Giuseppe De Santis
Giuseppe De Santis (11. helmikuuta 1917 Fondi – 16. toukokuuta 1997 Rooma) oli italialainen elokuvaohjaaja, käsikirjoittaja ja kriitikko. Hänet tunnetaan yhtenä neorealismin perustanlaskijoista.[1] Tyypillinen piirre poliittisesti vasemmalla laidalla vaikuttaneen De Santisin elokuville oli että niiden päähenkilöt olivat usein kovaosaisia työväenluokan naisia. Tämä feministinen ja muutenkin yhteiskuntakriittinen linja ilmenee erityisen selvästi kolmessa elokuvassa, joista ensimmäisenä valmistui neuvostoliittolaisen sosialistisen realismin vahvasti insprioima Katkeraa riisiä (1949), toinen on todelliseen työelämän skandaaliin perustuva Lyönnillä 11 (1952), ja kolmas Un marito per Anna Zaccheo (1953).[2]
De Santis valmistui Rooman yliopistosta, opiskeli vuosina 1941–1943 Kokeellisessa elokuvakeskuksessa ja toimi kriitikkona Cinema-lehdessä arvostellen fasistien elokuvapolitiikkaa ja kehitellen teoreettista perustaa neorealismille. Hän julkaisi muun muassa vuonna 1941 artikkelin Per un paesaggio italiano josta on käytetty nimitystä ”protoneorealistinen manifesti”.[3] Vuonna 1943 hän oli mukana tekemässä Luchino Viscontin Riivaajia.[4] Vuosina 1943–1945 De Santis toimi Italian vastarintaliikkeessä ja liittyi maan kommunistipuolueeseen. Välittömästi sodan päätyttyä Italian partisaanien pääjärjestö ANPI (Associazione Nazionale Partigiani d'Italia) antoi hänelle tehtäväksi osallistua kahden partisaanien sodanaikaisesta toiminnasta kertovan elokuvan tekemiseen. Näistä ensimmäinen oli dokumenttielokuva Kunnian päiviä (Giorni di gloria, 1945) jonka tekemiseen osallistuivat myös Luchino Visconti, Umberto Barbaro, Mario Serandrei ja Marcello Pagliero. Sitä seurasi Aldo Verganon ohjaama Il sole sorge ancora (1946) jonka käsikirjoituksen De Santis viimeisteli ja toimi sitten Verganon apuohjaajana.[3]
De Santisin ensimmäinen itsenäinen ohjaustyö oli myös ANPI:n tuottama, sodanjälkeisestä rikollisjahdista kertova Caccia tragica (”Traaginen ajojahti”, 1947).[3] Vuonna 1949 hän saavutti uransa suurimman yleisömenestyksen osittain neorealistisella elokuvalla Katkeraa riisiä (Riso amaro). Ohjaajan yhteiskuntakriittistä linjaa jatkoivat Taistelu oliivipuiden varjossa (Non c’è pace tra gli ulivi, 1950) ja Roomaan sijoittuva Lyönnillä 11 (Roma ore 11, 1952).[5]
De Santisin jyrkästi yhteiskuntakriittisten elokuvien tekeminen kävi 1950-luvun lopulla käytännössä mahdottomaksi Italiassa. Tilanne kärjistyi kun De Santisin monivuotinen tuotantoyhtiö Titanus sensuroi hänen elokuvaansa Miehiä ja susia (Uomini e lupi, 1957) ennen sen ensi-iltaa, asiasta mitään etukäteen ilmoittamatta. Suuttunut De Santis julkisti asian avoimessa syytöskirjeessä jolla sanoutui samalla täydellisesti irti elokuvan tekijänoikeuksista, kiistäen että se oli hänen tekemänsä.[3] Tämän mielenosoituksen jälkeen hän työskenteli useita vuosia ulkomailla. Vuonna 1958 valmistui Istriassa ja Dalmatiassa kuvattu La strada lunga un anno ("Vuoden mittainen tie") joka Jugoslaviaa edustaen sai vuonna 1959 kahden muun elokuvan kanssa jaetun parhaan vierasklielisen elokuvan Golden Globe-palkinnon, ja oli myös yksi ehdokkaista vastaavan Oscar-palkinnon saajaksi. Neuvostoliittolais-italialainen Italiani brava gente (”Italialaiset ovat rohkeaa väkeä”, 1964) kertoo maan armeijan tuhosta toisen maailmansodan itärintamalla.
Ohjaajan viimeinen pitkä elokuva Un apprezzato professionista di sicuro avvenire (”Arvostettu ammattilainen, jolla on varma tulevaisuus”, 1972) oli allegoria ja sai huonon vastaanoton. Sen päähenkilö joka avioituu ainoastaan rahan takia mutta osoittautuu hääyönä impotentiksi kun oli itse asiassa ohjaajan näkemys oman aikansa Italiasta.[3] Vuonna 1995 De Santisille myönnettiin Venetsian elokuvajuhlien Kultainen leijona tunnustukseksi hänen elämäntyöstään.[5] Samana vuonna hän palasi yllättäen elokuvan pariin, ohjaten yhdessä Bruno Bigonin kanssa dokumentin Oggi è un altro giorno ("Tänään on toinen päivä"), jossa seurataan opettajaa ja hänen oppilaitaan kun he käyvät eri puolella Milanoa olevien vastarintaliikkeen muistomerkkien luona ja keskustelevat viiden vuosikymmenen takaisista tapahtumista.
Lähteet muokkaa
- Moliterno, Gino: Historical Dictionary of Italian Cinema. Lanham, Toronto, Plymouth: The Scarecrow Press, 2008. ISBN 978-0-8108-6073-5.
Viitteet muokkaa
Aiheesta muualla muokkaa
- Giuseppe De Santis Internet Movie Databasessa. (englanniksi)
- Giuseppe De Santis Elonetissä.