Ginza

Ginza (jap. 銀座) on Tokion kaupunginosa Chūōn erillisalueella. Se sijaitsee erillisalueen länsiosassa Tokion keisarillisen palatsin ja Tokion rautatieaseman kaakkoispuolella. Ginza on osa Tokion ydinkeskustaa ja yksi maan tärkeimmistä ostos- ja viihdealueista. Kaupunginosassa on muun muassa useita tavarataloja, erikois- ja luksusliikkeitä, ravintoloita, taidegallerioita ja teattereita. Se kehittyi 1800-luvun lopulta lähtien länsimaalaistyylisenä, modernina liikealueena. Nykyisin Ginza on kuuluisa myös lukuisista neonvalomainoksistaan.^[1]^[2]

Ginza

Ginzan pinta-ala on 0,87 neliökilometriä.^[3] Kaupunginosa jakautuu kahdeksaan osa-alueeseen, jotka on numeroitu Ginza 1-chōme–Ginza 8-chōme. Niissä on yhteensä 3 528 asukasta (marraskuussa 2022).^[4] Kaupunginosan väestötiheys on siten noin 4 000 asukasta neliökilometriä kohden.

Historia muokkaa

Edo-kaudelta 1900–luvulle muokkaa

Ginzan kaupunkikuvaa 1800-luvun lopulla

Vielä 1500-luvun lopulla nykyisen Ginzan alueelle ulottui Tokionlahden pohjukka eli Hibiya-irie. Tokugawa-hallinto aloitti lahden täyttämisen Ginzan seudulla 1600-luvun vaihteessa. Nimensä kaupunginosa on saanut hopearahanpainajien killasta (ginza), joka siirrettiin sinne vuonna 1612 Sunpun kaupungista eli nykyisestä Shizuokasta. Viralliselta nimeltään kaupunginosa oli kuitenkin aluksi Shinryōgaechō (新両替町), ’uusi rahanvaihtokaupunki’.^[1]^[5]

Edo-kaudella 1600–1800-luvuilla kaupunginosa oli kauppiasväestön ja käsityöläisten (chōnin) aluetta. Se ei kuitenkaan noussut yhtä merkittävään asemaan kun läheinen Nihonbashi, joka oli kaupungin tärkein liikekeskus. Hopeakillan lisäksi alueella toimivat muun muassa sinooperin ja painojen valmistusta hallinneet killat, kun taas kultarahanpainajien kilta sijaitsi Nihonbashissa. Myös hopeakilta siirtyi Nihonbashiin lahjusskandaalien jälkeen vuonna 1800. Kiltojen lisäksi alueella toimivat esimerkiksi maalaustaiteen historiasta kuuluisa Kanō-koulukunta ja kolme nō-teatterikoulukuntaa.^[1]^[5]

Meiji-restauraation jälkeen 1800-luvun lopulla Ginzasta päätettiin rakentaa länsimaalaistyylinen mallikaupunginosa. Alue oli tuhoutunut pahoin vuoden 1872 tulipalossa. Brittiläinen arkkitehti Thomas Waters suunnitteli sinne leveän, puiden reunustaman pääkadun, jonka varrelle rakennettiin kaksikerroksisia rakennuksia punatiilestä. Aluksi katupuina oli mäntyjä, kirsikkapuita ja vaahteroita, mutta ne vaihdettiin sittemmin pajupuiksi, joista tuli yksi kaupunginosan tunnusmerkeistä. Pääkatu varustettiin myös jalkakäytävillä, katuvaloilla ja hevosraitiovaunulla. Tämä ruutukaava muodosti pohjan Ginzan nykyiselle kaupunkirakenteelle. Japanin ensimmäinen, vuonna 1872 avattu rautatie johti läheiselle Shinbashin rautatieasemalle, mikä toi Ginzaan lukuisia liikkeitä ja ravintoloita. Vilkkaalle alueelle sijoittui myös sanomalehtien toimitaloja ja niiden mukana painoteollisuutta ja mainostoimistoja. Meiji-kaudella Ginzaksi kutsuttu kaupunginosa oli vielä nykyistä huomattavasti suppeampi ja käsitti ainoastaan Chūō-dōri-kadun itäpuoliset korttelit, jotka kuuluvat nykyisen kaupunginosan osa-alueisiin 1–4.^[1]^[5]

1900-luvun vaihteessa Ginzasta tuli muodikas alue paitsi tehdä ostoksia myös flaneerata ja katsella näyteikkunoita. Vuosina 1915–1916 tälle Ginzassa kuljeskelulle syntyi oma sanansa, gin-bura (銀ぶら). Toisin kuin perinteisiin japanilaisiin liikkeisiin, joissa myyjä istui tatamilla ja ojensi tuotteita asiakkaille, Ginzan länsimaalaistyylisiin kauppoihin voi kävellä sisään kengät jalassa. Kaupunginosaan rakennettiin myös tavaratalon kaltaisia ”basaareita” (kankōba), joissa oli paljon pieniä liikkeitä. Erityisen merkittävä tapaus oli pariisilaistyylisen Printemps-kahvilan avaaminen vuonna 1911. Japanin ensimmäisiin kuuluneen kahvilan perusti taidemaalari Shōzō Matsuyama, ja siellä vieraili paljon kulttuuriväkeä. Printempsin jälkeen alueelle avattiin monia muitakin kahviloita.^[5]

Ginza Meiji-kaudella, puupiirros vuodelta 1882
Ginza vuonna 1904
Ginzan modern girl -naisia vuonna 1924

Suuren Kantōn maanjäristyksen jälkeen muokkaa

Ginzan neonvaloja vuonna 1971

Suuri Kantōn maanjäristys vuonna 1923 ja sitä seuranneet tulipalot tuhosivat Ginzan tiilirakennukset täysin. Maanjäristyksen jälkeen kaupunginosan läpi kulkevaa Harumi-dōri-katua levennettiin ja itäreunalle rakennettiin uusi leveä katu, Shōwa-dōri. 1920-luvulla Ginzaan avattiin myös ensimmäiset tavaratalot, ensimmäisenä Matsuzakaya vuonna 1924 ja pian sen jälkeen Matsuya vuonna 1925 ja Mitsukoshi vuonna 1930. Tavaratalot toivat myös alueen erikoisliikkeille uusia asiakkaita. Ginzaan kehittyi lamakaudesta huolimatta vilkas yöelämä baareine ja kahviloineen, ja 1920-luvun lopussa kaupunginosan kiinteistövuokrat olivat nousseet koko maan korkeimmalle tasolle. Kun Ginzaan avattiin metroyhteys Asakusasta vuonna 1934, kaupunginosa vakiinnutti paikkansa maan liikealueiden huipulla. Tämän jälkeen ympäri Japania on avattu Ginzan mukaan nimettyjä ostoskatuja. Ginzan katukuvasta erottautunutta nuorisokulttuuria edustivat sotien välisenä aikana niin sanotut mobot ja mogat, sanoista modern boy ja modern girl.^[5]

Ginza tuhoutui pahoin toisen maailmansodan pommituksissa, etenkin 9.–10. maaliskuuta ja 25. toukokuuta 1945. Liittoutuneiden miehitysjoukot saapuivat Ginzaan saman vuoden elokuussa ja ottivat käyttöönsä K. Hattori -tavaratalon (nykyinen Wakō) ja Matsuya-tavaratalon, jotka olivat säilyneet sodassa ehjinä. Niissä toimi miehitysjoukkoja palvelleita liikkeitä. Ginzan kauppiaat aloittivat ponnistelut alueen uudelleen avaamiseksi jo pian sodan päättymisen jälkeen, ja lukuisia liikkeitä avattiin vuoden 1946 keväällä järjestetyn festivaalin yhteydessä. Alueelle syntyi kuitenkin myös paljon kadunvarren kaupustelua kojuineen, jonka liittoutuneet päättivät estää vuonna 1951 hygieniasyistä ja laittoman toiminnan kitkemiseksi.^[5]

Sodan jälkeen Ginzan kaupunkikuva muuttui voimakkaasti. Kaupunginosaa ympäröivät kanavat täytettiin, sillä niitä pidettiin vanhanaikaisina, ja niiden paikalle rakennettiin aluetta kiertävä Tokion pääkaupunkimoottoritie. Myös Ginzaa palvelleet raitiovaunut saivat väistyä moottoriajoneuvoliikenteen tieltä, kun Tokion metroverkko laajeni ja alueelle avattiin 1960-luvun vaihteessa useita uusia metroasemia. Viimeinen Toden-yhtiön raitiovaunu kulki Ginzassa vuonna 1967. Myös kaupunginosan pinta-ala kasvoi: vuonna 1951 Shōwa-dōri-kadun itäpuolella sijainneelle historialliselle sahatyöläisten kaupunginosalle Kobikichōlle annettiin nimi Ginza-higashi (’Ginza-itä’), ja vuosina 1968–1968 Ginza-higashi ja Ginzan länsipuolella sijainnut Ginza-nishi (’Ginza-länsi’) liitettiin osaksi Ginzaa. Nykyisin Ginza käsittääkin huomattavasti alkuperäistä laajemman alueen.^[5]^[1]

1960-luvun lopulta lähtien vuoden 1973 öljykriisiin saakka Ginzaan nousi useita huomiotaherättäviä rakennuksia, ensimmäisenä Sony Building vuonna 1966. Tämän aikakauden arkkitehtuurin tuotoksiin kuuluu esimerkiksi myös lasinen San-ai Dream Center. Öljykriisi aiheutti kuitenkin laman, ja Ginzankin neonvaloja jouduttiin sammuttamaan sähkön säästämiseksi. Myöhemmin Japanin kuplatalouden aikaan 1980-luvun lopulla Ginzaan alkoi sijoittua pankkeja, ja kaupunginosan tonttien hinnat nousivat erittäin korkeiksi. Kuplan puhjettua korkeista hinnoista maksettavat verot aiheuttivat vaikeuksia alueen maanomistajille. 2000-luvulla kiistoja on herättänyt alueen kaupunkisuunnittelu, kun Ginzaan on haluttu rakentaa aiempaa korkeampia rakennuksia.^[5]

Kaupunkikuva ja rakennukset muokkaa

Ginzan kävelykaduksi muutettu pääkatu sunnuntai-iltapäivänä

Ginza on suorakulmiomainen, ruutukaavaan rakennettu kaupunginosa, jota ympäröi kaikilta sivuilta Tokion pääkaupunkimoottoritie, lännessä myös rautatie. Naapurikaupunginosia ovat pohjoisessa ja idässä Chūōn erillisalueen Yaesu, Kyōbashi, Shintomi ja Tsukiji; etelässä Minaton erillisalueen Higashi-Shinbashi ja Shinbashi sekä lännessä Chiyodan erillisalueen Uchisaiwaichō, Yūrakuchō ja Marunouchi.^[1]^[6]

Kaupunginosan läpi kulkee lounaasta koilliseen pääkatu Chūō-dōri, jonka kanssa risteää luoteesta kaakkoon kulkeva pääkatu Harumi-dōri. Chūō-dōriin viitataan myös ilmaisulla yoko no Ginza (’vaaka-Ginza’), kun taas Harumi-dōri tunnetaan nimellä tate no Ginza (’pysty-Ginza’). Katujen risteyksen seutu Ginza 4-chōmen osa-alueella on saanut liikanimen Owarichō (尾張町); risteyksen ympärille on keskittynyt tunnistettavia merkkirakennuksia, kuten historiallinen Wakō-tavaratalo, San-ai Dream Center, Mitsukoshi-tavaratalo ja Ginza Place -ostoskeskus. Alueella on lukuisia erikoisliikkeitä ja luksustavaraliikkeitä. Lännessä liikealue jatkuu Yūrakuchōn kaupunginosan puolelle.^[1]^[6] Chūō-dōri on viikonloppuisin suljettu autoilta. Tämä kävelykatu tunnetaan ”kävelijöiden paratiisina” (hokōsha tengoku), ja se järjestettiin ensimmäisen kerran 2. elokuuta 1970.^[1]^[5]

Tavaratalojen ja kauppojen lisäksi kaupunginosassa sijaitsevat myös historiallinen kabukiteatteri Kabuki-za ja Shinbashi Enbujō -teatteri. Kabuki-za avattiin uudelleen korjaustyön jälkeen vuonna 2013, ja samalla sen yläpuolelle rakennettiin pilvenpiirtäjä.^[2] Ginza tunnetaan myös arkkitehtuurikohteena, sillä monet tunnetut arkkitehdit ovat suunnitelleet kaupunginosaan rakennuksia. Heihin lukeutuvat esimerkiksi Hiroshi Naitō (Mikimoton liikerakennus), Toyoo Itō (Mikimoton toinen liikerakennus), Shigeru Ban (Nicolas G Hayek Center), Jun Aoki (Louis Vuittonin liikerakennus), Renzo Piano (Hermèsin liikerakennus), Yoshio Taniguchi (Ginza Six -ostoskeskus) ja Kengo Kuma (Kabuki-za-teatterin laajennus).^[7]^[8] Kaupunginosan eteläreunalla sijaitsi Kishō Kurokawan suunnittelema metabolistisen arkkitehtuurin merkkiteos Nakagin Capsule Tower, joka kuitenkin purettiin vuonna 2022.^[7]^[9]