun 1941 asti.[13][14]

Farrell matkusti Los Angelesin ja New Yorkin välillä tasapainotellen teatteri- ja elokuvauraansa 1940-luvulla, jolloin hän näytteli sivuosia muun muassa Mervyn LeRoyn ohjaamassa elokuvassa Väärin eletty vapaus (1941) ja George Stevensin ohjaamassa elokuvassa Hän tuli yöllä (1942). Hän sittemmin näytteli Broadway-näytelmässä The Overtons helmi-heinäkuun 1945 ajan ja teki Columbialle muutamia vähälle huomiolle jääneitä B-elokuvia ennen kuin alkoi näytellä televisiossa, jossa hänen ensimmäisiin esiintymisiinsä lukeutui rooli NBC:n antologiasarjan The Chevrolet Tele-Theatre jaksossa vuonna 1949.[15][16][17]

Farrell esiintyi ahkerasti televisiossa 1950-luvulla, jolloin hän näytteli lukuisissa sarjoissa. Lisäksi hän näytteli satunnaisesti eri studioiden elokuvissa, kuten Joan Collinsin hahmon äitiä elokuvassa Tyttö punaisessa keinussa (1955) ja Kim Novakin hahmon äitiä elokuvassa Rakkauden jälkikesä (1959). Hän sai vuonna 1960 elo­kuva­urastaan tähden Hollywood Walk of Famelle osoitteeseen 6524 Hollywood Boulevard.[15][18]

Primetime Emmy -voitto ja loppuvuodet

muokkaa
 
Farrell vuonna 1963.

Vaikka Farrellin elokuvaura oli hiipunut, hän menestyi televisiossa ja teki useita mieleenpainuvia roolisuorituksia 1960-luvulla. Vuonna 1963 hän näytteli Martha Morrisonia ABC:n sairaalasarjan Tohtori Ben Casey kaksiosaisessa jaksossa, josta hänet palkittiin roolisuorituksestaan parhaan naissivuosan Primetime Emmyllä.[19][20]

Vuonna 1964 Farrell näytteli kahdessa elokuvassa. Elvis Presleyn tähdittämässä elokuvassa Suukottelevat serkut hän näyttelee Presleyn hahmon äitiä ja Jerry Lewisin tähdittämässä elokuvassa Jerry kipusiskona hän näyttelee sairaalan johtajaa, rakastavaa tohtori Jean Howardia. Molemmissa elokuvissa esiintyy myös Farrellin näyttelijäksi ryhtynyt poika, Tommy. Seuraavina vuosina Farrell esiintyi aika ajoin televisiosarjoissa, kunnes hän teki viimeiset roolinsa 1960-luvun lopulla.[21][22]

Farrell vetäytyi hetkellisesti eläkkeelle kuvattuaan viimeisen elokuvansa Tiger by the Tail (1970) syksyllä 1968, mutta tylsyyden ajamana palasi takaisin näyttelemään. Hän sittemmin sai unelmaroolin Julie Harrisin hahmon omalaatuisena äitinä Maud Hayesina Broadway-näytelmästä Neljäkymmentä karaattia, joka sai ensi-iltansa joulukuussa 1968. Vuosia työssäkäyviä naisia ja nuhjuisia äitejä näyteltyään hän oli innoissaan roolista, sillä hän sai vuosien jälkeen tilaisuuden näytellä loistokasta hahmoa ja pukeutua tyylikkäisiin asuihin. The New York Timesin kriitikko ylisti hänen roolityötään modernina isoäitinä olleen asiantuntevasti tehty. Farrell ehti näytellä menestysnäytelmässä ainoastaan kahden kuukauden ajan helmikuuhun 1969 asti, kunnes hänen huononeva terveydentilansa pakotti hänet jättäytymään pois.[21][23][24]

Tähtikuva

muokkaa

Farrell tuli tunnetuksi elokuvarooleistaan älykkäinä, nenäkkäinä, nokkelina ja kovaksikeitettyinä vaaleaverikköinä Hollywoodin kulta-ajalla, jolloin hänen rooleikseen vakiintuivat etupäässä toimittajat ja onnenonkijat. Myöhemmällä urallaan hän pääsi luokittelusta eroon ja näytteli monipuolisempia rooleja televisiossa. Televisiouransa ohella hän näytteli myös vaihtelevia rooleja teatterissa.[4][7]

Farrellin valko­kangasimago ja -­persoona olivat hyvin erilaisia kuin mitä hän itse oli tosielämässä. Hän näytteli usein vaaleaveriköitä, vaikka todellisuudessa hänellä oli vaaleanruskeat hiukset ja tummanharmaat silmät. Tosielämässä hän ei myöskään ollut personaallisuudeltaan samankaltainen kuin hänen näyttelemänsä elokuvahahmonsa, mistä jotkut hänet tavanneista ihailijoista peräti pettyivät.[1]

Näyttelijänä Farrell identifioitui ensisijaisesti koomikoksi. Lisäksi hän mieluummin kutsui itseään luonnenäyttelijäksi eikä elokuvatähdeksi.[1]

Yksityiselämä

muokkaa
 
Farrell aviomiehensä Henry Rossin kanssa Ambassador-hotellin yökerhossa Cocoanut Grovessa vuonna 1942.

Esiintyessään San Diegossa vuonna 1919 Farrell tapasi ensimmäisen aviomiehensä, englantilaissyntyisen ensimmäisen maailmansodan veteraanin ja silloisen työttömän merimiehen Thomas Richardsin. Hän jälkikäteen kuvaili heidän ensitapaamistaan sanoin: ”Se oli rajua rakkautta ensisilmäyksellä.” He menivät naimisiin Los Angelesissa vuonna 1921, ja heidän poikansa Thomas ”Tommy” Farrell Richards syntyi Farrellin vanhempien kotona 7. lokakuuta 1921. Heikon rahatilanteen vuoksi perhe asui näihin aikoihin Farrellin vanhempien luona. Farrellin ja Richardsin avioliitto alkoi rakoilla Richardsin työttömyysjaksojen ja kasvavan alkoholismin vuoksi. Lisäksi Richards kärsi masennuksesta ja katosi välillä pitkiksikin ajoiksi. Lopulta Farrell haki avioeroa, joka tuli voimaan vuonna 1929.[3][25]

Kun Farrell nyrjäytti nilkkansa näytelmän Separate Rooms esityksen aikana vuonna 1940, hän tapasi häntä hoitaneen tohtori Henry Rossin, joka työskenteli newyorkilaissairaalassa kirurgina. Siviililääkärinä olon lisäksi hän palveli sotilaslääkärinä ja -kirurgina, ja hänen sotilasarvonsa oli eversti. He alkoivat tapailla hoitosuhteen päätyttyä ja avioituivat Rossin lääkäriystävän kotona Passaicissa New Jerseyssä 19. tammikuuta 1941. Heidän häissään Mary Brian toimi Farrellin kaasona.[12][26]

Vuonna 1942 Farrell myi kotinsa Los Angelesissa. Hän ja Ross asettuivat asumaan New Yorkiin, jossa heillä oli asunto Manhattanin Park Avenuella. Lisäksi heillä oli kiinteistö maaseudulla Brewsterissä Putnamin piirikunnassa.[15]

Farrell oli harras katolinen koko elämänsä ajan.[4]

Kuolema

muokkaa

Kun Farrell lähti Neljäkymmentä karaattia -näytelmästä huononevan terveydentilansa pakottamana helmikuussa 1969, hän matkusti Floridaan toipumaan. Häneltä diagnosoitiin lopulta terminaalivaiheeseen edennyt keuhkosyöpä, ja hän palasi New Yorkiin. Hän kuoli 69-vuotiaana kotonaan Park Avenuella 1. toukokuuta 1971. Hänet on haudattu West Pointin sotilashautausmaalle Highlandsiin Orangen piirikuntaan. Kun Farrellin leski kuoli 89-vuotiaana vuonna 1991, tämä haudattiin hänen viereensä.[27][26][28]

Valikoitu filmografia

muokkaa

Lähteet

muokkaa
  • Nollen, Scott A.: Glenda Farrell: Hollywood’s Hardboiled Dame. Albany, Georgia: BearManor Media, 2018. ISBN 978-1-936168-47-7. Sähkökirja, ei sivunumerointia. Saatavana rajoitetusti Google-kirjoissa.
  • Bubbeo, Daniel: The Women of Warner Brothers. The Lives and Careers of 15 Leading Ladies, with Filmographies for Each. Jefferson, Pohjois-Carolina: McFarland & Company, Inc., Publishers, 2002. ISBN 978-0-786411-37-5. Sähkökirja. Saatavana rajoitetusti Google-kirjoissa.

Viitteet

muokkaa
  1. a b c Nollen 2018, johdantoluku.
  2. Vaikka Farrellin syntymävuodeksi on useimmissa eri lähteissä ilmoitettu 1904, hänen oikean syntymävuotensa 1901 ovat vahvistaneet sosiaaliturvaviranomaisten lisäksi myös vuosien 1910 ja 1920 Yhdysvaltain väestönlaskennat (Nollen 2018, 1. luku).
  3. a b c d e f Nollen 2018, 1. luku.
  4. a b c d Bubbeo 2002, s. 74.
  5. a b c d Bubbeo 2002, s. 76.
  6. a b Nollen 2018, 2. luku.
  7. a b Nollen 2018, 5. luku.
  8. Nollen 2018, 3. luku.
  9. LIFE BEGINS (1932) AFI Catalog. American Film Institute. Viitattu 17.4.2023. (englanniksi)
  10. Bubbeo 2002, s. 76–79.
  11. Bubbeo 2002, s. 76–80.
  12. a b Bubbeo 2002, s. 80.
  13. Bubbeo 2002, s. 80–81.
  14. Separate Rooms Playbill. Playbill Inc. Viitattu 17.4.2023. (englanniksi)
  15. a b c Bubbeo 2002, s. 81.
  16. The Overtons Internet Broadway Database. The Broadway League. Viitattu 17.4.2023. (englanniksi)
  17. ”Chevrolet Tele-Theatre” Season 1 (NBC) (1948–49) CTVA. The Classic TV Archive. Viitattu 17.4.2023. (englanniksi)
  18. Glenda Farrell Hollywood Walk of Fame. Hollywood Chamber of Commerce. Viitattu 17.4.2023. (englanniksi)
  19. Bubbeo 2002, s. 81–82.
  20. Glenda Farrell Emmys.com. Academy of Television Arts & Sciences (ATAS). Viitattu 17.4.2023. (englanniksi)
  21. a b Bubbeo 2002, s. 82.
  22. THE DISORDERLY ORDERLY (1964) AFI Catalog. American Film Institute. Viitattu 17.4.2023. (englanniksi)
  23. TIGER BY THE TAIL (1970) AFI Catalog. American Film Institute. Viitattu 17.4.2023. (englanniksi)
  24. Forty Carats Internet Broadway Database. The Broadway League. Viitattu 17.4.2023. (englanniksi)
  25. Bubbeo 2002, s. 74–75.
  26. a b Dr. Henry Ross, 89, Eisenhower’s Chief Of Health in War The New York Times. 28.6.1991. The New York Times Company. Viitattu 17.4.2023. (englanniksi)
  27. Bubbeo 2002, s. 82–83.
  28. Burial Detail; FARRELL, GLENDA Army Cemeteries Explorer. Yhdysvaltain maavoimat. Viitattu 17.4.2023. (englanniksi)

Aiheesta muualla

muokkaa